Levyarvio: The Life of a Showgirl (Taylor Swift)

"Pain, hidden by the lipstick and lace, sequins are forever and now I know the life of a showgirl, babe, wouldn't have it any other way."

Tänään haluan jakaa ajatuksiani megastara Taylor Swiftin uusimmasta levystä The Life of a Showgirl, joka julkaistiin 3.10.2025. The Life of a Showgirl on Swiftin kahdestoista levy. Olen ollut Taylor Swiftin fani jo yli kymmenen vuotta. Muistan kuinka kuumeisesti odotin 1989-levyä ja kuinka luupitin sitä onnellisena lähes tauotta. Koska tuo levy on minulle erityisen rakas ja tärkeä, olen odottanut tätä uutta levyä hyvin innokkaasti. The Life of a Showgirlin tuottajina toimivat Max Martin ja Shellback, joiden kanssa Swift teki yhteistyötä 1989-levyllä. Monet levyn isoimmista hiteistä, kuten Style ja Blank Space, ovat Swiftin, Martinin ja Shellbacki käsialaa. He loivat yhdessä ,myös yhden levyn parhaimmista biiseistä, Wildest Dreamsin.

Ennen kuin syvennyn sen tarkemmin showtytön elämään, haluan korostaa, että en ole musiikkiekspertti. En ole säveltäjä, lyyrikko, laulaja tai soittaja. Mielipiteeni ja fiilikseni levystä ovat vain ja ainoastaan fanin  näkemyksiä. 

Kuunneltuani levyn jokusen kerran läpi, annan sille arvosanan 3/5.

Yleisiä ajatuksia

The Life of a Showgirl on hyvin erilainen kuin Swiftin edellinen levy. The Tortured Poets Department oli melankolinen ja jopa synkkä ("aikakauden" eli eran kuvamaailma oli myös ankea – paljon harmaan, beigen ja mustan sävyjä), kun taas TLOAS-era on täynnä kimalletta, kirkkaita värejä, timantteja ja yliampuvia showtyttö-asuja, jotka sopivat täydellisesti levyn menevään, räiskyvään tunnelmaan. Pidän siitä, että Swiftin jokaisella levyllä on omanlaisensa tunnelma ja siitä, että hän ei vain toista itseään (folklore ja evermore ovat poikkeuksia: ne ovat kuin yksi iso tarina kahdella levyllä). Fani ei koskaan tiedä mitä odottaa, kun hän ilmoittaa julkaisevansa uuden levyn ja se tekee hänen musansa odottamisesta entistäkin hauskempaa.

Mitä mieltä sitten olen The Life of a Showgirl -levystä ja erasta? No, ensinnäkin, rakastan levyn visuaalista ilmettä. Kuvat, joita Swift on julkaissut viikkoina ennen levyn julkaisua ovat olleet upeita, näyttäviä ja ihanan värikkäitä, kimaltelevia ja ylenpalttisia. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Swift on käyttänyt showtyttö-kuvastoa – Eras-kiertueella I Can Do It with a Broken Heart -kappaleen esitykseen kuului sulkaviuhkia ja sen sellaista, ja Bejeweled-kappaleen musavideolla hän tanssii timanttiasussa – mutta tällä eralla hän syleilee tätä glamouria. Ja, let's face it, hän näyttää upealle. Pidän myös levyn kannesta, koska se a) on viittaus Shakespearen Ofelia-hahmoon ja levyn singleen The Fate of Ophelia ja b) kuvaa showtytön elämän vähemmän tunnettua osaa: sitä hetkeä, kun hän on poistunut lavalta, rentoutuu ja on ihan vaan tavallinen tyttö.

Swift on aina kirjoittanut omasta elämästään, eikä tämä levy ole poikkeus. Monissa lauluissa on hetkiä, joita on vaikea olla tulkitsematta lyriikoiksi hänen kihlatustaan, Travis Kelcestä. The Fate of Opheliassa hän kiittää rakastettua, joka pelasti hänet yksinäiseltä kohtalolta, Eldest Daughterissa hän laulaa vanhimmasta tyttärestä ja nuorimmasta lapsesta (Travis on perheensä nuorin) jotka löytävät yhdessä kodin ja lupaa olla rikkomatta tekemiään valoja. Wish Listissä (valitettavasti en tiedä miten dollarimerkit tehdään koneeni näppäimistöllä eivätkä googlen vinkit auttaneet) hän kuvailee haluavansa vain rakkaansa, pari lasta ja onnellisen elämän, jossa maailma antaa heidän olla rauhassa. Voin kuvitella, että Swift, joka on yksi maailman kuuluisimpia ihmisiä, unelmoi yksityisyydestä aika hartaasti. Myös tämä kohta kappaleesta on minusta aika selvästi Travisille: "Please, God, bring me a best friend who I think is hot / I thought I had it right once, but I did not / You caught me off my guard / I hope I get what I want". Varsin hornyssa Wood-kappaleessa Swift laulaa uusista huipuista ja käyttää sanoja "New Heights", isoilla alkukirjaimilla, joka lienee selkeä viittaus Kelcen ja tämän veljen, Jasonin, yhteiseen New Heights -podcastiin. Vaikka Swiftin surulliset laulut tuppaavat olemaan suosikkejani, olen fanina iloinen hänen puolestaan, että hänellä on elämässään joku, joka inspiroi häntä kirjoittamaan onnesta ja tosirakkaudesta.

Levyllä pohdiskellaan myös mainetta, showtytön elämän vaaroja ja riemuja, ja sitä, kuinka hankalaa on elää parrasvaloissa. Elizabeth Taylor kulkee Clara Bow, Nothing New ja The Lucky One -kappaleiden jalanjäljissä, kuvaten showtytön ja staran elämän varjopuolia: "You're only as hot as your last hit, baby", "Tell me for real / Do you think it's forever?" ja "Ooh, oftentimes it doesn't feel so glamorous to be me". Levyn grande finale The Life of a Showgirl on hieno lopetus levylle. Se on biisi jonka voi kuvitella soivan showtytön kumartaessaan yleisölleen ja kiittäessään heitä heidän rakkaudestaan, mutta se on myös laulu, jossa kuvataan vanhemman staran sanoja hänen seuraajilleen, hänen elämästään unelmoiville tytöille, jotka eivät aina ymmärrä millaista showtytön hehkeältä näyttävä elämä todella on. On siis perin osuvaa, että Swift laulaa kappaleen duettona Sabrina Carpenterin, yhden tämän hetken kuumimmista nousevista poptähdistä, kanssa. Carpenter on puhunut paljon siitä, kuinka Swift on inspiroinut häntä artistina ja hän toimikin tämän lämppärinä Eras-kiertueella: on siis osuvaa, että hän laulaa Swiftin kanssa kappaleen edeltäjiensä ihailemisesta ja heiltä oppimisesta. Heidän duettonsa on yksi levyn kohokohdista koska se on a) temaattisesti hieno ja kuvaa upeasti kappaleen keskeistä viestiä ja b) heidän äänensä sopivat kauniisti yhteen.

Kaikki laulut eivät kuitenkaan ole suoraan Swiftin omasta elämästä. Father Figure -kappaleessa hän omaksuu perheen isän ja patriarkan roolin, ja kuvailee sitä kuinka hän kaitsee nuorempaa miestä seuraajakseen, tulee tämän pettämäksi ja päihittää hänet. Tietenkin tämän voi nähdä symbolisesti kuvaavan samanlaisia juttuja kuin The Life of a Showgirl -kappale, mutta minusta on hauska tulkita laulu vaan tarinana hämärästä ja vaarallisesta maailmasta, jossa patriarkka johtaa mafiaperhettään ("I protect the family") ja tuhoaa kaikki jotka uhkaavat häntä ja hänen klaaniaan: "I was your father figure / You pulled the wrong trigger / This empire belongs to me". Father Figure voisi tuntua todella irralliselta tällä levyllä, mutta mielestäni se sopii levyn estetiikkaan, maailmaan ja kuvastoon. Ruin the Friendship oli yllättävä, koska se alkaa kuvailuna lukioajoista ja sai minut ajattelemaan, että tämä kappale on kuten folkloren betty tai august, jotka kertovat fiktiivisten nuorten elämästä. Mutta sitten Swift kertoo Abigailin soittaneen hänelle (yksi hänen pitkäaikaisimmista, kouluaikojen ystävistään on nimeltään Abigail) ja kertoneen että poika jota hän muistelee on kuollut. Hetkessä laulu muuntuu mahdollisesti fiktiivisistä nuorista kertovasta kappaleesta paljon henkilökohtaisemmaksi – surulliseksi pohdinnaksi siitä mitä heidän välillään olisi voinut lukiossa olla, jos Swift olisi uskaltanut suudella häntä ja "pilata heidän ystävyytensä".

