Katsoin tänä vuonna enemmän leffoja kuin moneen vuoteen. Olen tästä todella iloinen, vaikkakin se johti valitettavasti siihen, että en katsonut lähes ollenkaan uusia TV-sarjoja. Mutta tänään ei ole aika surra tätä, vaan juhlia kaikkia hienoja leffoja jotka katsoin – spesifisti, niitä kymmentä elokuvaa, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Nämä eivät ole kaikki tänä vuonna julkaistuja elokuvia, vaan ainoastaan leffoja jotka katsoin tänä vuonna ensimmäistä kertaa.
Huom! Leffat on listattu satunnaisessa järjestyksessä, ei paremmuusjärjestyksessä. Oli jo tarpeeksi hankalaa valita 10 parasta elokuvaa, en olisi kyennyt laittamaan niitä vielä järjestykseen.
Vangitut (2013, ohj. Denis Villeneuve)
Denis Villeneuven ohjaama Vangitut (Prisoners) on yksi intensiivisimmistä, jännittävimmistä ja karmaisevimmista trillerileffoista, jonka olen koskaan nähnyt. Leffassa seurataan kahta perhettä, joiden nuoret tyttäret katoavat eräänä iltana kuin tuhka tuuleen. Keller (Hugh Jackman), toisen tytön isä, päättää ratkaista mysteerin ja on valmis syleilemään sisäistä synkkyyttään saadakseen lapsensa takaisin. Toisaalla, etsivä Loki yrittää parhaansa mukaan selvittää kuka vei tytöt ja mitä Keller puuhailee. Vangitut on kylmäävä, hienosti rakennettu monitahoinen kertomus perheestä, jokaisessa meissä piilevästä potentiaalista väkivaltaan ja synkkyyteen, oman käden oikeudesta, kostosta ja vanhemman rajattomasta rakkaudesta. Kaikki leffassa näyttelevät tekevät erinomaista duunia, mutta haluan erityisesti nostaa esille Hugh Jackmanin, Paul Danon ja Jake Gyllenhaalin huikaisevat, vangitsevat roolityöt. Villeneuve ei koskaan petä – hän on suosikkiohjaajani, ehdottomasti.
Superman (2025, ohj. James Gunn)
James Gunnin Superman oli juuri sellainen kuin toivoin sen olevan: hauska, herttainen, jännittävä ja täynnä sydäntä, toivoa ja rakkautta. David Corenswetin esittämä Superman joutuu tässä leffassa ensimmäistä kertaa vastatusten vihollisen kanssa joka on hänen veroisensa ja hän joutuu toden teolla pohtimaan mikä hänen paikkansa tässä maailmassa on. Onko hänestä todella ihmiskunnan suojelijaksi? Superman on häpeilemättömän sarjakuvamainen elokuva, täynnä kommelluksia, räiskyviä värejä, kummallisia otuksia ja eksentrisiä hahmoja. Mutta kaikessa näyttävyydessään ja menevyydessään, se on myös perin inhimillinen tarina miehestä, joka on supervoimistaan huolimatta kuin kuka tahansa meistä: hän rakastaa, suree, yrittää parhaansa, epäonnistuu ja vihastuu. Superman saa myös bonuspisteitä Rachel Brosnahanin erinomaisesta työstä Lois Lanena ja Nicholas Houltin herkullisen kierosta Lex Luthorista, ihanaisesta Krypto-koirasta ja upeasta soundtrackista. Moni elokuvan kohtaus ei olisi ollut lainkaan niin vaikuttava ilman John Murphyn ja David Flemingin musiikkia.
Strange Way of Life (2023, ohj. Pedro Almodóvar)
Strange Way of Life on puolituntinen lyhytelokuva kahdesta keski-ikäisestä miehestä, sheriffi Jakesta (Ethan Hawke) ja Silvasta (Pedro Pascal), jotka tapaavat ensimmäistä kertaa sitten 25 vuoden takaisen eronsa. Silva ei kuitenkaan saapunut vain tapaamaan miestä, jota hän yhä rakastaa, vaan auttamaan rikoksiin sotkeutunutta poikaansa. Katsoin tämän leffan lähinnä siksi, että pidän pääosien näyttelijöistä molemmista kovasti ja koska ajatus heistä näyttelemässä entisiä rakastavaisia western-leffassa oli kiintoisa. Strange Way of Life kuitenkin yllätti minut täysin: se jäi kummittelemaan mieleeni (erityisesti miesten välinen viimeinen kohtaus – ei juma, että Pascal ja Hawke olivat hyviä) ja muistelen sitä yhä usein. Alberto Iglesiasin musiikki toi elokuvaan oman maagisen piirteensä. Erityisesti miesten viimeisen kohtauksen taustalla soljuva Los caballos retozan al anochecer kosketti minua. Sen kuunteleminen saa yhä kyyneleet nousemaan silmiini. Upea kappale.
Nosferatu (2024, ohj. Robert Eggers)
Huippusuosion saavuttanut moderni goottilainen mestariteos, vampyyrileffa Nosferatu on huikea, kieroutunut, synkän romanttinen, pelottava ja traaginen. Se kertoo Ellen Hutterista, vampyyrikreivi Orlokin pakkomielteen kohteesta, ja siitä miten hänen ja hänen läheistensä elämä hajoaa palasiksi Orlokin terrorin eskaloituessa. Nosferatun valttikortti on sen herkullisen hirvittävä tunnelma ja sen näyttelijöiden upeat esitykset. Lily-Rose Depp tekee erityisen huikeaa työtä. Hän on häikäisevä Elleninä, jota riivaavat psykologiset ja fyysiset kohtaukset, joka on syvästi rakastunut tuoreeseen aviomieheensä Thomasiin mutta silti kyvytön vastustamaan yhteyttä, joka hänen ja Orlokin välille on kehittynyt. En tiedä miten voisin kuvailla tätä ilman, että se kuulostaa höpsölle, mutta pidän siitä kuinka häiritsevän himokas tämä leffa on. Ohjaaja Robert Eggers ei kaihda sukeltaa goottilaiselle tarinankerronnalle tyypillisiin toksisiin, synkkiin ja kummallisen seksuaalisiin vesiin. Nosferatu sai minut haluamaan katsoa kaikki Eggersin vanhat – ja tulevat – elokuvat.
Guardians of the Galaxy Vol. 3 (2023, ohj. James Gunn)
Tänä vuonna katsoin, äitini kanssa, vihdoin ja viimein Marvelin viimeisen GOTG-leffan. Olemme vältelleet sen katsomista, koska emme ole halunneet hyvästellä näitä meille kovin rakkaita hahmoja. GOTG Vol. 3 oli kuitenkin kaiken odotuksen arvoinen: se on tyydyttävä päätös tälle upealle trilogialle, täynnä huumoria, ystävyyttä, seikkailua ja jännitystä. Oli ihana päästä vihdoin näkemään miten hahmojen tarinat päättyvät ja millaisia valintoja he tekevät tulevaisuudestaan. Keskeiset hahmot saivat kaikki hetkensä loistaa ja leffassa esiteltiin myös hauskoja uusia hahmoja, kuten Adam. Leffan tähtihahmo oli kuitenkin ihanainen, rääväsuinen pesukarhu Rocket, jonka karmaisevan taustatarinan (en ole vieläkään toipunut) saimme vihdoin nähdä. Isona Peter Quillin ja Gamoran romanssin ystävänä minun on myös pakko mainita heidän suhteensa ja ilmaista iloni siitä, ettei Gunn yrittänyt pakottaa romanssia tämän uuden, menneisyydestä poimitun Gamoran ja Quillin välille. GOTG-trilogia on ehdottomasti Marvelin tasaisesti laadukkain ja koherentein trilogia.
Lisa Frankenstein (2024, ohj. Zelda Williams)
Zelda Williamsin Lisa Frankenstein on romanttinen, Mary Shelleyn klassikkotarinan, Frankensteinin, inspiroima kauhukomedia yksinäisestä, makaaberista teinitytöstä, Lisasta, joka alkaa viettää aikaa 1800-luvulla kuolleen nuoren pianistin haudalla. Eräänä yönä, Lisan lähdettyä, salama iskee pojan hautaan ja herättää hänet henkiin. Hämmentynyt zombipoika päätyy piilottelemaan Lisan huoneessa ja heidän välilleen kehkeytyy, alkusäikähdyksen jälkeen, mitä omalaatuisin romanssi, joka johtaa murhiin, ihmisten paloitteluun, ruumiinosien ompeluun ja kaikenlaisiin kommelluksiin. Lisa Frankenstein ei ollut mikään jättimäinen box office -hitti, mikä surettaa minua, vaikka toisaalta ymmärränkin, ettei se ole elokuva, joka sopii kaikille. Monen mielestä se on varmasti mauton tai groteski, mutta minusta se oli aidosti hauska, viihdyttävä ja yllättävän romanttinen tarina. En odottanut että päätyisin, leffan lopussa, oikeasti tunteilemaan tästä pariskunnasta. Leffa sijoittuu 80-luvun loppuun, joten tarjolla on hauskan tairnan lisäksi upeaa muotia, tuuheita kampauksia ja erinomaista musaa.
Wicked: For Good (2025, ohj. John M. Chu)
Jättitiksi nousseen Wicked-elokuvan jatko-osa Wicked: For Good sai minut nauramaan, heilumaan musan tahtiin penkissäni ja itkeä vollottamaan viimeisen kymmenminuuttisen läpi. Wicked-musikaalin kakkospuolikas ei ole helppo tarina adaptoitavaksi ja sitä pidetään yleisesti musikaalin heikompana puoliskona, mutta John M. Chu onnistui loihtimaan tästäkin elokuvasta koskettavan, näyttävän ja tunteikkaan tarinan taikuudesta, sorrosta, propagandan voimasta, ystävyydestä ja valinnoista hyvän ja pahan välillä. Cynthia Erivo ja Ariana Grande säkenöivät rooleissaan (Granden versio Thank Goodness -laulusta kivisti sydäntäni ja koin liki hengellisen kokemuksen kuunnellessani Cynthian version No Good Deed -kappaleesta). Myös Jonathan Bailey tekee hyvää duunia välinpitämättömät päivänsä taakseen jättäneenä prinssi Fiyerona. Wicked: For Good on visuaalisesti upea, (pääosin) upeasti laulettu ja teemoiltaan hyvin ajankohtainen elokuva. Se on myös herkkä ja kaunis kuvaus kahden hyvin erilaisen nuoren naisen välisestä ystävyydestä ja siitä, kuinka ystävyys ja rakkaus voivat tehdä meistä parempia ihmisiä.