Joistain levyin biisestä, kuten Wood, Honey, Acutally Romantic ja Opalite, minulla ei ole mitään suurta ja tajunnanräjäyttävää sanottavaa, koska vaikka ne ovat minusta hauskoja biisejä, ne eivät herättäneet minussa mitään suuria tunteita. Pidin siitä, että Actually Romanticissa pilailllaan sillä, miten vihaajien katkerassa pakkomielteisyydessä on jotain hupaisan romanttista: jos et tykkää jostakusta, miksi puhut hänestä koko ajan etkä vain siirry eteenpäin ja huolehdi omista asioistasi? Honeyssa oli herttaista se, miten uuden rakkaan suussa ennen piikittelevältä ja vähättelevältä tuntuvat lempinimet, kuten "honey", tuntuvat hyviltä ja ihailevilta. Nämä biisit tulevat olemaan sellaisia, joita kuuntelen silloin tällöin kaivatessani jotain hauskaa ja piristävää, mutta en usko, että niistä tulee koskaan suosikkejani. En itseasiassa usko, että mistään tämän levyn biisistä tulee ikisuosikkini, paitsi ehkä The Life of a Showgirlistä.

Lempibiisit

• Elizabeth Taylor – Elizabeth Taylorissa on yksi levyn melodisesti koukuttavimmista kertosäkeistä, joten se jäi heti minulle mieleen. Kappale tuntuu yhtä aikaa Swiftin toiveelta puhua jollekulle joka voisi ymmärtää häntä ja hänen tilannettaan (legendaarinen Hollywoodin kulta-ajan ikoni, näyttelijätär Elizabeth Taylor oli tunnettu sekä urastaan että sekavasta, menevästä rakkauselämästään, joten hän olisi varmasti voinut jakaa jokusen hyvän neuvon Swiftille jos he olisivat saaneet tavata) ja rakkauslauluta hänen kumppanilleen, joka on hänen tukenaan ja tuo iloa hänen elämäänsä. Hän pyytää puolisoaan olemaan hänen turvapaikkansa kun maailma kääntyy häntä vastaan ("Be my NY when Hollywood hates me") ja olemaan aina hänen kanssaan: "Don't you ever end up anything but mine".

• Eldest Daughter – Jokainen Swift-fani tietää, että levyn viides kappale tulee aina olemaan sydäntäsärkevä tai ainakin hyvin koskettava. Ei siis ollut yllättävää, että Eldest Daughter oli yksi levyn tunteikkaimpia biisejä. Se kuvaa mielestäni hyvin vanhimman tyttären paineita, kasvamista pelottavassa ja ilkeässä maailmassa, ja sitä kuinka me joudumme teeskentelemään ja esittämään suojellaksemme itseämme toisten julmilta sanoilta: "I've been dying just from trying to seem cool". Laulun puhuja – oletettavasti Swift itse – saa kuitenkin onnellisen loppunsa löytäessään rakkaan, jonka kanssa hän voi kokea ensi kertaa sitten lapsuuden sen viattoman riemun, johon vain lapset pystyvät: "We lie back / A beautiful, beautiful time lapse / Ferris wheels, kisses and lilacs / And things I said were dumb / Cause I thought that I'd never find that beautiful, beautiful life that / Shimmers that innocent light back / Like when we were young". Pidän myös siitä, miten kertosäkeessä laulun puhuja lakkaa teeskentelemästä kovista ja syleilee herkkyyttään: "But I'm not a bad bitch and this isn't savage / But I'm never gonna let you down / I'm never gonna leave you out". Kaunis kappale. 

• CANCELLED! – Hauska, kujeileva ja paikoittain synkkäkin kappale ystävyydestä ja kaltaistensa löytämisestä yhteiskunnan torjumien seasta. Todellinen ystävyys on ystävän rinnalla pysymistä vaikka muu maailma inhoaa häntä – "They stood by me / Before my exoneration / They believed I was innocent" – ja ystävyys voi kasvaa yhteisten kokemusten myötä, vaikka nuo kokemukset olisivat hankalia ja inhottaviakin: "And now you know exactly who your friends are / You know who you are / We're the ones with matching scars". Suosikkilyriikkani tästä kappaleesta on: "Can't you see my infamy loves company? / Now they've broken you like they've broken me". Yleensä ystävyydestä kertovat kappaleet ovat iloisia, pirteitä ja innostavia, joten oli hauska, että tämä kappale on tunnelmaltaan tavallaan lähes uhkaava ja kieroileva. Laulussa tuodaan myös hauskasti esille se, miten naiset tuomitaan usein jutuista jotka ovat miehille sallittuja: "Did you make a joke only a man could? / Were you just too smug for your own good?" ja "Did they catch you having far too much fun?". 

• The Life of a Showgirl – Kirjoitin tästä kappaleesta ja sen temaattisesta merkittävyydestä jo hieman aiemmin, joten keskityn nyt jakamaan joitain suosikkilainauksiani siitä. Kappaleessa kokenut showtyttö antaa häntä ihailevalle nuorelle neuvoja, kuten: "The more you play, the more tht you pay / You're softer than a kitten, so / You don't know the life of a showgirl, babe / And you're never gonna wanna". Hänen sanoissaan on viisaan, kovia kokeneen ammattilaisen viisautta, kun taas nuoremman seuraajan sanat ovat täynnä idealismia ja intoa: "I'd sell my soul to have a taste of that magnificent life". Hän kuitenkin muuttuu realistisemmaksi laulun edetessä ja seuratessaan idolinsa jalanjäljissä: "I took her pearls of wisdom / Hung them from my neck / I paid my dues with every bruise / I knew what to expect". Showtytön maailma on julma ja naisia kohdellaan kurjasti ja heidät viskataan syrjään kun heitä ei enää kelpuuteta, mutta tästä viidakosta voi löytää myös oman polkunsa ja oman elämänsä tarkoituksen: "I'm married to the hustle / And now I know the life of a showgirl, babe / And I'll never know another".

Mihin levy sijoittuu TS-rankingissani?

Suosikkilevyni Taylor Swiftiltä ovat folklore, evermore ja 1989. Pidän kaikista hänen levyistään, mutta nuo kolme ovat minusta kokonaisuuksina parhaimmat. Niillä on myös paljon nostalgista arvoa: 1989 oli levy joka teki minusta Swiftin fanin ja folklore ja evermore pelastivat mielenterveyteni korona-ajan karanteenien aikana. Niiden jälkeen aika tasoissa ovat The Tortured Poets Department ja Red. Reputation on hieman ylempänä kuin Lover ja Midnights. Niitä seuraavat Fearless ja Speak Now, joilla on erinomaisia biisejä, mutta jotka eivät vain ole koskaan kiivenneet rankingini huipulle. Swiftin debyyttialbumi Taylor Swift on hänen levyistään se, jota kuuntelen vähiten. 

The Life of a Showgirl on temaattisesti, tunnelmallisesti ja lyyrisesti koherentti kokonaisuus ja uskon, että moni tulee rakastamaan sitä. Se on lyhykäisyydessään – vain vajaa 42 minuuttia – myös hyvin tiivis pakkaus. Se on viihdyttävä levy, ja sillä on joitain todella hauskoja kappaleita, mutta se ei minusta ole hänen parhaimmistoaan. Tykkään enemmän folkloren kaltaisista levyistä, jotka ovat yleisfiilikseltään melankolisempia. Biisien sanoitukset eivät myöskään minusta ole niin vaikuttavia kuin joillain aiemmilla levyillä. Ne ovat paikoittain aika geneerisiä ja tuntuivat paljon nuoremman ihmisen, jopa teinin, kirjoittamilta: "Did you girlboss too close to the sun?" kuulostaa joltain mitä voisin lukea teinitytön runossa. Levyn lyyrinen keskinkertaisuus surettaa minua koska tiedän, että Swift pystyy paljon parempaan kirjoittajana. Sanoisin The Life of a Showgirlin asettuvan levynä tuonne Midnightsin ja Loverin suunnille. Se on ihan jees, mutta ei erinomainen. 

DC-universumi – lempparisankari, paras shippi, rakas sarjis, suosikkileffat ja paljon muuta

Tänään on aika höpötellä DC-universumista, sen rakastetuimmista sankareista, ikonisista pahiksista, parhaista leffoista ja sen sellaisesta. Pidemmittä puheitta –tämä postaus on ihan tarpeeksi ilman turhia alkulöpinöitä – aloitetaan!

1. Rakkain sankari

Clark Kent eli Superman on minulle ihan todella, todella tärkeä hahmo. Olen perso hahmoille, jotka ovat kokeneet kovia, mutta jaksavat silti olla optimistisia, toiveikkaita, lempeitä ja kilttejä. Superman on toivon symboli, vaikka hän on lähestulkoon ainut kaltaisensa, joutuu piilottelemaan identiteettiään ja kohtaa usein vihaa ja epäluuloja sen takia, että on ulkopuolinen ja "muukalainen" avaruudesta. Hän muistuttaa minua aina tästä Doctor Who -quotesta: "All that pain and misery and loneliness, and it just made it kind". Olen myös aina tykännyt siitä, että Clark ei ole pelkästään supersankari, vaan hänellä on myös normaali ammatti: hän on journalisti. Se, miten Clark tasapainottelee tavallisen toimittajan, Clark Kentin, ja ihmiskuntaa suojelevan, lasereita silmistään ampuvan Supermanin välillä onkin aina riemastuttavaa seurattavaa. Clarkin ja Lois Lanen romanssi on myös aivan ihana, kuten on myös hänen ystävyytensä Jimmy Olsenin ja serkkunsa Karan kanssa. Found Family -troopin suurena ystävänä rakastan luonnollisesti myös hänen ja hänen adoptiovanhempiensa Jonathan ja Martha Kentin perhedynamiikkaa.

2. Rakkain sankaritar

DC:n supersankarittarista suosikkini on ehdottomasti Barbara Gordon eli Batgirl ja/tai Oracle. Babs on aivan ihana hahmo – itsepintainen, nokkela, nerokas ja empaattinen – ja pidän siitä, miten hänen sankari-roolinsa kehittyy hänen tarinansa edetessä. Hän aloittaa uransa Batgirlinä, yhtenä monista Gothamia suojelevista lepakkoteemaisista sankareista, ja halvaannuttuaan Jokerin hyökkäyksen takia, hänestä muotoutuu jokaisen Gothamin supersankarin tuki ja turva, Oracle. Oraclena Babs pääsee hyödyntämään teknologisia kykyjään ja nerouttaan aivan uudenlaisella tavalla. Pidän Barbarassa myös hänen huumoristaan, hänen monimutkaista perhettään (hänen veljensä James Jr. on psykopaattinen rikollinen), monista hänen ihmissuhteistaan (shippaan häntä pikkuisen Dick Graysonille, ja rakastan sitä, kuinka ride-or-die hän ja Dinah Lance, Black Canary, ovat) ja siitä kuinka nörtti hän on. 

3. Kolme pahista, joita rakastan

Harley Quinn on suosikkihahmoni kaikista DC:n hahmoista. Rakastan hänen leiskuvaa temperamenttiaan, hänen romanttista sieluaan ja sitä, kuinka hän voi olla, tarinasta ja näkökulmasta riippuen, joko pahis, sankari, antisankari tai ihan tavallinen nainen. Hän voi olla Harley Quinn, kaoottinen rikollinen, tai hän voi olla Harleen Quinzel, empaattinen psykiatri, joka haluaa auttaa jopa kaikista julmimpia rikollisia. Harley on minulle todella tärkeä hahmo myös queer-fanina: Harley on jo vuosia ollut avoimesti, häpeilemättömästi biseksuaali hahmo, ja hänen rakkaustarinansa toisen upean pahisnaisen, Poison Ivyn, kanssa onkin yksi DC:n parhaimpia romansseja.

Batmanin legendaarinen nemesis, Jokeri, on ehkä DC:n pahiksista klassisin ja rakastetuin. Hänestä kirjoitetaan kerta toisensa jälkeen uusia tarinoista, koska jokin hänen estottomassa hulluudessaan ja värikkäässä, räiskyvässä väkivaltaisuudessaan kiehtoo meitä. Minulle hän toimii parhaiten hahmona silloin, kun hän on sivuosassa – en ole rakastanut ainuttakaan tarinaa jossa hän olisi päähenkilö, koska jokin siinä mikä tekee Jokerista minusta kiehtovan katoaa hänen ollessaan se, jonka kanssa vietämme eniten aikaa. En osaa tarkalleen sanottaa mikä tuo jokin asia on. Jokerin pakkomielteinen suhde Batmaniin on erinomaista kamaa, ja vaikka vihaankin häntä kaikesta mitä hän teki Harleylle, on heidän toksinen romanssinsa kieltämättä ikoninen.

Nämä kolme pahista eivät tosiaan ole top 3 suosikkipahistani DC-universumissa ikinä, koska vaikka rakastankin King Sharkia, ei hän nyt ihan top kolmoseen yllä. En kuitenkaan usein löytä syitä kirjoittaa King Sharkista, joten tartuin nyt tilaisuuteen. King Shark (joskus nimeltään Nanaue) on jättimäinen puolijumala-hai, joka, yllätys yllätys, syö ja tappaa ihmisiä ja tunnetaan parhaiten Suicide Squad -rikollisryhmän jäsenenä. Aina hän ei kuitenkaan ole selkeästi vain pahis – esimerkiksi James Gunnin The Suicide Squad -leffassa hän on perin rakastettava, enemmän antisankari kuin pelkkä superpahis. Pidän hänestä siksi, koska hyvän kirjoittajan käsissä tästä vähäsanaisesta murhanhimoisesta haista tulee koskettava, rakastettava, mielenkiintoinen hahmo ja se on aikamoinen saavutus.

4. Kolme sarjakuvaa, joista tykkään

Ed Brubakerin Catwoman: Trail of the Catwoman oli erinomainen, noir-henkinen sarjis Selina Kylestä, joka, lavastettuaan kuolemansa, palaa Catwomanin rooliin mutta tekee sillä tällä kertaa jotain muutakin kuin vain rikoksia: hänestä alkaa muotoutua Gothamin vähäosaisimpien suojelija. Tarinassa kuvattiin hienosti Selinan sisäistä maailmaa, Gothamin synkimpiä katuja ja Batmanin ja Catwomanin monimutkaista suhdetta.

Dan Abnettin Mera Queen of Atlantis oli tunteikas katsaus Meran, väkivaltaa ihannoivan Xebelin prinsessan ja xebeliläisten arkkivihollisen, Atlantiksen, kuningattareksi valitun sankarittaren, tarinaan, henkiseen tilanteeseen ja näkemyksiin niin itsestään kuin kuningattaren roolista. Sarjiksessa pohditaan mielenkiintoisesti väkivallan kierteitä, todellisen johtajuuden luonnetta, ja velvollisuuden ja yksilöllisyyden välistä ristiriitaa.

Gail Simonen Batgirl-sarja oli riemuvoitto alusta loppuun. Pidin kovasti sarjan synkästä tunnelmasta ja siitä, miten se pureutui Barbara Gordonin heikkouksiin, pelkoihin, unelmiin ja tavoitteisiin. Barbaraa ei päästetä tässä sarjiksessa helpolla: hän joutuu kohtaamaan mielipuolisen, väkivaltaisen veljensä ja vaikka minkälaisia synkeitä, kieroutuneita pahiksia. Simonen käsissä Babs oli sekä cool badass sankari, että herkkä nuori nainen.

5. Rakas hahmo, joka ei ole supersankari tai -pahis

Lois Lane on suosikkini hahmoista, jotka ovat sankareita siitä huolimatta, että heillä ei ole supervoimia. Lois on minusta sankari yhtälailla kuin hänen legendaarinen heilansa, Superman, koska Lois, kuten Supermankin, jahtaa totuutta ja oikeutta, ja haluaa suojella viattomia. Lois taistelee kynällään, mikillään ja kamerallaan, journalistin aseilla. Rakastan Loisissa hänen päättäväisyyttään, pelottomuuttaan, horjumatonta moraaliaan ja sitä, kuinka hän on valmis syöksymään vaarallisiin tilanteisiin, vaikka tietää usein varsin hyvin, että hänen vastustajansa ovat häntä voimakkaampia, joko fyysisesti, supervoimiltaan tai vaikutusvallaltaan. Lois Lane on oiva esimerkki siitä, miten kuka tahansa, täysin normaalikin ihminen, voi olla sankarillinen ja tehdä maailmasta paremman paikan. 

6. Paras rakkaustarina

Pohdin pitkään vastaanko häntä Cloisilla (Clark/Lois) vai Harlivylla (Harley/Ivy), mutta queer-sieluni voitti lopulta: julistan täten, että suosikkishippini DC-universumissa on Harleyn Quinnin ja Poison Ivyn, kahden ikonisen superpahiksen ja antisankarittaren, romanssi. Heidän suhteensa alkaa ystävyydestä, ja puhkeaa yleensä vasta sen jälkeen, kun Harley on todella päässyt yli Jokerista. Pidän siitä, että Ivy on Harleyn tukena hänen toipuessaan tästä väkivaltaisesta, manipuloivasta suhteesta ja on tälle sekä paras ystävä, että rakastettu. Heidän suhteensa on tarina uusista mahdollisuuksista ja onnen löytämisestä lukuisten vastoinkäymisten jälkeen. Harley on kokenut kovia, mutta niin on Ivykin, joka kuvataan usein kyynisenä, yksinäisenä, misantrooppisena naisena, joka välittää vain ja ainoastaan kasveista ja Harleysta. 

7. Ihana ystävyyssuhde

Aina kun Mera ja Diana Prince ovat yhdessä, hymyilen. He ovat hauska duo, koska vaikka he ovat monin tavoin hyvin erilaisia – Mera on leiskuva ja hauskanpitoa rakastava, usein flirttaileva nainen, kun taas Diana on usein häntä vakavamielisempi ja rauhallisempi sankari – he kuitenkin pystyvät samaistumaan toisiinsa monessa asiassa. He ovat molemmat kuninkaallisia supersankareita,  naisia, jotka kantavat harteillaan kokonaisten sivilisaatioiden taakkaa. Toivoisin kovasti, että joku kirjoittaisi heille oman sarjiksen, ihan vaikka vaan muutaman luvun mittaisen tarinan, koska ajatus näistä kahdesta ratkomassa mysteerejä, olemassa cooleja ja taistelemassa on kerrassaan upea. 

8. Kiehtova perhedynamiikka

Batmanissa minua on aina kiehtonut se, miten "pojan" rooli määrittelee häntä. Hänen vanhempiensa väkivaltainen, järkyttävä murha on mukana ajamassa Bruce Waynea vigilantismiin ja on iso syy siihen, miksi hänelle on niin hankalaa luoda suhteita, luottaa ihmisiin ja antaa itsensä rakastaa. Hän yrittää parhaansa mukaan kunnioittaa Waynen nimeä ja tehdä sillä jotain hyvää. Bruce on myös "poika" Alfred Pennyworthille, Waynen perheen uskolliselle hovimestarille, joka on ollut Brucen tuki ja turva lapsesta saakka. Tämän "pojan" roolin painotuksen takia minusta onkin todella hauskaa nähdä Bruce Wayne isähahmona Robineille (Dick Grayson, Tim Drake, Jason Todd & Damian Wayne) – hän siirtyy pojan asemasta isän rooliin lakkaamatta kuitenkaan olemasta tuon pojan roolin määrittelemä. Hän ei aina ole hyvä isähahmo, mutta hän aina rakastaa Robinejaan ja haluaa suojella heitä – hän vain tekee sen välillä vähän heikosti.

9. Kolme ikimuistoista näyttelijävalintaa

Margot Robbie tekee erinomaista duunia Harley Quinnina, DC:n rakastetuimpana antisankarittarena, vaikkakaan kaikki elokuvat joissa hänen Harleynsa esiintyy eivät olleet hittejä (ensimmäinen Suicide Squad elokuva oli aikamoinen pettymys!). Hän tuo Harleyhyn juuri sellaista herkkyyttä, ylitsepursuavaa energiaa, koskettavaa inhimillisyyttä ja mielipuolista leikkisyyttä kuin Harleyn kaltaista hahmoa tulkitsevan näyttelijän kuuluukin. 

Kun Christopher Reeve lenti leffateattereihin S-symboli rinnassaan vuoden 1978 elokuvassa Superman, hän ei vain tähdittänyt yhtä rakastetuimmista supersankarileffoista: hän puhalsi tähän vanhaan supersankariin uutta eloa ja teki roolityön, jota monet pitävät yhä parhaimpana versiona Supermanista koskaan leffa- tai TV-ruudulla. Reeve on erinomainen niin höpsönä Clarkina kuin karismaattisena Supermanina.

Puhuttaessa hahmoa ja näyttelijän uraa määrittelevistä roolitöistä, en voi olla mainitsematta Heath Ledgeriä Jokerina vuoden 2008 elokuvassa Yön ritari. Ledger oli loistava näyttelijä enkä muista koskaan nähneeni elokuvaa jossa hän ei olisi ollut hyvä, mutta hän on Jokerina aivan uskomaton. Hän on häiritsevä, pelottava, uhkaava ja kiehtovan kaaottinen, juuri sellainen kuin Rikollisuuden klovniprinssin kuuluukin olla.

10. Top 3 DC-elokuvaa

Birds of Prey (2020) – Se on hauska, jännittävä ja vangitsee erinomaisesti Harleyn persoonan. Juoni pomppii epäkronologisesti, Harley rikkoo neljännen seinän katsojan ja tarinan maailman välillä, ja leffan maailma on ihanan reikäpäinen, sarjakuvamaisen värikäs ja ylenpalttinen (voisiko maailma Harleyn silmin olla mitään muuta?). Kaikki näyttelijät tekevät erinomaista duunia ja ohjaajan feministinen ote on ilahduttava.

Superman (2025) – Gunnin uusi Superman hurmasi minut nopeasti: Clarkin tarvitsi vain liitää taivaalle, valmiina suojelemaan Metropoliksen väkeä, ja aloin kyynelehtiä. Kuten Birds of Preyssä, myös tässä leffassa syleillään häpeilemättä sarjakuville tyypillistä villiä meininkiä ja huumoria. Kaiken melskeen keskellä Clarkin hahmon lempeys, urheus ja itsepintainen kiltteys nousevat kuitenkin kauniisti etusijalle.

Wonder Woman (2017) – Vaikka olen viime vuosina alkanut hieman halveksua Gal Gadotia hänen poliittisten näkemystensä vuoksi, hänen tähdittämänsä Wonder Woman on minusta yhä erinomainen leffa. On ilo seurata Dianaa kun hän kohtaa, ensimmäistä kertaa, ihmiskunnan hyvät ja huonot puolet, ja se kuinka hän kaikesta huolimatta valitsee uskoa ihmisistä parasta, suojella heitä ja omistautua heidän varjelemiselleen on koskettavaa. Chris Pine tekee myös erinomaista työtä Steve Trevorina.

11. Paras TV-sarja

Vuonna 2023 alkanut animaatiosarja My Adventures with Superman, jossa seurataan Clark Kentiä, Jimmy Olsenia ja Lois Lanea, on minulle rakas monesta syystä. Ensinnäkin, se on vaan todella hyvä, hauska ja koskettava sarja, joka on tyylikkäästi animoitu ja täynnä rakastettavia hahmoja ja veikeitä juonenkäänteitä. Sarjassa tehdään myös oikeutta yhdelle DC:n ihanimmista pariskunnista, Clarkille ja Loisille. Sarja on minulle kuitenkin rakas myös hyvin henkilökohtaisesta syystä: aloitin katsomaan sitä ollessani ihan todella, todella sairas (keuhkokuume ja mykoplasma ovat varsinainen duo) ja se oli ainut asia joka piristi minua ja sai minut hymyilemään. Katsoin sarjan molemmat kaudet parissa päivässä maatessani sängyssä, kuumeisena ja väsyneenä. Clark, Lois ja Jimmy olivat oivaa seuraa sairastavalle.

The Gothic Monsters Book Tag

Tänään on aika uudelle tagille. Tämän goottilaisen kauhun ja yleensä kauhugenren ikonisten hahmojen innoittaman tagin löysin YouTubesta kanavalta Tales and Tomes with Amy. 

Let's get spooky!

1. Ghosts / Aavet

Jos haluat lukea oikein perinteisen, kaikki kummitustarinan kliseet täyttävän kauhukertomuksen, lue Rebecca Netleyn Kalman kehtolaulu. Kirjassa sijoittuu 1860-luvun pienelle skotlantilaiselle saarelle ja seuraa Elspethiä, joka on saanut paikan paikallisen synkän kartanon mykän tyttären kotiopettajattarena. Pian häntä alkaa piinata oudot äänet, juorut synkeistä tapahtumista kartanon perheen menneisyydessä ja niin edespäin – kummituksia, karmaisevia kehtolauluja, natisevia askeleita keskellä yötä, kaikkea mitä voit kummitustarinalta kaivata.

2. Vampires / Vampyyrit

Kiersten Whiten Lucy Undying kertoo Bram Stokerin Draculan kuuluisan Lucy Westenran tarinan: tässä versiossa Lucy ei kuitenkaan kuole Draculan uhrina, vaan pakenee ja elää vuosisatoja. Vuonna 2024 hän tapaa Lontoossa nuoren, perhettään ja menneisyyttään pakenevan Iriksen, ja yhdessä he alkavat selvittää mysteeriä, joka sitoo heidän kohtalonsa yhteen. Lucy Undying on kiehtova, feministisellä otteella kirjoitettu uudelleenkerronta klassikkoromaanista ja pidän erityisesti siinä siitä, miten se käsittelee Lucyn tunteita omaa vampyyriuttaan ja ikuista elämäänsä kohtaan. Jos olet Dracula-fani, mutta olet aina ollut hieman ärtynyt siitä, miten Stoker kirjoitti Lucyn, tämä kirja on sinua varten! Tarjolla on goottilaista kauhua, intohimoista queer-romantiikkaa sekä ihanan monimutkaisia naisia.

3. Werewolves / Ihmissudet

Terhi Tarkiaisen Peto irti! Peto irti on kakkoskirja Verta hampaissa -sarjassa, jossa seurataan kolmikymppisen historianopiskelija Annan ja kahden karismaattisen vampyyrin, Vladin ja Kalman, kommelluksia. Pidin siitä, miten Tarkiainen leikittelee vampyyreihin ja muihin yliluonnollisiin olentoihin liitetyillä oletuksilla ja troopeilla, ja kakkoskirjassa erityisen hauskaa onkin se, miten hän tulkitsee ihmissusien ja vampyyrien vihanpitoa. Kirjassa Anna ja hänen vampyyrinsa kohtaavat Hukkapoikina tunnetun syrjäytyneiden miesten joukkion, jotka ammentavat voimaa ja turvaa susista, mutta eivät ole ihmissusia. Juoni etenee tästä ja mutkistuu, muuttuen hassun absurdiksi, kuten Tarkiaisen kirjoilla on tapana.

4. Zombies / Zombit

C. J. Tudorin Saarroksissa-teoksessa ei koskaan taideta käyttää Z-sanaa, mutta sanoisin, että teoksen kamalaan virustautiin sairastuneet ovat tarpeeksi lähellä zombeja, että voin vastata tähän kohtaan tällä kirjalla. Saarroksissa-kirjan maailmassa sairastuneet menettävät osan ihmisyydestään, käyttäytyvät väkivaltaisesti ja elävät luonnossa. He levittävät tautiaan puremalla ja raatelemalla, ja selviytyjät tappavat heitä ja eristävät heitä pitääkseen alati hupenevan ihmiskunnan turvassa. Zombiapokalypsi-meininkiä siis. Saarroksissa on erinomainen kuvaus yhteiskunnan hajoamisesta, ihmisten kyvystä sietää kauheuksia ja isoista moraalisista dilemmoista, joita joudumme käsittelemään kriisitilanteissa.

5. Witches / Noidat

Star Wars ei ehkä ole se fandom, joka ensimmäisenä pompahtaa mieleen jos ajattelet noitia, mutta, Star Warsissa on kuin onkin noitia. Yksi kirja, jossa käsitellään todella mielenkiintoisella tavalla Dathomirin noitina tunnettujen naisten kykyjä, on Sam Maggsin Battle Scars, joka on tavallaan jatko-osa huippusuositulle Jedi: Fallen Order -pelille ja esiosa pelille Jedi: Survivor. Dathomirilainen noita, Merrin, on, uskaltaisin sanoa, kirjan päähenkilö. Hän painiskelee kirjassa mm. omien voimiensa ja lahdatun kansansa synkän menneisyyden kanssa.

6. Demons / Demonit

Margaret Rogersonin Sorcery of Thorns! Tämän kirjan maailmassa velhoilla on aina seuranaan demoni, jolta he saavat voimansa. Tarinan keskeisimmällä velholla, Nathanielilla, on aina rinnallaan Silas, kalpea ja satunnaisesti kissan muodossa hengaileva, demoni, joka on palvellut hänen sukuaan jo vuosisatoja. Silas on ehdottomasti kirjan paras ja mielenkiintoisin hahmo – saatoin kenties jopa itkeä tuhrustaa useamman kerran Silaksen – ja hänen ja Nathanielin suhteen – takia.

7. Sea Monsters / Merihirviöt

Kreikkalainen mytologia on täynnä merihirviöitä. Yksi teos, jossa taistellaan useampaakin meren olentoa vastaan – sekä merta itseään vastaan – on Homeroksen Odysseia. Teoksessa koetetaan selviytyä pelottavan kuusipäisen Skyllan kynsistä, väistää Kharybadista, joka imee kolme kertaa päivässä suuria vesimassoja sisäänsä ja yleisesti vaan selviytyä merellä myrskyistä ja meren vihaisen kuninkaan Poseidonin oikuista. Odysseus törmää matkallaan myös saarilla asuviin noitiin ja titaaneihin, jotka aiheuttavat omanlaisiaan ongelmia hänelle ja hänen miehistölleen.

8. Fairies / Haltijat

Trip Galeyn A Market of Dreams and Destiny -kirjassa on juuri sellaisia haltijoita joista minä pidän! Kirja sijoittuu historiallisen Lontooseen ja suurin osa juonesta tapahtuu maanalaisella taikatorilla (Goblin market), jossa haltijat ja taikaolennot käyvät kauppaa kaikella: hiuksilla, rakkaudella, rahalla, kyynelillä, tulevaisuudella, kohtalolla, muistoilla ja niin edespäin. Kirjan haltijat ovat kieroja, ovelia, älykkäitä ja osa heistä on kylmän pragmaattisia, kun taas jotkut ovat ihan mukavia. Mukana on jopa jutteleva kissa! Galeyn haltijat eivät ole sellaisia kuin tämän hetken suosituimmat haltijat – kuumia miehiä, joilla on isot vehkeet – vaan enemmän sellaisia kuin haltijat historiallisesti ovat olleet.

9. Art/Dolls/Statues Coming to Life / Henkiin heräävät taideteokset/nuket/patsaat

Olen lukenut Carlos Ruiz Zafónin Marina-kirjan vain kerran vuosia sitten ollessani vielä lukiolainen. En muista juonesta enää paljoa mitään, mutta muistan, että kirjassa oli nukkeja, jotka liikuskelivat omillaan. Ne karmaisivat minua niin paljon, että kun jouduin yöllä hiippailemaan vessaan, olin varma, että tulisin kuolemaan. En tiedä tulenko koskaan lukemaan Marinaa uudestaan, vaikka se olikin mainio, tunnelmallinen kauhuteos – se traumatisoi minut sen verran pahasti.

10. Evil Twin / Paha kaksonen

En keksinyt tässä hetkessä yhtään kirjaa jossa todella olisi paha kaksonen, joten tyydyn vastaamaan tähän kirjalla, jossa päähenkilöllä on tavallaan paha kaksonen: Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. En rupea selittämään sen tarkemmin mikä Jekyllin ja Hyden suhde on, koska jos et sitä jo tiedä ja haluat lukea kirjan, en halua pilata twistiä sinulta. He eivät ole sinänsä kaksosia, mutta heissä on samanlainen viba kuin tarinoissa, joissa sankari saa selville, että hänellä on salainen kaksonen, joka onkin täysin moraaliton.

11. Human Killer / Ihmistappaja

Kirjassaan Lady Killers: Deadly Women Throughout History Tori Telfer kertoo historiallisten naismurhaajien tarinoita. Hän keskittyy naisten motiiveihin, kohtaloihin ja siihen miten heidät on muistettu ja miten heistä on kirjoitettu, niin historioitsijoiden teoksissa kuin mediassa. Suosittelen tätä teosta kaikille rikoshistorian ja true crimen ystäville, sekä ihmisille, joita kiinnostaa yleisemmin naishistoria ja luokkahistoria. Telfer pistää lukijansa miettimään miksi sarjamurhaajat kiehtovat meitä, miten näiden tappajien sukupuoli vaikutti heidän tekoihinsa ja mitä voimme oppia historian synkimmistä kertomuksista.

Kreikan mytologian villeimmät syntytarinat

Kreikkalainen mytologia on täynnä villejä tarinoita muodonmuutoksista, jumalten välisistä taisteluista, eriskummallisista hirviöistä ja kamalista kirouksista. Myytit jättävät usein jälkeensä hämmentävän tunteiden seoksen: lukija on yhtä aikaa häkeltynyt, huvittunut, kauhistunut ja hullaantunut. Nämä tarinat, kaikessa kummallisuudessaan, ovat koukuttavia: mitä enemmän luet ja mitä enemmän absurdeja tarinoita kohtaat, sitä enemmän haluat syventyä myyttien maailmaan.

Tässä postauksessa haluan jakaa teille muutaman eriskummallisen syntytarinan. Oletko koskaan miettinyt miten jumalattaret Athena ja Afrodite syntyivät, tai mistä Dionysos putkahti? Haluatko, että pilaan lapsuutesi nostalgiset, Disneyn Hercules-leffaan perustuvat muistot Pegasoksesta? Entäs Troijan Helena – Kreikan mytologian kuuluisin nainen? Ketkä hänen vanhempansa olivatkaan? Haluatko tietää miten härkäpäinen poika päätyi lukituksi labyrinttiin? Vastaukset näihin kysymyksiin löytyvät tästä postauksesta!

Ennenkuin aloitan, varoituksen sana: nämä tarinat ovat hyvin julmia ja sisältävät erityisesti seksuaalista väkivaltaa.

Zeuksen piinaava päänsärky – Athena

Kreikan mytologia on täynnä tarinoita vanhemmista, jotka kuulevat järkyttävän ennustuksen ja yrittävät muuttaa kohtalonsa. Zeus oli yksi näistä iseistä. Hänelle kerrottiin, kun hänen ensimmäinen vaimonsa Metis (okeanidi, meren nymfi, ja viisauden jumalatar) oli raskaana, että heidän lapsensa tulisi olemaan isäänsä suurempi ja voimakkaampi. Vainoharhainen Zeus – joka oli syrjäyttänyt oman isänsä, Kronoksen, ja pelkäsi kokevansa saman kohtalon oman lapsensa käsissä – ratkaisi tilanteen perin zeusmaisella tavalla: hän nielaisi Metiksen. 

Zeus ei kuitenkaan päässyt eroon ensimmäisestä vaimostaan ja lapsestaan niin helposti. Jonkin aikaa nielaisuepisodin jälkeen, häntä alkoi vaivata aivan järkyttävä, kivistävä päänsärky. Mikään lääke ei tuntunut auttavan, vaan särky muuttui koko ajan pahemmaksi. Lopulta epätoivoinen, kärsivä Zeus pyysi poikaansa Hefaistosta, seppäjumalaa, auttamaan häntä. Koska kyseessä on jumaltaru, hahmojen ratkaisut ovat aina äärimmäisiä: Hefaitos ei suorittanut pientä hallittua leikkausoperaatiota, jolla hän selvitti isänsä vaivan syyn, vaan hän kumautti isänsä päätä jättimäisellä kirveellä. Iskun hetkellä Zeuksen päästä ilmestyi hänen tyttärensä Athena. Hän ei syntynyt vauvana, vaan oli jumalallisen elämänsä ensi hetkestä alkaen aikuinen nainen, jolla oli yllään oli kimalteleva, komea haarniska. Ei siis ihme, että Zeuksen päätä oli jomottanut: siellä oli piilotellut täysin kehittynyt jumalatar!

Zeus kiintyi lapseensa ja Athena onkin myyteissä usein hänen suosikkinsa. Athena peri äitinsä viisauden ja hänet tunnetaankin erityisesti viisauden ja tiedon jumalattarena, sekä strategisen sodankäynnin symbolina. Kävikö Zeuksen saama ennustus toteen? Oliko Athena isäänsä suurempi ja voimakkaampi? No, tytär ei syrjäyttänyt isäänsä, joten hän ei ottanut isänsä valtaistuinta jumalten hallitsijana eikä siten ollut tätä voimakkaampi. Mutta viisaudessa hän päihittää isänsä mennen tullen.

Kahdesti syntynyt jumala – Dionysos

Viinin, hurmion ja juhlinnan jumala Dionysoksen syntytarina alkaa myös Zeuksen seksiseikkailusta, tällä kertaa kuolevaisen prinsessan, Semelen, kanssa. Semele ihastui palavasti hänen luonaan vierailleeseen Zeukseen, jonka lasta hän alkoi pian odottaa. Kukaan ei kuitenkaan uskonut Semeleä kun hän sanoi lapsen isän olevan Zeus. Zeuksen kateellinen ja vihainen vaimo Hera pahensi tilannetta muuntautumalla Semelen palvelijattareksi ja saamalla tämän uskomaan, että Zeus oli tosiasiassa vain joku tavallinen mies, joka oli huijannut prinsessaparkaa. "Kun seuraavan kerran näet rakastettusi, pyydä häntä todistamaan olevansa Zeus. Käske häntä näyttämään sinulle jumalallinen olemuksensa", Hera kehotti. 

Semele totteli "palvelijattarensa" käskyä. Hän pyysi Zeukselta palvelusta, tämä lupasi antaa rakkaalleen mitä vain ja Semele vaati saada nähdä tämän jumalallisen olemuksen. Zeus anoi Semeleä muuttamaan mielensä, mutta Semele, peläten että häntä oli huijattu, vaati ja vaati. Lopulta Zeus, lupauksensa sitomana ja murtuneena, karisti kuolevaisten silmille turvallisen kehonsa ja näyttäytyi kaikessa jumalallisessa komeudessaan. Semele ei kestänyt sitä. Kukaan kuolevainen ei voi kestää sitä. Semele kuoli palaen ja kirkuen, Zeuksen voiman tuhoamana. Hera oli huijannut häntä, tietäen, että Semele ei voi nähdä todellista Zeusta ja selvitä. Zeus ei voinut pelastaa Semeleä, mutta hän saattoi pelastaa tämän kantaman lapsen, pienen pojan. Jumalten kuningas kaivoi lapsen äitinsä vatsasta ja asetti sikiön omaan sääreensä, josta se, joitain kuukausia myöhemmin, syntyi uudelleen.

Semelen ja Zeuksen poika, Dionysos, on dithyrambos eli kahdesti syntynyt ("kahden oven kautta kulkenut"). Hänen ajatellaan syntyneen ensimmäisen kerran kun Zeus leikkasi hänet äitinsä vatsasta, ja toisen kerran isänsä säärestä. Dionysoksen syntytarina on, jopa jumalten keskuudessa, perin omalaatuinen. Hänen syntyperästään tekee erikoisen myös se, että hän on Olympoksen jumalista ainut, jolla on kuolevainen äiti.

Kuin linnunpoikanen – Ledan lapset

Jälleen kerran, aloittakaamme Zeuksesta ja hänen kyltymättömästä himostaan. Tällä kertaa hänen kohteekseen joutui Spartan kuningatar Leda, joka käyskenteli mielellään palatsiaan lähellä olevien jokien rannoilla. Leda oli hyvin kaunis ja se riitti sytyttämään Zeuksessa halun saada hänet, edes yhden kerran. Zeus, kenties tietäen, ettei Leda antautuisi hänelle, muuntautui joutseneksi ja pyrähti Spartan joelle odottamaan kuningatarta. Kun Leda sitten saapui paikalle, Zeus-joutsen, teeskennellen paenneensa lähellä lentänyttä kotkaa, tepasteli kuningattaren luokse ja raiskasi tämän. Joissakin tarinoissa Leda on suostuvainen, mutta... Zeus oli joutsen. En usko, että monikaan nainen osaisi odottaa joutuvansa joutsenen himon kohteeksi tai haluaisi sitä.

Tekosensa tehtyään Zeus lennähti pois ja jätti Ledan kestämään seuraukset. Leda tuli raskaaksi jumalten kuninkaalle, mutta onneksi hänen aviomiehensä, Spartan hallitsija Tyndraeos kesti tämän "loukkauksen" hänen miehuuttaan ja aviomiehen rooliaan vastaan – aviorikos oli vakava asia, erityisesti naisen puolelta, mutta jos tämän viettelijä oli jumalista suurin, edes kuningas ei voinut valittaa, koska se olisi ollut loukkaus Zeusta kohtaan – ja pysyi Ledan rinnalla. Ledan synnytyksestä on monia eri versioita. Joissakin hän synnyttää kaksi suurta joutsenenmunaa, toisissa vaan yhden. Näistä munista kuoriutuivat joko hänen kaikki lapsensa – yhdestä Helena ja hänen kaksosensa Klytaimnestra, ja toisesta kaksoisveljet Kastor ja Polydeukes – tai vain hänen kuuluisa, Troijan Helenana tunnettu tyttärensä. Huolimatta siitä mihin versioon uskomme, ainoastaan Helena ja Polydeukes ovat Zeuksen lapsia; heidän kaksosensa ovat Tyndraeoksen.

Troijan Helenan elämä on outo, tapahtumarikas ja dramaattinen aina siitoksen hetkestä kuolemaan. On vain sopivaa, että hänen kaltaisensa engimaattinen kaunotar syntyi tavalla, joka merkkasi hänet ensimmäisistä hetkistä asti poikkeavaksi. Ledan ja joutsenen tarina on varsinainen ja kenties yksi kuvatuimpia hetkiä kreikkalaisesta mytologiasta. Kautta historian, taiteilijat ovat kuvanneet Ledaa joutsenensa pauloissa tai kanssa. Tämä on johtanut monet unohtamaan että kyseessä on, ellei selkeästi raiskausmyytti, niin vähintäänkin tarina, jossa suostuvaisuuden rajoja venytellään aika lailla.

Kaula poikki – Pegasos ja Khrysaor

Vihdoin ja viimein tarina, jossa Zeuksella ei ole osaa tai arpaa! Sen sijaan hänen veljellään Poseidonilla on  iso ja inhottava rooli Pegasoksen, mytologian kuuluisan lentävän hevosen, ja tämän veljen Khrysaorin tarinassa. Pegasoksen äiti oli Medusa, kaunis kuolevainen nainen, johon Poseidon iski silmänsä. Ja, kuten kaikki tietävät, jumalan huomio on usein kuolevaiselle turmiollista. Poseidon halusi Medusan, mutta Medusa pakeni tätä Athenan temppeliin, jossa hän uskoi olevansa turvassa (temppelit ovat pyhiä paikkoja, joissa väkivaltaa ei suvaita). Poseidonia Medusan piilopaikan pyhyys ei hetkauttanut. Hän raiskasi Medusan ja jätti tämän Athenan patsaan juureen makaamaan. Poseidonin lähdettyä Athena, järkyttyneenä pyhätössaan tapahtuneesta rikoksesta, rankaisi Medusaa siitä, että Poseidon oli raiskannut tämän. Medusan kauniit hiukset muuttuivat käärmeiksi ja hänen katseestaan tuli tappava.

Medusa pakeni saarelle kauas kaikesta sivistyksestä, jotta saisi olla rauhassa. Hän alkoi odottaa Poseidonin lapsia (en tiedä yhtään myyttiä, jossa jumalan kanssa ollut – vastentahtoisesti tai suostuvaisesti – nainen ei olisi tullut raskaaksi), mutta hän ei koskaan päässyt synnyttämään heitä. Medusa oli vielä raskaana sankari Perseuksen ilmaantuessa hänen saarelleen tavoitteenaan surmata gorgonina tunnettu hirviö eli Medusa ja viedä tämän pää hänet tälle hurjalle matkalle lähettäneelle kuninkaalle todisteeksi. Useimmissa versioissa Perseus ja Medusa eivät taistelleet, eikä Medusa ollut mitenkään vaaraksi Perseukselle (tai kellekään muullekaan: hänhän asui keskellä ei mitään aivan yksin, seuranaan ainoastaan vierailevat sisarensa). Sen sijaan, Perseus surmasi Medusan tämän nukkuessa. Hän katkaisi gorgonin kaulan ja tuosta kaulasta syöksyi maailmaan Pegasos, siivekäs hevonen. Hänen olomuotonsa oli viittaus tarinaan, jonka mukaan Poseidon loi maailman ensimmäiset hevoset ja esiintyi välillä hevosen muodossa. Pegasoksen ohella myös jättiläismäinen Khrysaor ilmaantui äitinsä kaulasta. 

Medusa kuoli väkivaltaisesti ja hänet muistetaan lähinnä hirviönä. Mitä hänen lapsilleen kävi? Pegasos lyöttäytyi aikanaan sankari Bellerofonin seuraan, jonka kanssa hän surmasi hirviö Khimairan.  Bellerofonin kuoltua jatkoi lentelyään taivaalla, kunnes Zeus kunnioitti häntä tekemällä hänestä tähtikuvion (Pegasus). Khrysaor puolestaan sai lapsen, kuuluisan jättiläisen Geryonin, jonka Herakles aikanaan surmasi. Hänestä tuli myös Iberian kuningas.

Merenvaahtoa ja kiveksiä – Afrodite

Afrodite on yksi kreikkalaisen mytologian tunnetuimpia jumalattaria. Hän on rakkauden, seksin ja kauneuden lumoava jumalatar, jonka voimaa kukaan ei voi vastustaa. Mutta miten hän syntyi? Ketkä hänen vanhempansa ovat? Joissakin versioissa hän on Zeuksen ja Okeanoksen tyttären Dionen tytär. Tämä on kuitenkin mielestäni kovin tylsä alku niin kiehtovalle jumalatterelle, joten esittelen teille sen sijaan hänen räväkämmän syntytarinan. Kaikki alkoi kun titaani Kronos päätti kaapata vallan isältään Uranokselta...

Syrjäytetyksi tuleminen oli kreikkalaisessa maailmassa perin emaskuloivaa miehelle. Kronos ei kuitenkaan tyytynyt vain viemään isältään maailman ja taivaiden hallitsijan paikkaa, vaan hän myös kirjaimellisesti kuohitsi tämän. Hän sivalsi isänsä sukuelimet irti suurella sirpillä ja viskasi ne mereen. Uranoksen sukuelimistä virtasi mereen vaahtoa, ja tästä vaahdosta syntyi Afrodite – tarkkaa syytä tälle en osaa sanoa, niin vain nyt sattui käymään (tällaisiin juttuihin tottuu mitä enemmän myyttejä lukee). Afroditen nimi tarkoittaa "vaahtosyntyä" tai "vaahdosta syntynyttä". Kaunis, kukoistava uusi jumalatar asteli merestä Kyproksen saarelle, joka oli historiallisesti yksi Afroditen merkittävimmistä palvontapaikoista. Tämän takia Afroditeen viitataankin joskus kyproslaisena jumalattarena.

Afroditen hämmentävä syntytarina asettaa hänet kiinnostavaan asemaan Olympoksen jumalperheessä. Hän on tavallaan Zeuksen ja tämän sisarusten täti, koska hän syntyi heidän isoisänsä... jäänteistä. Hän on siten Artemiksen, Apollon, Dionysoksen, Hermeksen, Hefaistoksen (aviomiehensä), Areksen (rakastettunsa) ja muiden isotäti. 

Kirotun kuningattaren kielletty intohimo – Asterion

Olen säästänyt viimeiseksi ehkä oudoimman ja häiritsevimmän syntytarinan. Kreetan kuningas Minos oli vauras ja ylpeä. Hän oli niin ylpeä, että uskoi voivansa perua Poseidon-jumalalle tekemänsä lupauksen. Minoksen oli tarkoitus uhrata eräs komea, suuri härkä Poseidonille, mutta sen sijaan hän uhrasi tälle tavallisen härän. Loukkaantunut Poseidon päätti häpäistä Minoksen kiroamalla tämän vaimon, Pasifaen, joka oli aivan viaton sivullinen. Tämä ei ole ainut kerta, kun jumala rankaisee viatonta naista miehen rikkeestä.

Pasifaen kirous oli julma. Hän rakastui tulisesti tuohon suureen, näyttävään valkoiseen härkään. Pasifaen intohimo oli niin epätoivoista, että lopulta hän vaati Kreetan hovissa asuvaa keksijäneroa, Daidalosta, auttamaan häntä pääsemään lähelle härkää. Olen kertonut tulevat tapahtumat monelle ystävälleni ja joka kerta he ovat irvistäneet hyvin, hyvin hämmentyneinä. Daidalos, joka ei voinut vastustaa kuningattarensa käskyä, muotoili onton, luonnollisen kokoisen lehmäpatsaan, jonka sisälle Pasifae saattoi asettua. En mene graafisiin yhteiskohtiin, koska en usko kenenkään meistä haluavan sitä – sanotaan vain, että ontto lehmä asetettiin härän lähelle niitylle, Pasifae piiloutui lehmän sisälle ja härkä antoi hänelle, kirotulle kuningatarparalle, kaiken mistä hän oli unelmoinut. Pasifae tuli raskaaksi.

Pasifae synnytti oudon, hirviömäisen lapsen. Järkyttynyt ja häpäisty Minos ei halunnut tappaa lasta, mutta hän ei myöskään halunnut nähdä sitä tai antaa kenenkään Kreetalla vierailevan merkkihenkilön nähdä hänen vaimonsa hulluuden hedelmää. Minos käski Daidalosta luomaan Kreetan palatsin alle suuren ja synkän labyrintin, jonka keskelle he jättivät Pasifaen ja härän lapsen, jolla oli härän pää ja pojan vartalo. Poika, Asterion, kasvoi hämärässä, aivan yksin ilman seuraa tai rakkautta. Onko ihme, että hänestä kasvoi villi ja petomainen? Asterionista kasvoi yksi kreikkalaisen mytologian kuuluisimmista hirviöistä – peto, jonka sankari Theseus lopulta surmasi: Minotauros.

Kuva 1: Lähikuva teoksesta The Birth of Minerva (René-Antoine Houasse, 1688)

Kuva 2: Lähikuva teoksesta Semele is Consumed by Jupiter's Fire (Bernard Picart, 1731)

Kuva 3: Leda and the Swan (Jean-Baptiste Marie Pierre, 1700-luvun loppupuolella)

Kuva 4: The Birth of Pegasus and Chrysaor (Edward Burne-Jones, 1876–1885)

Kuva 5: The Birth of Venus (William-Adolphe Bouguerau, 1879)

Kuva 6: Pasiphaë and the Cretan Bull (Gustave Moreau, 1880)

Levyarvio: Man's Best Friend (Sabrina Carpenter)

Jaan tässä postauksessa ajatuksiani pop-stara Sabrina Carptenterin uudesta 29.8.2025 julkaistusta levystä Man's Best Friend, sen teemoista, yksittäisistä kappaleista ja, kyllä, sen kontroversiaalisesta kannesta. Odotin tätä levyä innolla ja kun se viimein pamahti Spotifyhyn tasan kello 00.00 29.8. päivä, kuuntelin sen välittömästi läpi. Kaduin seuraavana aamuna holtitonta valvomistani, but oh well, it was worth it.

Huomautan heti näin alkuun, että en ole säveltäjä, sanoittaja, soittaja tai minkään muunkaanlainen musiikin asiantuntija. En siis osaa sanoa mitään sen tarkempaa musiikin tuotannon laadusta tai sen sellaisesta. Mielipiteeni ovat ennen kaikkea fanin mielipiteitä.

Ajatuksia kannesta ja siitä syntyneestä sotkusta

Aloitetaan Man's Best Friend -levyn kannesta, joka aiheutti aikamoisen kohun somessa ja mediassa. Kansikuva herätti debattia siitä oliko Sabrinan valinta levynkanneksi naisia alentava kuva vai ironinen, satiirinen kuvaus siitä miten miehet näkevät naiset. Minusta on päivän selvää, että kyseessä on ironinen kuva. 

Kannen Sabrina on alistuvassa asennossa polvillaan miehen edessä ja levyn nimi "Man's Best Friend" eli "Miehen paras ystävä" on fraasi, jolla kuvataan usein lemmikkikoiria. Sabrina yhdistää sen, miten miehet kohtelevat naisia siihen miten he kohtelevat lemmikkejään: naisen tulee olla sievä koriste miehen elämässä, alistuva ja tottelevainen. Mielestäni levyn kannen ja nimen tulee herättää ajatuksia, mielikuvia ja monia tulkintoja. Levyn sisältö jyrää tämän oletuksen, että Sabrina jollain tavalla pönkittää uskomuksia siitä, että naiset ovat vain miesten leluja ja alistuvia kaunottaria, aivan kokonaan. Mutta levyn sisällöstä lisää kohta.

Sabrina on puhunut julkisuudessa siitä, kuinka ihmiset näkevät hänet lähinnä todella himokkaana naisena ja sanovat, että hän laulaa vain seksistä. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Hän laulaa monenlaisista tunteista, niin seksuaalisesta halusta kuin romanttisesta rakkaudesta, kaipuusta, surusta ja yksinäisyydestä. Sabrina huomautti eräässä haastattelussa, että fanit ovat itse tehneet hänen seksikkäimmistä biiseistään isoja hittejä ja ilmiöitä – hän ei laula siis vain seksistä, vaan fanit pitävät juuri niistä biiseistä, joissa hän tekee kaksimielisiä innuendoja ja kuvaa häpeilemättä himoa. Minusta Sabrina näpäyttää tällä kansikuvalla niitä, jotka näkevät hänet vain ja ainoastaan miehennälkäisenä bimbona. Sabrina tekee jotain samanlaista kuin Taylor Swift kirjoittaessaan Blank Spacen hänestä mediassa luodun karikatyyrisen kuvan pohjalta: hän ottaa hänestä luodun narratiivin ja leikkii sillä, ottaa oman seksuaalisuutensa omiin käsiinsä. Siinä on minusta jotain ilahduttavaa, kuin hän tekisi tästä seksismiä tihkuvasta narratiivista hänen luonteestaan omansa. Levyn vaihtoehtoinen kansi (oheinen mustavalkoinen kuva) on myös selkeä viittaus samanlaiseen kuvaan Marilyn Monroesta, toisesta fiksusta, lahjakkaasta taiteilijasta, joka typistettiin mediassa seksikkääksi blondiksi. Hmm, yrittäisikö Sabrina kenties sanoa jotain...

Yleisiä ajatuksia

Mutta mennäänpä sitten itse asiaan, eli levyn sisältöön. Man's Best Friend on, kuten hänen muutkin levynsä, kerran ehtaa, viihdyttävää ja koukuttavaa poppia. Levyn tunnelma on melodioiden puolelta enimmäkseen kepeä ja monet biisit ovat sanoiltaankin hassuttelevia ja kujeilevia. Tuppaan itse tykkäämään kaikkein eniten melankolisista kappaleista, joita tällä levyllä on (valitettavasti) vain muutama. Levy on toimiva, melodisesti ja temaattisesti koherentilta tuntuva kokonaisuus ja biisit soljuvat eteenpäin tyydyttävästi. Man's Best Friend ei ihan saavuta Short n' Sweet levyn huippuja (tuo levy on 5/5 tähden levy), mutta se on minusta hyvä albumi. Antaisin sille kokonaisuutena 4/5 tähteä.

Levyn nimi saattaa olla Man's Best Friend ja kansikuvassa Sabrina on kenties alistuvainen, sievä "lemmikki", mutta levyn sisältö on kaikkea muuta kuin miehiä mielistelevää. Tämä levy on kirpakka katsaus ihmissuhteisiin, toksisiin dynamiikkoihin, miesten ns. valikoivaan tai aseistettuun avuttomuuteen (weaponized incompetence) ja siihen mitä naiset – erityisesti Sabrina itse – haluavat. Lauluillaan Sabrina roastaa miehiä, jotka sanovat kauniita asioita mutta eivät käyttäydy sanojensa mukaisesti – laulussa Sugar Talking, hän pyytää "Put your loving where your mouth is" – ja miehiä, jotka käyttäytyvät kuten ns. miesvauvat, eivätkä huolehdi itsestään tai suostu käyttäytymään aikuismaisesti, vaan olettavat, että heidän elämänsä naiset huolehtivat heistä. Singlessään Manchild, Sabrina laulaa: "Why so sexy if so dumb? / And how survive the earth so long?" Olen varma, että moni nainen, joka on deittaillut jääräpäisen lapsellista miestä voi samaistua noihin kysymyksiin. Erityisesti tällä levyllä minua huvitti se, miten Sabrina tuo ilmi erot sen välillä mitä hänen odotetaan pitävän seksikkäänä ja sen, mitä hän aidosti pitää viehättävänä. Seksuaalisesti latautuneessa Tears-kappaleessa hän laulaa siitä, kuinka seksikästä on, että mies ottaa vastuuta, osaa kommunikoida, kohtelee naisia kunnioittavasti ja ottaa kumppaninsa tunteet huomioon. Sidenote, biisin Rocky Horror -teemainen video, jossa Sabrinan vastanäyttelijä on upea Colman Domingo, oli erinomainen!

Kuten aina, Sabrina ei säästä itseään kritiikiltä tai piikittelyltä, vaan hän kuvaa miten hän, tai ainakin hänen laulujensa puhuja, on osa näitä toksisia kierteitä ja voi olla kateellinen, emotionaalisesti poukkoileva ja manipuloiva (Don't Worry I'll Make You Worry on tästä hyvä esimerkki). Sabrina kuvaa myös avoimesti sitä, miten hän antautuu näihin toksisiin dynamiikkoihin. Manchildissä hän laulaa "Oh I like my boys playing hard to get / And I like my men all incompetent / And I swear they choose me, I'm not choosing them" ja My Man on Willpowerissa hän pohtii sitä, kuinka aiemmin, ennenkuin hänen miehensä löysi itsehillinnän ja aikuismaisuuden salat, mies halusi hänen olevan tietynlainen, seksikäs söpöliini söpöissä alusvaatteissa ja sen sellaista. Go Go Juice kuvaa naista, joka päätyy aina kännissä soittamaan exilleen ja Sugar Talkingissa Sabrina ilmaisee kuinka hän – tai laulun puhuja – päätyy kerta toisensa jälkeen antamaan miehelleen uusia mahdollisuuksia: "It's your seventh last chance honey". Sabrinan rehellisyys on aina viehättänyt minua hänen musiikissaan: hän kuvailee kaunistelematta ajatuksiaan ja tunteitaan eikä teeskentele olevansa pyhimys. Hänen huumorinsa iskee minuun myös. Hän leikittelee sanoilla, latoo innuendoja ja ironisoi itseään ja perinteisiä käsityksiä naisista, miehistä ja romantiikasta.

Suosikkibiisini

• We Almost Broke Up Again Last Night on kappale toksisesta suhdekierteestä, jossa riitojen jälkeen aina palataan yhteen, suudellaan ja hypätään petiin. Tämän jälkeen sykli alkaa uudelleen ja aletaan taas riidellä: "You say we're drifting apart / I said, 'Yeah, I fucking know' / Big deal, we've been here before, and we'll be here tomorrow". Suosikkikohtani laulussa on Sabrinan itsetietoinen tokaisu siitä, kuinka kaikki tietävät millainen tämä suhde on: "I know how it looks, I know how it sounds / Least we'll give 'em something to talk about".

• Manchild on tämän levyn Espresso, vaikkakaan ei aivan yhtä suuri hitti tai ihan yhtä hemmetinmoinen korvamato. Taidan kuitenkin tykätä Manchildista jopa hieman enemmän kuin Espressosta. Se on hauska veisu joka saa minut tanssituulelle ja aina hymyilemään. Biisi on kuitenkin myös monella tapaa yleismaailmallisen samaistuttava: kukapa meistä ei ole joskus katsonut miesvauvamaista miestä ja pohtinut miten hitossa noin hölmö olento voi olla yhä hengissä. Manchildin musavideo on myös ihanan reikäpäinen.

• Nobody's Son on loistoesimerkki siitä, miten biisi voi olla yhtäaikaa melodialtaan riemastuttavan kepeä ja sanoituksiltaan haikea, kiukkuinen ja turhautunut. Sabrina laulaa siitä, kuinka hän itkee sängyssä, on yksin kuten aina ja on se ystävä, joka päätyy aina kolmanneksi pyöräksi muiden ollessa rakastuneita ja onnellisia. Hän toteaa yksinkertaisesti: "He sure fucked me up". Tässä yksinkertaisuudessa on jotain hyvin ilahduttavaa: miksi turhaan kaunistella kun voi vain sanoa suoraan mitä tapahtui.

• Go Go Juice on pintapuolin iloinen rallatus. Sen melodia on koukuttava ja saa jalan vipattamaan, mutta tosiasiassa se on kappale jätetystä ja masentuneesta naisesta joka istuu baarissa, juo turruttaakseen surunsa ja soittelee entisille poikaystävilleen, vaikka tietää, että se on typerää. "Bye, it's me, how's mm-call, do you me still love?" on kenties suosikkisäkeeni tästä biisistä. Minusta on hauskaa kuinka Go Go Juice on todella hauska biisi, mutta vangitsee silti myös hyvin tämän säälittävän hetken ankeuden: laulun puhuja on epätoivoinen ja haluaa vaan tuntea olonsa rakastetuksi.

• Goodbye on erinomainen erobiisi: se on haikea, vihainen ja, Sabrinalle tyypillisesti, piikikäs ja kujeileva. Kertsi jäi kertakuulemalla päähäni (Sabrinan ääni säkeistössä on ihanan värisevä ja matala) ja pidän sen lyriikoista: "Goodbye means that you're losing me for life / Can't call it love then call it quits, can't shoot me down then shoot the shit / Did you forget that it was you who said goodbye? / So you don't forget to be the one who cries". Kertsin ohella suosikkisäkeeni on: "Forgive my French, but fuck you, ta-ta". Peak Sabrina momentti. Goodbye on erinomainen lopetus levylle.