Wake Up Dead Man (2025, ohj. Rian Johnson)
Rian Johnsonin kolmas Benoit Blanc -mysteeri Wake Up Dead Man oli elokuva jota odotin kuin kuuta nousevaa. Se oli odotuksen arvoinen – sen tunnelma oli ihanan synkeä, sen näyttelijäkaarti teki erinomaista duunia ja sen keskeinen murhamysteeri oli herkullisen mutkikas. Rakastan Blancia, Johnsonin eksentristä etsivää – hän on hulvaton, eteläisellä aksentilla puhuva herrasmies, joka on yhtä aikaa lempeä sekä topakka, mies joka löytää totuuden aina. Tässä elokuvassa saamme tietää hieman lisää hänen menneisyydestään ja persoonastaan: hän ei ollut läheinen äitinsä kanssa, hän vierastaa uskontoa ja nauttii musikaaleista. Wake Up Dead Man ei kuitenkaan ole vain Daniel Craigin Blancin show: Josh O'Connor tekee erinomaisen roolityön nuorena, lempeänä pappina, jolla on synkkä menneisyys. Johnson ei ole koskaan liiemmin peitellyt mitä hän pyrkii elokuvillaan sanomaan. Tämä Blanc-mysteeri keskittyy kuvaamaan mm. persoonallisuuskulttien vaarallisuutta, uskonnon käyttämistä sorron välineenä ja valeuutisten leviämistä ja tarkoituksellista levittämistä. Se ei kritisoi uskoa itsessään, vaan kirkkojen pinttyneitä näkemyksiä ja uskonnon aseistamista heikompia vastaan.
Bugonia (2025, ohj. Yorgos Lanthimos)
Yorgos Lanthimos on yksi suosikkiohjaajistani ja odotin hänen uusinta elokuvaansa Bugonia todella kovasti. Leffateatterikokemus ei tämän leffan tapauksessa ollut ideaali – hajotin puhelimeni ja teatterihallin näyttö reistaili kesken kaiken, mutta leffa itsessään oli mainio. Pidin siitä, miten Lanthimos leikitteli katsojan odotuksilla ja ennakkoluuloilla, kritisoi hyperkapitalistista girlboss-kuvastoa, kommentoi salaliittoteorioiden vietteleyyttä ja nuorten miesten misogyniaa ja syrjäytymistä. Elokuvassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta sen ytimessä on suuri, hankala kysymys: Onko ihmiskunta pelastamisen arvoinen ja kuinka pitkälle menisit pelastaaksesi sen? Hieno, mieleenpainuva leffa – leffan viimeiset kohtaukset olivat erityisen pysäyttäviä. Emma Stone oli erinomainen, kuten aina, mutta ehkä kaikista vaikuttavimman roolityön teki Jesse Plemons. Hän oli kylmäävä, säälittävä, ahdistava ja paikoittain synkän hauska.
Casablanca (1942, ohj. Michael Curtiz)
Halusin tänä vuonna katsoa jonkun ikonisen klassikkoleffan ja valitsin, en muista enää tarkalleen miksi, Casablancan, toisen maailmansodan aikaiseen Casablancan kaupunkiin sijoittuvan romanttisen draaman, jonka pääosia näyttelivät Humphrey Bogart ja Ingrid Bergman. Casablanca oli kaikessa yksinkertaisuudessaan – se tapahtuu paljolti yhdessä paikassa, päähenkilö Rickin baarissa, ja siinä on vain kourallinen keskeisiä hahmoja – koskettava ja vaikuttava elokuva. Se on rakkaustarina – tai, sanoisin, tarina rakkaudesta joka olisi voinut olla jotain suurta ja kaunista – sekä tarina sorrosta, vapaudesta ja natsien tyranniasta. Yksi puoli Casablancasta, joka yllätti minut oli se, että se oli monin paikoin aika hauska. Etenkin korruptoitunut, lähinnä itsensä suojelemiseen keskittynyt poliisi Lois Renault huvitti minua usein. Pidin siitä, ettei hän koskaan teeskennellytkään olevansa puhtoinen sankari. Minulle kuitenkin jäi elokuvasta parhaiten mieleen Ingrid Bergmanin herkästi näyttelemä Ilsa. Minun on myös nyt pakko olla hieman pinnallinen ja sanoa että Ingrid Bergman on ehkä yksi kauneimmista naisista, jonka olen koskaan nähnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti