The Wonderful Masculinity of One Benedict Bridgerton

Aloitin viime vuonna katsomaan Netflixin jättihittiä, historiallista draamaa Bridgertonia, jossa seurataan Bridgertonien sisarusten rakkaustarinoita, ystävyyksiä ja kasvua. Vaikka sanoisin, että Anthony, sisaruskatraan jääräpäinen esikoinen, on suosikkini Bridgertonien perheen pojista, tyyppinä pidän heistä eniten Benedictistä, joka hurmasi minut välittömästi letkeällä luonteellaan ja rennoilla viboillaan. Mitä enemmän katson sarjaa, sitä enemmän pidän hänestä ja arvostan häntä esimerkkinä erilaisesta maskuliinisuudesta kuin mitä esimerkiksi Anthony ja Simon representoivat (he toki kehittyvät kausiensa aikana ja muuttuvat parempaan päin) tai mitä Colin yrittää kolmoskauden alussa olla. Tänään haluankin jakaa joitain ajatuksiani Benedictin hahmosta ja erityisesti siitä millainen mies hän on ja miten virkistävä hän on mieshahmona sarjassaan sekä yleisesti historiallisen, romanttisen fiktion genressä, jossa miehet tuppaavat usein olemaan (tai ainakin ovat pitkään olleet) ryhdikkään miehekkäitä, vähäsanaisia ja kidutettuja sieluja, jotka eivät osaa purkaa tai käsitellä tunteitaan terveellisesti. 

Haluan kuitenkin huomauttaa, ettei Benedict ole suinkaan Bridgertonin ainut pehmeämpi mieshahmo ja, että esimerkiksi aiemmin mainitsemani Anthony ja Simon oppivat omaksumaan avoimemman ja hellemmän elämäntavan ja muuttuvat, Anthony varsinkin, varsinaisiksi ihaniksi pehmoiksi, jotka osaavat pyytää anteeksi, ilmaista tunteitaan ja herkistellä heille tärkeiden ihmisten edessä. Colin on Benedictin lailla myös pehmeämpi ja avoimempi, mutta hänessäkään ei ole aivan sitä samaa fliudiutta, mistä pidän Benedictissä.

Sarjan ensimmäisellä kaudella, Eloise ja Benedict tapaavat yöllä ja polttavat röökiä keinuessaan  kotinsa pihakiikuissa. Eloise sanoo Benedictille kaipaavansa jotain muuta elämältään kuin mitä hän on seurannut siskonsa Daphnen, ensimmäisen kauden sankarittaren, jahtaavan:

Eloise: "Suppose I want a different life, that I truly believe I am quite capable of something more, even when I am not allowed to have anything else."

Benedict: "Then I would say... that you're not the only one."

Benedict ja Eloise esitetään duona, jotka eivät halua tyypillistä elämää vaan unelmoivat jostain suuremmasta, jostain erilaisesta ja jännittävästä. Eloise on ensihetkestä asti suorasanainen nuori nainen, joka ei siedä sukupuolensa hänelle asettamia odotuksia tai rajoituksia, ja Benedictissä hän löytää jonkun, joka tuntee samoin ja ymmärtää hänen haluaan paeta yhteiskunnan vaatimuksia. Benedictin ei ole tarpeen raivota yhtä uhmakkaasti rajoituksia vastaan, koska hänen sukupuolensa sallii hänelle enemmän vapautta, mutta hän on kokee selvästi myös olevansa kiikissä. Benedict ei halua luokalleen ja asemalleen perinteistä mieheyttä, ja ensimmäisen kauden edetessä hän uskaltautuukin hakeutumaan taidepiireihin, kokeilemaan kykyjään ja näin tehdessään, päätyy viettämään aikaa muidenkin kuin vain yläluokan edustajien kanssa. Hän tutustuu myös, näennäisesti ensi kertaa, queer-ihmisiin ja heidän salaiseen kulttuuriinsa. Hän ystävystyy maalari Granvillen kanssa, joka on naimisissa mutta salasuhteessa toisen miehen kanssa. Benedict ei tuomitse Granvillea suoraan, mutta on selvästi hämmentynyt siitä, että tämä on naimisissa sekä suhteessa toiseen mieheen, mutta Granvillen selitettyä hänelle kuinka hän ja hänen rakastettunsa uhraavat turvallisuutensa joka päivä rakkauden vuoksi ja uskaltavat aidosti elää yhteiskunnan odotusten ulkopuolella, kuten Benedict aina sanoo haluavansa elää, Benedict inspiroituu, muodostaen oman epäsovinnaisen suhteensa yläluokan modistin, Genevieve Delacroixin, vapaamielisen työläisnaisen, kanssa. 

Benedict ei ykköskaudella esiinny hirveästi ja hänen tarinansa on yksi monista pienemmistä sivujuonista, mutta katsoja voi heti bongata hänessä ulkopuolisen ja jonkun yleisestä aatelispoikien massasta erottuvan nuoren miehen. Hän puolustaa Genevieveä luullessaan Eloisen paheksuvan heidän suhdettaan sen takia, että Genevieve elättää itsensä työllä. Tämä ei ole myöskään ainut kerta kun hän kommentoi toisten suhtautumista ihmisiin, jotka elättävät itse itsensä eivätkä elä yläluokkaista, rentoa elämää. Hän viettää enemmän aikaa railakasta elämää elelevien taiteilijoiden kanssa kuin herrasmiesten klubeilla. Kun hänen näytetään alkavan viettää enemmän aikaa herrasmiesklubeilla, hän valitsee kantapaikakseen herra Mondrichin klubin, jota jotkut aateliset paheksuvat, olihan Mondrich aiemmin shownyrkkeilijä, ja siten heitä "alhaisempi" mies. Se, että Benedict haluaa luoda ja tehdä elämällään jotain ja arvostaa ihmisiä, jotka omaavat taitoja ja rakentavat niiden ympärille elämänsä, vaikka voisi aivan hyvin viettää lokoista elämää perheensä rahoilla tehden ei mitään, kertoo jotain.

Benedict on myös herttaisen romanttinen, aivan kuten siskonsa Daphne ja äitinsä Violet. Benedictin siskon Francescan kosijan John Stirlingin pohtiessa miten ilmaista tunteidensa syvyys, Benedict intoutuu ehdottamaan, että hän tekee jotain suurta ja romanttista, kuten viskoisi kiviä Francescan ikkunaan öisin voidakseen puhua tälle. Kun Anthonyn tarvitsee ilmaista aikomuksensa tulevan vaimonsa Katen siskolle Edwinalle, jonka kanssa hän melkein avioituu, hän menee kysymään Benedictiltä apua runon lausumisessa. Benedict ei pelkästään kritisoi Anthonyn runoilijavalintaa, vaan vetäisee hatusta varsin kauniin puheen, jota Anthony yrittää sitten myöhemmin Edwinalle kopioida: 

"What is it to truly admire a woman? To look at her and feel inspiration. To delight in her beauty. So much so that all of your defences crumble, that you would willingly take on any pain... any burden for her. To honour her being... with your deeds and words."

Benedict harrastaa irtosuhteita ja heilastelee klubeilla ilman sen kummempia taka-ajatuksia sitoutumisesta, mutta sisimmissään hän on romantikko. Hänen suhteensa ovat myös kaikki aina hänen asemalleen epäsopivien naisten kanssa, mutta se ei tunnu häiritsevän häntä lainkaan. Ensimmäisellä kaudella hän hengaa modisti Genevieven kanssa ja kakkoskaudella hänellä puolestaan on suhde maalarinurasta unelmoivan taide-akatemian mallin kanssa. Tämän naisen kanssa Benedict jakaa pienen, hauskan hetken, jossa tyypilliset sukupuoliroolit kääntyvät nurin. Nainen kertoo Benedictille, kuinka hänen ainut tapansa päästä seuraamaan akatemian luentoja ja oppimaan maalauksesta on toimia mallina oppitunneilla, ja Benedict, tajutessaan, että nainen yrittää piirtää mieskehoa, asettuu tämän malliksi samalle paikalle, jossa nainen itse aina poseeraa. Pieni hetki, mutta hauska sellainen.

Sarjan kolmannella kaudella Benedictillä on pitkä, merkittävä suhde vapaamielisen, teknologian kehityksestä ja tieteestä kiinnostuneen lesken Tilley Arnoldin kanssa. Tilleyn kanssa ollessaan, Benedict oli asemassa, jossa naishahmot usein ovat historiallisissa romansseissa. Tilley on Benedictiä kokeneempi – hän on leski, mahdollisesti jopa Benedictiä vanhempi (Tilleytä esittävä Hannah New on Luke Thompsonia neljä vuotta vanhempi) ja hän on seksuaalisesti avoin ja kokeileva – ja heidän yhteisissä kohtauksissaan Benedict on usein se, joka nolostelee, möläyttelee hupsuja ja on se, joka opastetaan ns. uuteen maailmaan. Eräässä tanssikohtauksessa Tilley jopa muuttaa heidän roolinsa siten, että hän on se, joka vie Benedictiä, joka puolestaan ei tästä lainkaan hätkähdä. Päinvastoin, ottaen huomioon kuinka intohimoisena heidän suhteensa jatkuu, se tuntuu olevan Benedictistä kivaa. 

Tilleyn avulla Benedict myös tutustuu omaan biseksuaalisuuteensa / panseksuaalisuuteensa. Tilley esittelee Benedictin ystävälleen ja satunnaiselle rakastajalleen Paul Suarezille, joka on Benedictin bi/pan awakening. Minun ei liene tarpeellista selittää miten Benedictin sateenkaarevuus erottaa hänet sarjan ja historiallisen romanssin genren mieshahmoista. Benedictin, Paulin ja Tilleyn triosta haluan sanoa myös sen, että lähes aina kun mieshahmon näytetään, about missään genressä, harrastavan kolmenkimppaa, kyseessä on aina hän ja kaksi naista. Jopa Benedictin veli Colin, yrittäessään cosplayata tyypillistä miestä kolmoskauden alussa, viettää aikaa kahden prostituoidun kanssa. Kolmenkimppa kahden naisen kanssa on "eksoottista" mutta myös turvallista, koska tällöin mieshahmon heterous pysyy selvänä, jopa korostuu. Benedictissä ei kuitenkaan ole heteroutta, jota korostaa. Benedictin kohtaukset ovat intiimejä ja lämpimiä, koska niissä ei harrasteta seksiä kahden tuntemattoman, maksetun ihmisen vaan ystävien ja rakastajien kanssa. Tilleyn ja Benedictin suhde päättyy kolmoskauden lopussa, koska Tilley haluaisi sitoutua ja Benedict, saatuaan tämän suuren asian selville itsestään, ei ole vielä valmis luopumaan kokeilemisesta ja uuden kokemisesta. Benedict sanoo avoimesti mitä tarvitsee ja haluaa, ja sopii Tilleyn kanssa erosta aikuismaisesti keskustellen. Hänellä on, jo ennen oma tuotantokauttaan, tunnetaitoja, joista esimerkiksi Anthony ja Simon voivat, ainakin tarinoidensa alussa, vain unelmoida.

Benedictin suhteissa sisaruksiinsa on kanssa paljon kaikkea ihanaa ja suloista ja mieshahmoille epätyypillistä pehmeyttä. Vaikka hän tuntuu viettävän eniten aikaa veljiensä Anthonyn ja Colinin kanssa, hänen herkimmät hetkensä ovat ehdottomasti hänen siskonsa Eloisen kanssa. Mainitsin jo aiemmin kuinka Benedict samaistuu Eloisen kapinallisuuteen, mutta tämän lisäksi hän myös auttaa siskoaan pakenemaan tätä ahdistavia tilanteita sosiaalisissa tilanteissa: Benedict esimerkiksi tämän kanssa pois tylsistä juhlista ja pelastaa tämän keskusteluilta tylsien miesten kanssa ottamalla häntä kädestä ja viemällä hänet toisaalle. Häntä ei hävetä puhua Eloiselle toiveistaan ja häntä hämmentävistä asioista. Kolmoskauden lopussa, erottuaan Tilleystä ja tajuttuaan olevansa queer, hän sanoo Eloiselle kiikuilla: 

"We should not let so long pass again between us, before we meet on these swings, to be entirely confused together."

Kolmoskaudella Benedict myös lohduttaa Eloisea tämän surressa ystävänsä naimisiinmenoa ja hyvästelee tämän hellästi Eloisen lähtiessä vastanaineen Francescan ja tämän miehen kanssa Skotlantiin. Eloisen kävellessä pois, Benedict on selkeästi surumielinen. Benedict, Anthony ja Colin ovat upea ja hauska trio, mutta Benedictin läheisin perheenjäsen taitaa silti olla hänen kapinallinen pikkusiskonsa, johon hän pystyy samaistumaan enemmän kuin kehenkään toiseen, ovathan he molemmat ihmisiä, jotka eivät sovi yhteiskuntansa käsityksiin "normaalista" ja "oikeaoppisesta". Benedict toimii kuitenkin myös veljiensä kanssa epätyypillisellä tavalla. Muut sarjan miehet, tervehtivät heille läheisiä miehiä kättelyillä, nyökkäyksillä tai korkeintaan miehekkään lyhykäisillä halauksilla. Benedict puolestaan antaa pikkuveljelleen Colinille useammankin suukon otsalle tai poskelle, pitelee Anthonyn kasvoja ja halailee veljiään. Voisitko kuvitella Anthonyn tekevän samaa? Hän rakastaa sisaruksiaan, mutta ei ihan samanlaisella, avoimen rennolla tavalla. Hellin hetki hänellä on ehkä hänen pikkuruisen veljensä Gregoryn kanssa, jota hän halaa isälliseen tapaan heidän jutellessaan edesmenneestä Edmund Bridgertonista. Gregory on kuitenkin erityinen tapaus, koska hän on vielä lapsi ja Anthony on hänelle veljen lisäksi myös isähahmo. Se tekee heidän suhteestaan heti erilaisen ja antaa Anthonylle mahdollisuuden olla hellempi. En voi kuvailla kuinka ihanaa minusta on nähdä Benedictin suukottamassa veljeään ja halailemassa siskojaan – miehiä, jotka osoittavat rakkauttaan fyysisesti pidetään yhäkin, siis meidän maailmassamme, noloina ja tyttömäisinä. Tämä on varsin typerää ja ahdasmielistä, ja pönkittää mielikuvaa siitä, että miesten pitäisi olla tunteiltaan kivenkovia. Benedict on tässäkin mielessä ihanan virkistävä poikkeus.

En malta odottaa Bridgertonin neloskautta, jonka pääosissa ovat Benedict ja Sophie Baek, palvelijatar, johon Benedict törmää äitinsä järjestämissä naamiaisissa. On hyvin osuvaa, että Benedictin rakkaustarina – aatelispoika ja palvelijatar – tulee koettelemaan sarjan aikakaudelle tyypillisiä, hyvin tiukkoja luokkarajoja, onhan hän aina ollut hahmo, joka ei ole oikein viihtynyt aatelisten parissa ja puolustanut ihmisiä, jotka tekevät elättävät itsensä työllä. Toivon, että vaikka Benedictin rakastettu on nainen, hänen queeriytensä ei unohdu. En tiedä miten haluaisin sitä käsiteltävän, mutta yksi unelmani on se, että saisimme kohtauksen Benedictin ja Francescan välillä, jossa he voisivat jutella siitä, että ovat molemmat queereja ja löytää siten toisistaan samaistumispintaa, jonkun, joka ymmärtää tätä puolta heissä. En tiedä onko Francesca neloskaudella vielä valmis tähän, mutta kunhan saisimme tuon kohtauksen joskus, vaikka sitten hänen omalla kaudellaan. 

En tiedä miten päättää tämä miniessee. Kaipa se, että totean jälleen Benedictin olevan minusta ihanan virkistävä mieshahmo ja varsinainen lutunen riittänee. En malta odottaa, että pääsen näkemään hänet rakkauden pauloissa ja aivan Sophieen lääpällään. Anthony ja Kate ovat, tähän mennessä, suosikkiparini sarjasta, mutta uskallan sanoa, että Benedict ja Sophie voivat päihittää heidät, jos vain heidän romanssinsa kirjoitetaan hyvin.

Bones – lempihahmo, paras kausi, pelottavin sarjamurhaaja ja paljon muuta

Bones (2005–2017) on yksi suosikkisarjoistani ikinä. En usko, että olen katsonut mitään sarjaa yhtä paljon. Osaan monet jaksot ulkoa ja osaisin pitää sarjasta – sen hahmoista, teemoista, juonikuvioista ja suhteista – tunnin mittaisen powerpointin ilman mitään valmistautumista.

Halusin kirjoittaa Bonesista jotain, mutta en keksinyt mitä tai mistä näkökulmasta. Sarjassa on 12 tuotantokautta – en voi vain lähteä turisemaan omiani ilman suunnitelmaa, muuten tästä postauksesta tulisi kohtuuttoman pitkä. Siispä päätin luoda itselleni listan kysymyksiä – niiden kautta minun on helppo lähteä purkamaan tunteitani. Minun pitää joskus keksiä lisää kysymyksiä, koska en päässyt tässä postauksessa puhumaan lainkaan monista lempparijutuistani tai -hahmoistani.

1. Paras naishahmo?

Minun on aidosti hankala valita Brennanin, Camin ja Angelan välillä. He ovat kaikki upeita naisia ja heissä kaikissa on piirteitä joita rakastan ja arvostan. Mutta ehkä vastaan kuitenkin, että suosikkini on Temperance Brennan, itse Bones. Hän on kiehtovan monitahoinen hahmo ja hänen kehityksensä sarjan halki raivokkaan itsenäisestä, tunteitaan visusti piilottelevasta naisesta, joka ei luota ihmisiin tai maailmaan – pelkästään tieteeseen – rakastavaksi kumppaniksi, äidiksi ja naiseksi, jolla on ystäviä, joka osaa antaa anteeksi ja kunnioittaa, ainakin jossain määrin, muiden näkökulmia ja elämäntapoja, on loistavasti tehty. Hän on vannoutunut ateisti, mutta koska uskonto on tärkeää Boothille, hän koettaa ymmärtää tätä. Hän ei alkuun ymmärrä miten Booth voi ratkoa rikoksia intuition pohjalta, mutta hän oppii luottamaan Boothin kykyyn tehdä työnsä ns. mututuntumalla. Hän on yhtäaikaa herkän kompleksinen, haavoittunainen hahmo ja kivenkova badass. Brennanin kehitys on hidasta ja siten autenttiselta tuntuvaa – kirjoittajat eivät kiirehdi hänen kanssaan, luojan kiitos – ja vaikka hän kasvaa ja kehittyy, hän on silti alusta loppuun oma sosiaalisesti kankea, häkellyttävän nerokas, tappiin asti jääräpäinen, ylimielinen ja usein tahditon itsensä. Hän muuttuu, mutta hänestä ei tule eri ihmistä. Brennanilla on sarjassa monia mielenkiintoisia suhteita, ja jokainen niistä haastaa häntä omalla tavallaan. Angela esittelee hänelle erilaisen tavan elää ja opettaa hänelle ystävyydestä, Sweets pakottaa hänet myöntämään ettei ns. kova tiede ole kaikki kaikessa ja Maxin ilmaantuminen vaatii vaikeiden, haudattujen lapsuustraumojen läpikäymistä sekä opettaa Brennanille anteeksiannosta. Booth on tietenkin aivan oma juttunsa. Hän mullistaa Brennanin elämän läpikotaisin: hän on Brennanin työpari, paras ystävä, aviomies ja sielunkumppani (ei sillä, että Brennan uskoisi niihin...)

2. Paras mieshahmo?

Labran kuningas, Jack Hodgins! Hän on ollut aika lailla alusta asti suosikkini, koska hän on hulvaton, rasittava, meganörtti, nerokas, viekas, romanttinen, räjähdyshetkkä ja uskollinen. Hodgins kehittyy sarjan aikana hienosti, muuttuen jatkuvasti kiukkuisesta miehestä, joka pitää rakkautta yliarvostettuna maailman söpöimmäksi aviomieheksi, joka osaa ilmaista tunteitaan avoimesti niin ystävilleen kuin vaimolleen. Hodginsissa on kiinnostavaa myös se, että hän on alusta asti aina viimeiseen jaksoon saakka hahmo, joka näkee maailman hieman eri tavalla kuin muut. Hän on kriittinen maailmaa ja omaa maataan kohtaan, ja vaikka muut aina pilkkaavat hänen salaliittoteorioitaan, hänellä on usein hyviä pointteja esimerkiksi siitä, miten USA:n valtio on, kautta historian, piilotellut totuuksia kansalta. Hänessä on kiehtovaa myös se, miten hän pyrkii pitämään sukunsa ja varakkuutensa salassa ja olemaan kuin kuka tahansa muu labran työntekijä: hän ei halua olla muuta kuin Jack Hodgins, lima- ja ötökkämies, ja kun hän menettää kaikki rahansa, hän oppii elämään sen kanssa. Limasta ja ötököistä puheen ollen, Hodgins tuo sarjaan myös lukemattomia hulvattomia hetkiä. Hänen kokeensa – ensin Zackin ja myöhemmin muiden harjoittelijoiden kanssa – ja hänen omat toilailunsa (esimerkiksi tuo ikimuistoinen kerta, kun hän kasvatti ötökän niskassaan ja pyysi Wendelliä toimimaan kätilönä sen syntyessä) ovat ikonisia. Arvostin Hodginsissa myös sitä, että kun hän halvaantui, hän ei kokenut ihmeellistä parantumista (epämiellyttävän yleinen trooppi) vaan oppi elämään yhtä iloisesti ja optimistisesti kuin ennenkin. Halvaantuminen lähes rikkoi hänen liittonsa ja toi hänelle paljon tuskaa, mutta se ei ollut maailmanloppu. Kuten aina aiemminkin, Hodgins sopeutui.

3. Paras harjoittelija?

Pitkän harkinnan jälkeen olen päättänyt, että Daisy Wick on suosikkini. Hänen kasvutarinansa on loistava. Alussa Daisy on raivostuttava riesa, joka ei koskaan vaikene, mutta lopulta hänestä tulee merkittävä osa labraperhettä ja kaikkien läheinen ystävä. Herkistyn aina, kun katson jakson, jossa Daisy synnyttää ja kaikki hänen ystävänsä ovat hänen tukenaan. Boothista ja Brennanista tulee hänen poikansa kummeja, Hodgins – joka alkuun vihasi häntä varmaan eniten – puolustaa häntä Oliverin kiusatessa häntä ja kaikki ovat hänen tukenaan, kun hän menettää elämänsä rakkauden. Tykkäsin siitä, miten Daisy säilyttää oman pirteän, itsevarman ja innokkkaan luonteensa, vaikka hän kasvaakin myös paljon ja lakkaa olemasta ihan niin paljon. Hänen ei tarvitse muuttua ytimeltään ollakseen rakastettava. Kiinnostavaa hänessä oli myös se, miten hän onnistui olemaan, yhtä aikaa, sekä realistinen tiedenainen että pehmeä romantikko. Hän yrittää parhaansa olla kuin idolinsa Brennan, mutta toisin kuin Brennan, hän uskaltaa olla myös herkkä, rakastava ja avoin. Daisy ja Sweets olivat myös hauska sivupari, ja tykkäsin siitä, ettei heidän tarinansa koskaan edennyt selkeästi, vaan he erosivat pariinkiin otteeseen, olivat friends-with-benefits, saivat lapsen, olivat salasuhteessa ja vaikka mitä muuta. He olivat perin söpöjä.

4. Paras vieraileva tähti?

Bonesissa on monia loistavia sivuhahmoja, mutta suosikkini heistä on ehkä FBI:ssa työskentelevä syyttäjä Caroline Julian. Caroline on nasevan sarkastinen, teräväpäinen, topakka, jäätävän hapan ja kerrassaan uhkaava kaikessa itsevarmuudessaan ja päättäväisyydessään. Hän on kuitenkin myös aivan hulvaton tapaus, ja syvällä sisimmissään hänessä on pehmeyttä. Caroline on esimerkiksi hyvin lojaali ystävä – hän auttaa tiimiä jatkuvasti, mutta usein vastentahtoista teeskennellen tai asiaa mainostamatta, jotta ei joutuisi kestämään imelyyksiä kuten haleja tai kiitoksia – ja hänellä on vahva käsitys oikeasta ja väärästä. Hän työskentelee valtionsa ja järjestönsä puolesta, mutta hän ei ole sääntöjen venyttämisen yläpuolella, jos tilanne kutsuu siihen. Carolinessa hurmaavaa on myös hänen pettämätön tyylitajunsa: hän rokkaa upeita ja värikkäitä jakkuja, näyttäviä kaulakoruja ja muhkeita punaisia kiharoita tai laineita. Hieno leidi.

5. Paras shippi?

Brennanin ja Boothin suhde on yksi TV-historian parhaiten kirjoitetuista slow burn -suhteista ja he ovat sarjan sydän ja sielu, mutta silti minun on pakko sanoa, että suosikkiparini on Hodgela eli Angela ja Hodgins. Rakastan miten ykköskauden edetessä katsoja huomaa pikkuhiljaa Hodginsin tunteiden muuttuvan, ja sitten kakkoskaudella suhde lähteekin loistavasti lentoon, vaikkakin aluksi hieman oikutellen. Hodgela ei ole mikään simppeli sivusuhde, vaan heidän suhteessaan on monia käänteitä. Angela on vastahakoinen horjuttamaan labran dynamiikkaa romanssilla. He yrittävät mennä naimisiin, mutta saavat tietää Angelan olevankin jo naimisissa. Heidän eronsa neloskaudella on musertava, mutta se tuntui autenttiselta juonenkäänteeltä, koska he eivät ehkä olleet siinä vaiheessa vielä valmiita avioliittoon. Nelos- ja vitoskauden mutual pining on erinomaista, heidän ex tempore häänsä putkassa täydelliset ja kutoskaudella Angelan odottaessa heidän esikoistaan he ovat aivan suunnattoman suloisia. Ilon ja rakkauden hetkien ohella heitä myös koetellaan: kun Hodgins halvaantuu ja vajoaa pahaan masennukseen heidän liittonsa lähes särkyy, he menettävät kaikki varansa ja joutuvat rakentamaan elämänsä uudelleen, he käyvät hankalia keskusteluja lapsien hankkimisesta ja niin edespäin. Vaikka he ovat sarjan ns. B-pari, heille annetaan haasteita ja heitä kehitetään duona. Kuten Brennanin ja Boothinkin kanssa, olen iloinen, että sain nähdä heidän käyvän läpi niin monta erilaista vaihetta suhteessaan. 

6. Paras platoninen suhde?

En voi valita sarjan kahden bestisduon väliltä, joten en aio valita, vaan höpötän molemmista hetken. 

Angela ja Brennan ovat hauska duo, koska he ovat niin erilaisia – luonteiltaan, tyyleiltään, unelmiltaan ja usein mielipiteiltään – mutta tulevat silti niin hyvin toimeen. Angela ymmärtää Brennania paremmin kuin kukaan (ainakin ennen Boothia) ja näkee tämän kovan kuoren lävitse siinä missä muut saattaisivat vain pitää Brennania töykeänä ja tunnekylmänä. Brennan puolestaan ihailee Angelan vapautta, elämäniloa ja "isoa elämää", ja luottaa tämän neuvoihin niin seurustelujutuissa kuin työasioissa. Yksi kerttaisimpia hetkiä on sarjan viimeisillä kausilla, kun he surevat sitä, että eivät ehdi viettää enää yhtä paljon aikaa yhdessä kuin ennen. Angela sanoo, ettei se ole ihme: "Well, now we have husbands and kids." Brennan vastaa tähän, totisesti, saaden Angelan hymyilemään leveästi: "But that doesn't make our relationship any less important." Boothin ja Brennanin romanssi on ehkä sarjan ydin, mutta Bones ei olisi mitään ilman ystävyyttä. Angela ja Brennan ovat omanlaisensa rakkaustarina.

Boothin ja Sweetsin ystävyys ja työkumppanuus ei ala mitenkään ruusuisesti. Sweetsin innokkuus, nenäkkyys ja kyky lukea ihmisiä, Boothia mukaan lukien, ärsyttää Boothia, mutta ajan kanssa hän oppii arvostamaan tämän työpanosta, vaikka ei sanokkaan sitä usein ääneen. Heidän välilleen kehittyy hauskan jätkämäinen, mutta silti todella läheinen ja luottavainen veljessuhde. Kuten Booth sanoo, Sweets on "– my little brother I never wanted but who I'm glad I have". Heidän jatkuva naljailunsa, piikittelynsä ja kiusoittelunsa on hulvatonta, ja he kokevat vaikka mitä: Sweets majailee Brennanin ja Boothin luona erottuaan Daisysta, hän on Boothin henkisenä tukena tämän mennessä ostamaan Brennanille lahjaksi alusvaatteita ja Sweets saa Brennanin ohella Boothin jälleen luottamaan kentällä henkensä toisten käsiin. Kaikkein haikeinta heidän suhteessaan on se, että Sweetsin kuoltua käy ilmi, että hän halusi nimetä poikansa Seeleyksi, Boothin mukaan (I cry). En kestä, että Sweets ei saanut olla isä pojalleen ja ettei Booth saanut olla tämän tukena isyyden myrskyissä. Se olisi ollut kaunista.

7. Paras perhesuhde?

Brennanin perhetausta on varsin hankala ja jättänyt häneen syviä haavoja. Kun Max Keenan, hänen isänsä, palaa kuvioihin, Brennanin elämän tasapaino järkkyy ja hän joutuu kasvotusten lapsuustraumojensa kanssa. Hänen täytyy hyväksyä se, että että hänen isänsä on sekä murhaaja että rakastava isä. Brennanin vanhemmat lähtivät suojellakseen lapsiaan, mutta hylätyksi tuleminen särki Brennanin että sydämen ja altisti hänet karuille, traumaattisille kokemuksille sijaiskodeissa. Maxin ja Brennanin suhde kehittyy kauniisti epäluuloisesta, vastentahtoisesta rakkaudesta hellään isä-tytär -suhteeseen. Heillä on aina omat ongelmansa: kun Max unohtaa, hoitaessaan Christine-vauvaa, vastata puhelimeen, Brennan alkaa heti pelätä, että tämä lähti ja jätti Christinen jonnekin – lapsuuden haavat parantuvat hyvin, hyvin hitaasti. Ajan kanssa Brennan kuitenkin oppii luottamaan Maxin rakkauteen ja hänestä tulee toivottu vieras B&B-taloudessa ja hellä ukki. Hän pysyy tyttärensä rinnalla ja suojelee tätä ja tämän perhettä loppuun asti. Muistan itkeneeni kun Max viimeisellä kaudella antaa henkensä suojellakseen Christineä ja Hankia. Jos Maxin täytyi kuolla, oli tämä hyvä loppu hänelle.

8. Paras sarjamurhaaja?

Bonesissa on ollut todella monta kiehtovaa ja pelottavaa sarjamurhaajaa, joita on jahdattu useammassa jaksossa, joskus halki useamman kauden. Ehkä karmaisevin heistä kaikista oli kaudella 7 esitelty hakkerinero Christopher Pelant. Hänen alkuperäinen tavoitteensa tuntui olevan FBI:n sisäisen korruption paljastaminen, mutta kohdattuaan Brennanin, hän obsessoitui tästä ja alkoi tavoitella lähinnä tämän huomiota. Hänen rikoksensa olivat kaikki kaameita ja ällöttävän näyttäviä. Hän kirjoitti koodia luuhun, ripusti nyljetyn ruumiin Hodginsin ja Angelan sängyn yläpuolelle, lavasti Brennanin murhasta ja pakotti tämän pakosalle, pakottaa Hodginsin valitsemaan oman ja firmansa rahojen ja viattomien koululaisten hengen välillä, ja jättää kallon ja uudelleen järjestelemänsä selkärangan museoon näytille. Pelottavinta hänessä oli kuitenkin se, miten hän osaa murtautua muka suojattuihin tietokantoihin ja ottaa teknologian haltuunsa – hän on vaarallinen uhka nykyajan teknologiantäyteisessä maailmassa. Andrew Leeds on huikean hirvittävä roolissaan.

9. Paras kausi?

Hmm, sanoisin että vitonen. Kaudella on monia sarjan parhaimpia jaksoja – The Beautiful Day in the Neighborhood, The Proof in the Pudding, The Bones on the Blue Line, The Parts in the Sum of the Whole,  The Death of the Queen Bee, The Witch in the Wardrobe ja The Boy with the Answer – ja kauden isot juonikuviot ovat mielestäni todella hyviä. Booth tajuaa vihdoin olevansa rakastunut Brennaniin ja kertoessaan tälle siirtää heidän suhteensa uudelle, huterammalle tasolle, Hodgins ja Angela kaipaavat toisiaan (vaikka Angela seurusteleekin Wendellin kanssa, Hodginsin kauhuksi) ja päätyvät lopulta naimisiin ihanissa sellihäissään ja sarjan toiseksi viimeisessä jaksossa koittaa vihdoin Haudankaivajan oikeudenkäynti. Lempikauden valitseminen ei ollut helppoa – aivan vitosen perässä tulevat mm. 2, 4 ja 8 – mutta vitosta olen varmaan katsonut kaikkein eniten.

10. Paras jakso?

Tämä on kerta kaikkiaan julma kysymys. Päädyin lopulta, pitkän ja intensiivisen harkinnan jälkeen, kahteen jaksoon. Nämä jaksot ovat, elleivät kaksi suosikkiani, niin ainakin top 5 jaksoissa. 

Kakkoskauden Aliens in a Spaceship on karmaiseva ja stressaava jakso. Haudankaivaja hautaa Hodgins ja Brennanin autossa maan alle ja tiimi taistelee aikaa vastaan pelastaakseen heidät. Tämä jakso on täydellinen rikossarjan jakso: murhaaja on aidosti pelottava, hahmoja koetellaan, katsoja hikoilee kauhunsekaisin tuntein seuratessaan kuinka tiimi yrittää ratkaista mysteerin ja hahmojen väliset suhteet kehittyvät. Hodgins tunnustaa Brennanille rakastavansa Angelaa ja paljastaa tälle vihdoin totuuden siitä kuka on – yksi Jeffersonianin isoista rahoittajista. Brennanin ja Hodginsin ystävyys ei ollut saanut tätä jaksoa ennen yhtä intensiivistä katsausta ja tässä jaksossa, heidän yhdistäessään voimansa ja tietonsa selvitäkseen ja halaavat toisiaan hetkenä, jotka saattaa olla heidän viimeisensä, katsoja pääsee näkemään kuinka paljon he välittävät toisistaan. Hetki, jossa tiimi löytää Brennanin ja Hodginsin, ja Angela suutelee Hodginsia, Zack nauraa huojentuneena ja Booth vetää Brennanin turvaan, hymyilyttää minua aina. 

The Parts in the Sum of the Whole on sarjan sadas jakso ja mielestäni yksi sarjan ehdottomista huippuhetkistä. Jaksossa Booth ja Brennan paljastavat Sweetsille vihdoin ja viimein miten heidän ensimmäinen tapauksensa eteni ja mitä heidän välillään tapahtui. Sweets, joka on juuri saanut Brennanin ja Boothin avulla työpaikkasuhteita käsittelevän kirjansa loppuun, tajuaa kauhukseen, että hänen analyysinsa on täysin perätöntä. Jaksossa paljastetaan vihdoin miksi Booth ja Brennan ovat sarjan alussa niin vastentahtoisia työskentelemään yhdessä ja duon lähdettyä Sweetsin luota, saamme vihdoin ensimmäisen rakkaudentunnustuksen. Boothin epätoivoinen puhe Brennanille särkee minut joka kerta, ja Brennanin itkuinen perääntyminen ja kyvyttömyys tarttua tilaisuuteen on yksi Emily Deschanelin huippuhetkistä sarjassa. The Parts in the Sum of the Wholessa on kaikkea: huumoria, jännitystä, hyvä tapauskertomus ja yltäkyllin tunnetta.

11. Kolme ikimuistoista (hyvässä tai pahassa) hetkeä

En halunnut rääkätä itseäni ja pakottaa itseäni valitsemaan top 3 parasta kohtausta, koska se olisi ollut mahdotonta. Bonesissa on 12 tuotantokautta ja aika monta loistavaa kohtausta! Tässä on sen sijaan kolme kohtausta, jotka ovat huikeita ja ikimuistoisia, mutta niitä ei ole asetettu mihinkään paremmuusjärjestykseen enkä sano, että ne olisivat kaikista kohtauksista parhaat. 

Brennanin ja Boothin häät. Fanit olivat saaneet odottaa tätä hetkeä kauan ja se oli kaiken odotuksen arvoinen. Brennan oli niin kaunis hääpuvussaan ja oli kerrassaan suloista, että Parker oli isänsä bestman. Cyndi Lauperin – Avalonin – laulama At Last oli loistava biisi tälle parille ja Maxin herkistely tyttärensä rinnalla sai minutkin herkistymään. Oli myös hauskaa, että moni harjoittelija pääsi osallistumaan tapahtumaan – ovathan he Brennanin työlapsia ja osa labraperhettä. Parasta häissä oli kuitenkin Brennanin ja Boothin valat. Erityisesti Boothin puhe sai minut nyyhkimään: "You know we have been chasing each other for a long time. Chasing each other through wars and serial killers and ghosts and snakes. You know, chasing you has been the smartest thing that I have ever done in my life. And being chased by you has been my greatest joy. But now, we, uh, we don't have to chase each other anymore because we caught each other." Täydellistä. Peak-romantiikkaa.

Yksi sarjan musertavimmista hetkistä on Lance Sweetsin kuolema kymppikauden alussa. Tiesin, että hän tulisi kuolemaan (valitettavasti en onnistunut välttämään spoilereita), mutta silti kun se tapahtui, olin ytimiäni myöten järkyttynyt. Sweets oli yksi sarjan parhaista hahmoista, ainainen optimismin lähde ja yksi uskollisimmista ystävistä ikinä televisiossa. Hänen isoveli-pikkuveli -dynamiikkansa Boothin kanssa, hänen nörtteilynsä Hodginsin kanssa ja se, miten kaikki tiimin jäsenet poikkesivat aina hänen puheillaan tarvitessaan apua... Kaikki tämä oli niin ihanaa. Hän oli niin ihana. Sweetsin viimeiset sanat Brennanille ja Boothille, jotka ovat hänen rinnallaan hänen kuollessaan – "The world is a lot better than you think it is." – olivat riipaisevan täydelliset hänen hahmolleen. Vaikka hän oli kokenut kovia, Sweets uskoi ihmisiin ja maailmaan, ja jakso toisensa jälkeen yritti muistuttaa Brennania ja Boothia siitä, että maailmassa on paljon hyvää. Hänen hautajaisensa olivat myös juuri oikeanlaiset: hänen ystävänsä lauloivat hänen lempilauluaan (Lime in the Coconut) heittäessään hänen tuhkansa tuuleen ja lohduttivat toisiaan. Brennan piti kauniin puheen, jossa hän puhui Sweetsiltä oppimistaan asioista, kuten rakkauden merkityksestä ja ystävyydestä.

Nyt palataan taas iloisempiin juttuihin. Hodginsin ja Angelan ensitreffit kakkoskaudella (The Girl with the Curl) ovat ehkä parhaat ekat treffit missään TV-sarjassa ikinä. Hodgins uskaltautuu vihdoin pyytämään Angelaa ulos ja sanottuaan ensin ei, Angela päättää kuitenkin lähteä, toivoen, että treffit ovat surkeat, jotta he voivat hyvillä mielin palata ystävyyteen ja olla horjuttamatta labran tasapainoa. Angela haastaa Hodginsin keksimään jotain kiinnostavaa ja Hodgins, joka aiemmin kuuli Angelan muistelevan kaihoisasti lapsuuden keinuhetkiä, vie hänet keinumaan illalla tyhjään puistoon. He kikattelevat ja nauravat keinuessaan, antavat toisilleen vauhtia ja juttelevat. Katsoja näkee heti, että vaikka Angela oli alkuun vastahakoinen menemään ulos, he tulevat todella hyvin toimeen ja sopivat toisilleen. Treffeillä he myös suutelevat ensimmäistä kertaa ja isona Hodgela-shipperinä tämä kohtaus on tietenkin minulle hyvin tärkeä ja rakas. Such a good first kiss! Jakso päättyy haikeasti – Angela ei ole vielä valmis ja hän säikähti treffien täydellisyyttä – mutta ei se mitään. Pidän kakkoskauden pining-osiosta.

Kirja-, leffa- ja TV-vinkkejä Jane Austenin ystäville

Mitä lukea tai katsoa, jos olet Jane Austenin fani, mutta et juuri nyt halua katsoa uudelleen suosikkiadaptaatiotasi tai lukea taas jo monta kertaa läpi koluamaasi suosikkiromaania? 

Ällös huoli, tämä lista on sinua varten!

Jane Austen lukupiiri (2007)

Jane Austen lukupiiri kertoo ryhmästä epätodennäköisiä ystävyksiä, jotka muodostavat lukupiirin jossa he keskittyvät kuukausittain aina yhteen Jane Austenin kuudesta romaanista ja keskustelevat siitä. Heidän syventyessään porukalla Austenin tarinoiden ihanaan, romanttiseen maailmaan, tarinoiden troopit ja juonenkäänteet tuntuvat toistuvan heidän omissa elämissään ja suhteissaan. Pitkään naimisissa ollut pari käy eroa Viisastelevan sydämen tyyliin. Nuori Allegra elää intohimoisesti ja rakastuu päätä huimaavasti kuten Marianne Dashwood – ja aivan kuten Marianne, hänkin joutuu pettymään karvaasti. Grigg ja Jocelyn ihastuvat toisiinsa mutta Jocelynin on hankala suhtautua Griggin harrasteisiin avoimesti: hänen ylpeytensä saa kolauksia ja hän tuomitsee Griggin turhan helposti (kuten herra Darcy Lizzyn ja Lizzy Darcyn). 

En tiedä olenko tässä enemmistössä vai vähemmistössä, mutta minusta Jane Austen lukupiirin leffa-adaptaatio on viihdyttävämpi ja koskettavampi kuin alkuperäisteos, Karen Joy Fowlerin samanniminen romaani. Luin kirjan vuosia sitten, mutta muistan, etten lainkaan saanut kiinni sen kirjoitustyylistä ja muutenkin jokin siinä niin sanotusti tökki. Siksi suosittelen vuoden 2007 ihanaa elokuvaa, joka on ehdottomasti yksi minun niin sanotuista comfort-leffoistani. Mutta jos kirja kiinnostaa, anna mennä – en muista sitä niin hyvin, että voisin julistaa sen olevan surkea. 

Jane Austen lukupiirissä on liuta kuuluisia ja rakastettuja näyttelijöitä, muun muassa Hugh Dancy, Maria Bello, Emily Blunt, Kathy Baker ja Jimmy Smits. Leffan on ohjannut ja kirjoittanut Robin Swicord, joka kirjoitti myös mm. leffat Pikku naisia (1994), Lumotut sisaret (1998), Geishan muistelmat (2005) ja Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2008). Hän on siis tehnyt monia rakastettuja ja arvostettuja elokuvia. Jos päätät katsoa Jane Austen lukupiirin, voit ainakin olla varma, että olet hyvissä ja luotettavissa käsissä.

Claudia Grayn Mr. Darcy & Miss Tilney -sarja

Oletko koskaan miettinyt mitä tapahtuisi jos kaikki Austenin pääparit päätyisivät viettämään yhdessä iltaa ja herra Wickham pamahtaisi pilaamaan tunnelman? Ja entä jos, tämän päälle, Wickham vielä murhataan? No, jos olet, minulla on kirja sinulle!

Kirjassaan The Murder of Mr. Wickham Claudia Gray sekoittaa Austenin kirjojen maailmat ja tarinat mitä hauskimmalla tavalla ja sirottelee mukaan Agatha Christien hengessä luotua murhamysteeria ja jännitystä. Jos tykkäät perinteisistä whodunit-mysteereistä englantilaisessa maalaiskartanoissa ja pikkukylissä (Marple-tarinoiden tyyliin) ja olet sen lisäksi vielä suuri Jane Austenin fani, tämä kirja on sinulle. Mukana on myös, Austenille ominaisesti, romantiikkaa – Wickhamin murhaa alkavat selvittää Juliet Tilney ja Jonathan Darcy ja, kenties, heidän välilleen alkaa kehittyä jotain ystävyyttä suurempaa.

Gray on luonut kirjoista löytyneiden vihjeiden perusteella Austenin kuudelle romaanille yhden aikajanan – Darcyt ovat olleet kirjan alkaessa naimisissa jo vuosia, kuten myös Tilneytä, kun taas Mariannen ja Brandonin avioliitto on kestänyt vasta vuoden pari. Kirjojen parien välille on myös kehitelty uskottavat linkit, joten heidän kaikkien kokoontuminen Emman kotikylään Highburyyn ei tunnu pakotetulta. Kirja on täynnä viittauksia Austenin teoksiin ja kirjan edetessä lukija saa tietää vaikka kuinka monen hahmon kohtalon. Mitä Mary Bennetille kuuluu? Millainen oli Frank Churchillin ja Jane Fairfaxin avioliitto? Mitä Catherine Morland on puuhannut vaihdettuaan nimensä Tilneyksi? 

The Murder of Mr. Wickham aloittaa sarjan mysteeriromaaneja, jossa neiti Tilney ja nuoriherra Darcy ratkovat murhia ja pyrkivät samalla selvittämään omat tunteensa toisiaan kohtaan. Toisessa kirjassa uhriksi joutuu Willoughbyn tuore vaimo, ja kolmannessa lady Catherine de Bourhg ilmoittaa pelkäävänsä, että joku haluaa murhata hänet. Neljännessä pyöritään Kasvattitytön tarinan hahmojen kanssa ja kuoleman kouriin joutuu herra Rushworth.

Clueless (1995)

Amy Heckerlingin kirjoittama ja ohjaama upea, kulttimainetta nauttiva Clueless ei ole pelkästään modernisoitu versio klassikkoromaanista, Jane Austenin Emmasta, vaan se on klassikko myös ihan omana itsenään. Se on yksi rakastetuimmista 90-luvun romanttisista teinikomedioista ja hyvästä syystä: se ansaitsee maineensa ja se on yhä, vielä tänäkin päivänä hauska ja viihdyttävä elokuva. Se ei ole, kuten monet jo useampi vuosikymmen sitten julkaistut komediat, vanhentunut ikävällä tavalla. Katsojan ei siis tarvitse, leffaa katsellessa, kärvistellä ylenpalttisen problemaattisten hahmojen tai juonikuvioiden takia. Toki leffassa on vanhentuneita vitsejä ja niin edespäin, mutta yleisesti ottaen, se on yhä toimiva ja nautinnollinen leffa. Clueless on yksi lohtuleffoistani, jonka katson jos mieleni on ihan maassa. Se saa minut takuuvarmasti aina hymyilemään.

Cluelessin päähenkilö, tämän version Emma Woodhouse, on kaunis, suosittu, rikas Cher, joka päättää ystävystyä koulun uuden tytön, Tain, kanssa ja löytää tälle poikaystävän. Hän, kuten Emmakin, uskoo tietävänsä mitä kaikki tarvitsevat ja haluavat, ja päätyy aiheuttamaan kamalaa kaaosta ja ihmissuhdedraamaa. Emman olennaisimmat piirteet ja tapahtumat ovat mukana Cluelessissa, mutta ne on sovitettu jenkkilukiomaailmaan, mikä tekee elokuvasta yhtäaikaa tutun sekä oman juttunsa. 

Clueless on juuri sellainen elokuva, jota suosittelen tylsän päivän tai apean illan piristykseksi. Se on värikäs ja hupaisa, eikä ota itseään liian vakavasti. Sen hahmot ovat rakastettavia, mutta saavat sinut pudistelemaan hellästi päätäsi ja sen tapahtumat ja draama muistuttavat sinua varmasti oman nuoruutesi menosta ja meiningistä. Sen näyttelijäkaartiin kuuluvat muun muassa pääroolissa säkenöivä Alicia Silverstone, ja sivuosissa hurmaavat Brittany Murphy ja hyvin nuori, herttaisen vauvakasvoinen Paul Rudd (tämän version "herra Knightley").

Eksyin Jane Austenin maailmaan – Lost in Austen (2008)

Amanda Price on Jane Austenin romaanien – erityisesti Ylpeyden ja ennakkoluulon – superfani. Eräänä päivänä, jotain selittämätöntä tapahtuu: Elizabeth Bennet ilmestyy hänen vessaansa ja Amanda saa selville, että hänen vessansa seinä on portti hänen oman maailmansa ja Ylpeyden ja ennakkoluulon maailman välillä. Elizabeth aloittaa seikkailun modernissa maailmassa, kun taas Amanda sukeltaa rakastamaansa tarinaan – ja sotkee aivan kaiken.

Tämä hulvaton TV-sarja sopii faneille, joita ei haittaa alkuperäisen tarinan muovaaminen ja radikaalikin uudelleentulkitseminen. Mikään ei tässä versiossa Austenin klassikossa ole mitä odotat – Bingley ei ole pelkkä viaton kanelipulla, herra Wickham ei ansaitse kaikkea vihaamme ja neiti Bingleyllä on suuri salaisuus – eikä se edes yritä olla ns. uskollinen adaptaatio. Se on parodia sekä kunnianosoitus. Jos tykkäät tarinoista, joissa toisen aikakauden tai kulttuurin ihminen joutuu keskelle aivan toisenlaista maailmaa (esimerkiksi Thor 1, Doctor Whon monet jaksot ja niin edespäin), tulet nauttimaan Amandan toilailuista ja yrityksistä pitää Austenin tarina raiteillaan. Amanda on myös hahmona sellainen, johon jokainen Austenin superfani voi, ainakin jollain tasolla, samaistua.

Lost in Austen on täynnä erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Jemima Rooper on hupaisa Amandana, ja Hugh Bonneville ja Alex Kingston ovat erinomaisia, kuten he aina ovat, herra ja rouva Bennetinä. Klassisten romaanien ylimielisiä hienohelmoja esittämään erikoistunut Christina Cole (hän on mm. vuoden 2009 Emmassa rouva Elton ja vuoden 2006 Jane Eyressä neiti Ingram) on mainio neiti Bingley, ja Elliot Cowan tasapainottelee hyvin Darcyn koppavan ja nolon puolen välillä. Eihän hän mikään Colin Firth ole, mutta hyvä Darcy siitä huolimatta. Poldarkista tuttu Ruby Bentall tuo Mary Bennetiin normaalia vilkkaampaa energiaa – hän on hyvä esimerkki siitä, miten tässä sarjassa tulkitaan hahmoja hyvin eri tavalla kuin normaalisti.

Jos kaipaat iltaasi Austen-teemaista viihdettä, mutta olet jo katsonut kaikki Austenin adaptaatiot ainakin sata kertaa, tsekkaa tämä hupaisa sarja! Se ei ehkä ole kaikkien makuun – mikään sarja tai tarina ei ole – mutta ainakin omasta mielestäni se on todella hauska tapaus.

Kiehtovin aikakausi, mistä haluaisin oppia lisää ja muita pohdintoja historiasta – The History Challenge Tag

Historiasta höpöttäminen on yksi lempipuuhiani – ei se kai ole ihme, olenhan sentään historioitsija. Joten kun törmäsin YouTubessa seikkaillessani tähän tagiin, aloin välittömästi tehdä tätä postausta. 

En ole täysin varma siitä, kuka alunperin loi tämän tagin, mutta löysin kysymykset YouTube-kanavalta Literalily Smitten. Olen suomentanut kysymykset itse – ne eivät ole sanasta sanaan tarkkoja suomennoksia, lähinnä pyrin kääntämään kysymyksen perusidean.

1. What first got you into history? / Mikä sai sinut innostumaan historiasta?

Tämä on hankala kysymys, koska en tarkalleen ottaen muista mikä minut sai alunperin rakastumaan historiaan. Muistan, että ensimmäinen rakkauteni oli muinaisen Egyptin maailma, kulttuuri ja taide, mutta en ole varma alkoiko tämä innostus nähtyäni DreamWorksin upean Egyptin prinssi -animaation, vai pidinkö Egyptin prinssistä siksi, että pidin muinaisesta Egyptistä. Sanoisin, että oli miten oli, rakkauteni historiaan alkoi Egyptin jumalista, taiteesta ja pyramideista. Äitini – joka on myös kova historianörtti – oli todella merkittävä osa historiainnostukseni alkamista, koska hän aina osti minulle kirjoja aiheesta kuin aiheesta ja jutusteli kanssani oppimistani jutuista. Oheisen kuvan kirja, Anne Millardin Maailman pyramidit oli yksi monista lapsuuden Egypti-innostustani ruokkineista kirjoista.

2. What is your favorite history book / author? / Mikä on suosikki historiakirjasi tai -kirjailijasi?

Tällä hetkellä sanoisin, että suosikkihissatietokirjani on Kate Listerin A Curious History of Sex – se on myös paras kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. A Curious History of Sex on katsaus kouralliseen seksuaalisia ilmiöitä ihmiskunnan historiasta – Lister pohtii mm. seksityötä, ruoan ja seksin suhdetta, neitsyyden ideaa (rakastin sitä, miten Lister kumoaa kaikki neitsyyteen liitetyt perinteiset väärinkäsitykset ja myytit!) ja teknologian vaikutusta seksiin. Kirjassaan Lister onnistuu olemaan yhtäaikaa sekä hulvattoman hauska että luotettava ja pätevä. Kirjassa on myös paljon todella kiehtovia valokuvia.

Pidän Listeristä kirjailijana ja ihailen häntä oman alani asiantuntijana, mutta koska olen lukenut vasta yhden hänen kirjoittamansa kirjan, en koe, että voin julistaa hänen olevan suosikkikirjailijani historiallisen tietokirjallisuuden maailmasta. Suosikkini, sanoisin, on tällä hetkellä antiikin Roomasta kirjoittava Emma Southon, joka on julkaissut kolme upeaa teosta: The History of the Roman Empire in 21 Women, Agrippina ja A Fatal Thing Happened on the Way to the Forum. Listerin lailla hänkin tarjoilee lukijalleen kiehtovia faktoja ja anekdootteja ja erinomaista historiallista analyysia maustettuna hervottomalla huumorilla. Hän on ilmoittanut, että hänen seuraavat kirjansa käsittelevät orjuuden merkitystä roomalaisessa maailmassa ja keisarillisen hovin elämää. Kuva on Southonin nettisivuilta.

3. What is your most anticipated history book you've not read yet? / Minkä historiakirjan lukemista odotat eniten?

Tällä hetkellä himoitsen aika tasavertaisesti kolmea teosta!

Andrew Staufferin Byron: A Life in Ten Letters, joka kertoo pahamaineisen runoilijan lordi Byronin elämäntarinan kymmenen hänen itse kirjoittamansa kirjeen kautta. Olen viime kuukausina perehtynyt Byroniin ja hänen sukuunsa (vietin jopa yksi päivä useamman tunnin lukien hänen kirjeenvaihtoaan siskonsa, ja rakastettunsa, Augustan kanssa), ja haluan jatkaa näitä "opintojani". Olen kuullut Staufferin teoksesta paljon kehuja, joten haluan aloittaa siitä.

Gareth Russellin Queen James: The Life and Loves of Britain's First King on kirja Englannin ja Skotlannin kuninkaasta Jamesista, joka tunnetaan kultturellina kuninkaana, jota kiehtoivat magia ja noidat (hänen aikanaan briteissä oli paljon noitavainoja), joka sponsoroi Raamatun uuden käännöksen (The King James Bible) ja jolla oli useita miespuolisia "suosikkeja" (kuuluisin heistä oli George Villiers, Buckinghamin herttua). Haluan tietää lisää tästä Jamesista ja hänen vaiheistaan.

Anthony Delaneyn Queer Georgians: A Hidden History of Lovers, Lawbreakers and Homemakers julkaistaan syyskuussa, joten joudun odottamaan sitä vielä jonkin aikaa. Tässä kirjassa Delaney sukeltaa georgiaanisen aikakauden (n. 1714–1830) maailmaan ja kuvaa usein unohdettujen queer-ihmisten elämäntarinoita ja pohtii yleisesti millaista oli elää queer-ihmisenä tällä aikakaudella. Erityisesti minua innostaa se, että Delaney on sanonut halunneensa erityisesti korostaa historiallisista tarinoista löytämäänsä queer-iloa.

4. What is your favorite time period? What book do you want to read / have read about it? / Mikä on suosikkiaikakautesi? Minkä kirjan olet lukenut tai haluat lukea tästä ajasta?

Vaikka olen viettänyt vuosia tehden tutkimusta, joka keskittyy 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun, minulle kaikista rakkain historiallinen aikakausi on antiikki (erityisesti Kreikka, mutta myös Rooma). Tämä eriskummallinen aikakausi on vallanut mieleni tavalla mihin en usko minkään muun historiallisen kauden koskaan pystyvän: luen jatkuvasti kirjoja aiheesta, kuuntelen podcasteja ja katson YouTubesta historioitsijoiden videoita. Rakastan antiikin kirjallisuutta. Harkitsin pitkään, että lähtisin opiskelemaan arkeologiaa tai antiikin kulttuuria ja historiaa, mutta olen iloinen, että päätin pitää antiikki-intoiluni harrastuksena. Siihen ei liity nyt mitään paineita tai deadlineja, ja saan lukea mitä haluan milloin haluan. Urani ja toimeentuloni ei riipu siitä. Se ei tunnu opiskelulta tai työnteolta koskaan. Oheinen kuva on minusta Akropoliin kukkulalla muutama vuosi sitten.

Olen tosiaan lukenut antiikista aika paljon tietokirjallisuutta, mutta suosikkejani ovat mm. Messalina: Empress, Adulteress, Libertine (Honor Cargill-Martin), The History of the Roman Empire in 21 Women (Emma Southon), Homer and His Iliad (Robin Lane Fox), Aleksanteri Suuri – Sankari ja myytti (Jaakkojuhani Peltonen), Sex on Show: Seeing the Erotic in Greece and Rome (Caroline Vout) ja Catullus' Bedspread: The Life of Rome's Most Erotic Poet (Daisy Dunn).

5. What time period would you like to learn more about? What book do you want to read / have read about it? / Mistä aikakaudesta haluaisit oppia lisää? Minkä kirjan olet lukenut tai haluat lukea tästä ajasta?

En keksinyt yhtä tiettyä aikakautta, josta haluaisin oppia lisää, joten vastaan tähän ns. teemalla, josta haluaisin lukea enemmän. Viime aikoina, rikollisuuden historia on alkanut kiehtoa minua, erityisesti henkirikosten historia. Perehtymällä esimerkiksi murhatapauksiin voi oppia todella paljon esimerkiksi aikakauden yhteiskunnasta, kulttuurista, normeista, sukupuolirooleista, luokkaeroista, lääketieteestä ja laista. Olen lukenut Tori Telferin Lady Killers: Deadly Women Throughout History, Emma Southonin A Fatal Thing Happened on the Way to the Forum: Murder in Ancient Rome ja Ben Hubbardin Poison: The History of Potions, Powders and Murderous Practitioners. Haluan lähitulevaisuudessa lukea Blessin Adamsin teokset Great and Horrible News: Murder and Mayhem in Early Modern Britain ja Thou Savage Woman: Female Killers in Early Modern Britain, ja Hallie Rubenholdin uuden kirjan Story of a Murder: The Wives, the Mistress and Dr. Crippen.

6. Who is your favorite person from history? What book do you want to read / have read about it? / Kuka on suosikkihenkilösi historiasta? Minkä kirjan olet lukenut tai haluat lukea tästä ajasta?

Aleksanteri Suuri. Hänellä on aivan omanlaisensa uniikki paikka sydämessäni. En niinkään ihaile häntä – hän oli megalomaaninen valloittaja, joka kylvi kärsimystä, kuolemaa ja tuhoa – mutta rakastan häntä. Hän kiehtoo minua, koska häntä voi tulkita niin monella eri tavalla ja hän voi olla eri asioita eri ihmisille. Hän on historiallinen henkilö, mutta niin moni asia mitä tiedämme hänestä on myyttien, tarujen, juorujen ja tarinoiden värittämää: todellista Aleksanteria on todella hankala löytää. Minua kiinnostaa hänessä eniten hänen persoonansa, perheensä, propagandansa, kulttuurinen merkityksensä ja hänen yksityiselämänsä. Olen queer-historioitsija, joten tietenkin hänen ja hänen läheisimmän kumppanina ja ystävänsä Hefaistionin suhde kiehtoo minua. Kuvan patsas on roomalainen kopio kreikkalaisesta patsaasta – tarkempi vuosi ei ole tiedossa, mutta patsas löytyy Rooman Capitoline Museumista. 

Olen lukenut hänestä monia kirjoja. Suosittelisin Bengt Liljegrenin elämäkertaa Aleksanteri Suuri, Jaakkojuhani Peltosen kirjaa Aleksanteri Suuri – Sankari ja myytti ja Andrew Chuggin kirjaa Alexander's Lovers. Lukulistallani on Alex Rowsonin The Young Alexander: The Making of Alexander the Great.

7. What history topic would you like to see more fiction / non-fiction about? / Mistä historiallisesta aiheesta haluaisit nähdä enemmän fiktiota tai tietokirjallisuutta?

Haluaisin löytää enemmän tieto- sekä fiktiokirjallisuutta suurista historiallisista tapahtumista ja merkittävistä aikakausista niiden ihmisten näkökulmasta, jotka usein jätetään ulos suurista historiallisista narratiiveista. Näitä ihmisiä ovat esimerkiksi naiset, queer-ihmiset, rodullistetut ihmiset ja etniset vähemmistöt, ja vähemmistöuskontojen jäsenet. Marginalisoitujen ihmisryhmien historiaa kirjoitetaan ja tutkitaan joka vuosi enemmän ja enemmän, mutta teoksiin jotka esimerkiksi, vaikkapa, korostavat mustien sotilaiden merkitystä maailmansodissa tai naisten roolia keisarillisen Rooman valtapeleissä, suhtaudutaan yhä usein nurjasti ja niitä pidetään woke-hömpötyksenä, mikä on perin turhauttavaa ja raivostuttavaa. Ainut tapa taistella tällaisia kommentteja vastaan on kirjoittaa, tutkia ja julkaista entistäkin enemmän. Koska olen päättänyt tehdä väitöskirjani sukupuolen moninaisuuden ymmärtämisen historiasta, haluaisin eritoten löytää sukupuolen kirjavuutta käsitteleviä historiateoksia – kaksi teosta joiden lukemista odotan kovasti ovat Jen Manionin Female Husbands: A Trans History ja Kit Heyamin Before We Were Trans: A New History of Gender.

8. What non-book resources do you enjoy when learning about history? / Mitä ei-kirjallisia resursseja käytät opiskellessasi historiaa?

Kuuntelen jonkin verran podcasteja. Rakastan tohtori Kate Listerin podcastia Betwixt the Sheets: The History of Sex, Scandal and Society, jossa hän käsittelee tarinoita jotka "would make your history teacher blush" – tarjolla on jaksoja mm. seksin, kauneusihanteiden, rikollisten ja huumeiden historiasta. Tykkään myös todella paljon podcastista After Dark: Myths, Misdeeds and the Paranormal (juontajina tohtorit Anthony Delaney ja Maddy Pelling), jossa perehdytään, kuten podcastin nimestä voi päätellä, historian synkimpiin tarinoihin. He ovat tehneet jaksoja mm. kuuluisista teloituksista, sarjamurhaajista, taruista ja kummittelevista rakennuksista. Näiden podcastien ohella katson myös jonkin verran dokkareita HistoryHit-sivustolta – se on todellinen historianörttien aarreaitta. YouTubesta tykkään katsoa antiikin taidetta, historiaa ja kulttuuria käsittelevää MoAn Inc -kanavaa.

9. What's a fun history fact / quote you can share with us? / Minkä hauskan historiallisen faktan tai lainauksen voit jakaa?

Haluan jakaa teille sekä hauskan faktan että hauskan lainauksen. 

Yksi versio brittien kansallislaulun God Save the King/Queen synnystä menee seuraavanlaisesti. Laulun säveltäjän sanotaan olleen matkalla ja kuulleen lähellä olleiden ranskalaisten laulaneen laulua kuninkaansa, Louis XIV:n, lääketieteellisestä operaatiosta. Hän tykkäsi biisin melodiasta ja loi sen pohjalta maalleen kansallislaulun. Erityisen hupaisan tarinasta tekee se, ettei kyseessä ollut laulu mikä tahansa operaatiosta, vaan kuninkaan anaalifistelin korjausleikkauksesta. Oheisen kuvan Louis'ta  maalasi Charles Le Brun v. 1655.

Rooman keisari Vespasianuksen kerrotaan olleen aikamoinen hupiveikko ja heittäneen välillä ronskiakin läppää. Hän säilytti huumorintajunsa aina viimeiseen asti. Vespasianuksen sanotaan tokaisseen vain hetkeä ennen kuolemaansa: "Kas, taidanpa olla muuttumassa jumalaksi" – tällä hän tietenkin viittaa Roomalaisten tapaan julistaa keisarit heidän kuolemansa jälkeen jumaliksi ja palvoa heitä. Tämä tarina saa minut aina hymyilemään. Oheinen patsas keisarista tehtiin n. 70 jaa.

Medeia – prinsessa, noita, rakastaja ja murhaaja

Ennen kuin syvennyn Medeian hahmoon, on ehkä parasta käydä nopeasti läpi hänen tarinansa. Medeia on Kolkhiksen kuninkaan Aieteen tytär, joka rakastuu kreikkalaiseen sankariin Iasoniin tämän tullessa tavoittelemaan Aieteen legendaarista kultaista taljaa. Iolkoksen kuningas Pelias oli lähettänyt tälle matkalle ja luvannut, että jos Iason onnistuu, hän antaa Iolkoksen kruunun tälle. Pelias oli Iasonin sukua ja istui valtaistuimella, joka oikeutetusti kuului Iasonille. 

Medeia, jolla on taikavoimia, kääntyy perhettään vastaan ja auttaa noituudella Iasonia päihittämään Aieteen asettamat haasteet, jotka hänen täytyy läpäistää saadakseen taljan. Aietes kuitenkin pettää lupauksensa, ja Iasonin täytyy varastaa talja. Hän karkaa Medeian ja tämän veljen, Absyrtuksen, kanssa, mutta Aietes ajaa heitä takaa, jolloin Medeia, tai Iason, tai molemmat, surmaavat Absyrtuksen ja paloittelevat tämän ruumiin. He heittävät palaset mereen, mikä hidastaa Aietesta, koska hänen täytyy kerätä poikansa palaset. Medeia ja Iason puhdistautuvat veriteostaan Kirke-noidan saarella, menevät naimisiin ja palaavat Kreikkaan. Iolkoksessa Pelias kieltäytyy kunnioittamasta Iasonin kanssaan tekemää sopimusta. Medeia hoitaa tilanteen tyylilleen uskollisella tavalla, ja punoo tarinan loitsusta, joka voi tehdä ihmisestä nuoren. Se kuitenkin vaatii, että ihminen ensin tapetaan. Peliaan rakastavat tyttäret menevät halpaan, ja surmaavat isänsä, toivoen, että Medeia voi sitten tehdä hänestä nuoren ja vahvan. Tämä ei auta Iasonia valtaistuimelle, ja pari pakenee Korinttiin. Medeia ja Iason saavat kaksi lasta. Eräänä päivänä, vuosien avioliiton jälkeen, Iason ilmoittaa, että aikoo jättää Medeian ja mennä naimisiin Korintin prinsessan kanssa. Yleisimmän version mukaan miehensä teoista raivostunut Medeia tappaa Iasonin morsiamen ja tämän isän kirotulla ja myrkytetyllä viitalla, ja surmaa sitten omat lapsensa satuttaakseen Iasonia. Jumalat pelastavat Medeian Iasonin ja Korintin kansan raivolta ja lennättävät hänet turvaan. 

Medeiasta tuli hetkeksi aikaa Ateenan kuningatar hänen mentyään naimisiin kuningas Aigeuksen kanssa. Tämä suhde kuitenkin meni myös pyllylleen Aigeuksen pojan Theseuksen palatessa Ateenaan. Medeia, joka oli saanut Aigeuksen kanssa pojan, Medoksen, ei halunnut Theseuksen vievän Medoksen asemaa perijänä, joten luonnollisesti Medeia yritti murhata Theseuksen. Kun Aigeus sai tämän selville, Medeia pakeni. Joidenkin tarinoiden mukaan hän päätyi asettumaan Vähä-Aasiaan, jossa Medoksesta tuli aikanaan kuningas. 

Nyt kun kaikki tuo on selitetty, voimme syventyä analysoimaan Medeiaa tarkemmin. Let's go!

"–because their eyes threw out into the far distance sparkling rays which glittered like gold." – Medeian jumalalllinen sukupuu

Medeialla on varsin värikäs sukupuu. Aloittakaamme hänen isoisästään, auringon jumalasta titaani Helioksesta. Titaanit olivat olymposlaisia jumalia edeltänyt jumalten joukkio, jotka joutuivat luopumaan vallastaan Zeuksen johtamien uusien jumalien voittaessa heidät taistelussa. Helios sai pitää paikkansa auringon jumalana, vaikkakin osa aurinkoon liittyvistä vastuutehtävistä annettiin Zeuksen pojalle Apollolle. Esimerkiksi se, kuka vetää auringon joka päivä halki taivaan vaunuillaan vaihtelee antiikin teksteissä: joskus tämän työn hoitaa Helios, joskus Apollo. Medeian ukki oli siis varsin voimakas heppu.

Helios sai useita lapsia, mutta Medeian isän sisaruksineen hän sai merinymfi Perseen kanssa (tiedän, tiedän, hihitän joka kerta kun joudun kirjoittamaan tuon naispoloisen nimen). Perse synnytti Heliokselle noin kolme poikaa – Aieteen (Medeian isä), Perseksen (hih) ja Aloeuksen – ja kaksi tytärtä, Kirken ja Pasifaen. Medeian sedät ja tädit tekevät myös vaikka mitä villiä mytologiassa. Kirke asusteli saarellaan villieläinten kanssa ja muutti Odysseuksen miehet sioiksi, ja Pasifae sai Kreetan kuninkaan kanssa Ariadnen ja Faidran, jotka ovat hyvin merkittäviä hahmoja muun muassa Theseus-sankariin liittyvissä tarinoissa. Medeian serkuista kaikkein hämmentävin oli kuitenkin pieni Asterion. Pasifae kirottiin rakastumaan härkään ja hän synnytti kyseiselle härälle lapsen, Asterionin, joka tunnettiin paremmin nimellä Minotaurus.

Mutta nyt on aika keskittyä Aietekseen, Medeian isään. Aieteksesta tuli Kolkhiksen valtakunnan kuningas ja hän sai aikanaan useammankin lapsen, muun muassa Medeian ja Absyrtuksen. Hän sai legendaarisen kultaisen taljan haltuunsa, kun nymfi Nefelen lapset Friksos ja Helle pakenivat katkeraa äitipuoltaan biologisen äitinsä lähettämän kultaisen oinaan selässä. Helle putosi matkalle mereen (antiikin aikana Dardenellien salmi tunnettiin nimellä Hellespontos) mutta Friksos pääsi turvana Kolkhikseen. Kultainen oinas uhrattiin ja Friksos antoi sen taljan Aieteelle. 

Medeia nähdään usein yksittäisenä hahmona, isänsä tyttärenä ja Kolkhiksen prinsessana. Minusta olisi kuitenkin tärkeää, että hänet ymmärrettäisiin osana monimutkaista, jumalallista sukupuuta ja perhettä. Perhettä, joka tuntuu jakavan yhden merkittävän ulkoisen piirteen: tavatessaan tätinsä Kirken Apollonios Rhodoslaisen eeppisessä runossa Argonautica, niin tädin kuin veljentyttären silmät loistavat kultaisina. Minusta on hauskaa ajatella, että tämän suvun vesat jakavat piirteen, joka merkitsee heidät Helioksen, auringon, sukulaisiksi. Medeia komminkoi mytologiassa merkittävästi lähinnä, perheenjäsenistään, isänsä, veljensä ja tätinsä Kirken kanssa. Hänen tarinansa kuitenkin muistuttaa kiehtovasti hänen serkkunsa Ariadnen tarinaa. Ariadnekin pettää isänsä ja maansa rakastuessaan kreikkalaiseen sankariin ja tulee lopulta heilansa hylkäämäksi. Medeiaa ei saa irrottaa hänen laajemmasta kontekstistaan: kun näin tehdään, hänen hahmostaan kaavitaan pois monia kiinnostavia tasoja. Hän on titaanin lapsenlapsi, länsimaisen kirjallisuuden historian ensimmäisen noidan (Kirke) veljentytär, Minotauruksen serkku ja paljon muuta.

"I do not deny the things I have done; I never have. But do not forget that I was the darkness that allowed you to shine." – Medeian vallankäytön monitahoisuus

Antiikin mytologian kuolevaisilla naishahmoilla ei ole monia keinoja käyttää valtaa. Osa haalii poliittista valtaa ja hallitsee (eksplisiittisesti tai ns. kulissien takana), osa toimii puolisoidensa tai veljiensä tai isiensä kautta, harvat ja valitut ovat sotureita ja taistelijoita, ja suurin osa vain yrittää selvitä hengissä maailmassa, joka ei ole naisille turvallinen. Mytologiassa on kuitenkin kaksi merkittävää kuolevaista noitaa – Kirke ja Medeia – ja he ovat aivan omanlaisiaan naishahmoja. He rikkovat naisille asetettujen roolien rajoja, he ovat pelottavia ja he voivat tehdä asioita joihin edes sankarit eivät kykene. Heillä on hyppysissään niin paljon voimaa, että ei ole ihme, että kumpaakin hahmoa on historian halki demonisoitu ja kuvattu vaarallisina ja kontrolloimattomina. Medeia eritoten on saanut osakseen paljon kuraa – osa siitä on, myönnettäköön, oikeutettua, mutta osa ei.

Medeia tekee monia villejä juttuja myyteissään. Sen lisäksi, että hän auttaa Iasonia läpäisemään Aieteen haasteet – näin tehdessään hän taltuttaa LOHIKÄÄRMEEN voimillaan – hän taistelee jättiläistä vastaan, pakenee Iasonia heidän lastensa surman jälkeen jumalten lähettämässä vaunussa, tappaa Iasonin uuden morsiamen myrkytetyllä vaatteella ja niin edespäin. Medeia on noituuden, risteyksien ja taikuuden jumalataren Hekaten palvoja. Medeia edustaa tätinsä ohella harvinaista naistyyppiä Kreikan mytologiassa. Medeian taikuudessa ja siinä miten hän voimiaan käyttää on olennaista huomioida se, että hän ei ole vain ns. paha noita tai ns. hyvä noita, vaan hänen taikuutensa voi olla suojelevaa sekä vahingoittavaa. Hän varjelee Iasonia vaaroilta yrttiseoksillaan ja turvaa hänen miestensä hengen taistelemalla Talos-jättiä vastaan. Häntä ajatellaan usein väkivaltaisena ja uhkaavana hahmona, ja kyllähän hän sitä on, mutta hän on paljon muutakin. Hänen pahimpien tekojensa ei tulisi antaa pyyhkiä sitä hyvää, jota hän voimillaan saavutti. 

Medeia ei kuitenkaan käytä vain maagista voimaa. Hänellä on poliittista, statuksen tuomaa valtaa (hän on prinsessa ja myöhemmin Iasonin, kuuluisan sankarin, vaimo), ja hänellä on nopean älyn tuomaa valtaa, jota hän hyödyntää manipuloidessaan ihmisiä, esimerkiksi Iasonin uutta morsianta ja Peliaan tyttäriä. Medeia ei myöskään tunnu kaihtaneen tappamista, joka on mytologiassa vallankäytön ja väkivallan muoto, jonka katsotaan olleen naisille epätyypillinen ja siten maskuliininen. Naiset saattoivat ehkä tappaa ja aiheuttaa kuolemia välikäsien kautta, mutta murhaaminen – tappaminen omin käsin tai aseella – oli outoa naiselle. Medeia surmaa veljensä ja paloittelee tämän (joissain tarinoissa Iason kannustaa häntä tähän tai tekee sen hänen kanssaan) ja myöhemmin hän tappaa omat lapsensa. Nämä teot ovat hirveitä, siitä ei päästä mihinkään, mutta ne ovat kuitenkin olennainen osa sitä, mikä tekee Medeiasta minusta niin kiehtovan. Hän rikkoo perinteisiä rajoja, hän tekee asioita joita naisen ei voitu kuvitellakaan tekevän ja hän hyödyntää monia vallan muotoja maailmassa, jossa naisilla ei ollut paljoa valtaa. 

Tämän luvun alussa oleva lainaus on Rosie Hewlettin upeasta teoksesta Medea ja kiteyttää minusta hyvin sen, miten Medeiaa usein tulkitaan ja mitä hänestä puhuttaessa usein unohdetaan. Medeia tekee kamalia asioita, hän on synkkä ja pimeä hahmo. Ilman häntä, Iason ei kuitenkaan olisi selvinnyt. Ilman häntä, Iason ei olisi suuri sankari vaan yksi monista kreikkalaisista miehistä, jotka yrittivät jotain suurta mutta kuolivat verisesti. 

"Bliss and dream intertwined as one / Joy such all lovers might envy / Those thoughts are mine no more / For now I am empty; bereft of you" – Medeian ja Iasonin toksinen rakkaus

Aloittakaamme tämän parin suhteen purkaminen hetkestä, kun Medea rakastuu Iasoniin. Apollonios Rhodoslaisen eeppisessä runossa Argonautica, jumala Eros ampuu Medeiaan nuolella, joka saa Medeian rakastumaan Iasoniin hurjasti ja epätoivoisesti. Apollonios kuvailee, että nuolen osuttua, Medeia menettää itsehillintänsä: "...the control of her mind, gone." Aika ahdistava alku romanssille, eikö vain? Rakastiko Medeia Iasonia koskaan oikeasti, vai oliko kyseessä vain jumalten juoni? Kaikki versiot – vanhat tai modernit – eivät noudata Apollonioksen versiota, onhan se vain yksi versio monista mahdollisista versioista, ja etenkin modernista näkökulmasta tämän parin tarina menettää aika paljon mielenkiintoisuuttaan, jos Medeia on pelkkä Eroksen uhri. Mutta minusta tämä tarina on hyvä muistaa, koska se valaisee, että ehkä Medeian ja Iasonin rakkaus oli jo alusta asti kieroutunutta.

Minusta Iasonin ja Medeian suhteen traagisesta ja hirveästä lopusta tekee kiehtovan ja koskettavan se, että aikoinaan heidän välillään oli syvää rakkautta ja intohimoa. Kummankin rakkaus oli ehkä hieman vinoutunutta – Medeialle Iason oli sekä rakkauden kohde että se mies, jonka vuoksi hän hylkäsi perheensä ja tappoi veljensä (tai ainakin antoi tämän kuolla), ja Iasonille Medeia oli kaunis prinsessa, jonka hän saattoi "pelastaa" barbaarisesta maasta, mutta myös nainen, joka ehkä pelotti häntä alusta asti – mutta se oli rakkautta yhtälailla. En usko, että Medeia olisi raivostunut niin suunnattomasti Iasonin hylkäyksestä, jos Iason ei olisi ollut hänelle tärkeä. Euripideen Medeaa lukiessa lukija voi aistia, että tässä on kaksi ihmistä, jotka tuntevat toisensa hyvin, joilla on paljon historiaa. Tätä historiaa puidaan kauniisti tämän luvun avanneessa lainauksessa Arcanan Medea-laulusta. Suosittelen sen kuuntelemista kovasti!

Olen nähnyt teorioita ja versioita Iasonin ja Medeian tarinasta, jossa Iason oli alusta alkaen vain manipuloiva ilkimys, joka ei koskaan todella välittänyt Medeiasta. En pidä tästä versiosta, koska se yksinkertaistaa herkullisen monimutkaista suhdetta, asettaa Medeian komean miehen häikäisemän ja naiivin tytön ja uhrin rooliin, ja tekee Iasonista jonkinlaisen mestarimanipuloijan. Iason on manipuloiva, ehdottomasti, mutta en kerrassaan usko, että hän on niin älykäs, että olisi alusta asti osannut pelata jotain suurta peliä Medeian kanssa. Iason ei ole kovinkaan vaikuttava sankari, eikä hän vaikuta kovinkaan fiksulta, kun hänestä lukee. Kuten Let's Talk About Myths, Baby! -podcastin juontaja Liv kerran sanoi, hän on mies, jolla on käytetyn tiskirätin karisma. Jos Iason olisi vain halunnut Medeian auttavan hänet pois Kolkhikselta, hän ei olisi luvannut Medeialle pyhästi tekevänsä tästä vaimonsa, eikä hän olisi pysynyt Medeian ja poikiensa rinnalla vuosia ennen kuin hylkäsi tämän. Uskon, että Iason aikoinaan todella rakasti Medeiaa, mutta myös pelkäsi ja vierasti tätä aina, koska Medeia on uhkaavan voimakas nainen, "barbaari" ja vaikka mitä muuta Iasonin herkkiä tuntosia järkyttävää.

Lopuksi haluan vielä korostaa sitä, miten kreikkalainen muukalaisviha – omanlaisensa rasismi – vaikuttaa Medeian ja Iasonin suhteeseen. Iason ei ole vain vaimonsa ja poikansa hylkäävä miekkonen – ehei, hän myös jättää "barbaarivaimonsa" koska hän tarvitsee hyvän kreikkalaisen vaimon saadakseen kunnioitettavan aseman Korintin yhteiskunnassa. Barbaarius määrittelee Medeian hahmoa ja hänen kohtaloaan. Hän on hämmentävä, voimakas nainen, joka taistelee kreikkalaisen maailman arvoja ja normeja vastaan, ja hän tekee jatkuvasti yliampuvia väkivallantekoja, joita Iasonin kaltaiset miehet eivät varmasti voineet kuvitellakaan hyvän kreikkalaisnaisen tekevän. Ja hänet jätetään, kun aika koittaa Iasonille perustaa oikeanlainen perhe. Niin kauan kuin Medeia – noita ja barbaari – on hänen vaimonsa, Iason ei voi olla kunnioitettava ihminen. Jos Iason olisi todella rakastanut Medeiaa, hän olisi ehkä pakannut kimpsunsa ja kampsunsa, laittanut poikansa vaunuihin ja ajanut vaimonsa kanssa toisaalle, aloittanut elämän paikassa, jossa he voivat olla rauhassa ilman yhteiskunnan painostusta, mutta ei. Iason tarvitsee kunnioitusta ja haluaa epätoivoisesti olla yhteiskunnan arvostama mies. Medeia ja hänen ikävä asemansa ulkopuolisena – huolimatta siitä, että hän on Helios-jumalan sukua – ovat hänen tiellään. Rakkaus ei päihitä kunnianhimoa ja tuloksena on myrkyllinen rakkaus, joka tuo kummastakin osapuolesta esille heidän pahimmat piirteensä.

"By all of Hell's vengeful demons I'll not leave my sons for my enemies to ridicule. The children must die. I give them life and now I'll take it." – Miksi Medeia surmaa lapsensa?

Medeia tunnetaan parhaiten omien lastensa murhaajana (Huom! Hän ei ole antiikin tarinoissa aina lastensa murhaaja, mutta tämä synkeä versio dominoi mielikuvaamme hänestä Euripideen näytelmän takia ja, veikkaisin, koska se on vain niin traagisen kutkuttava ajatus).Vaikka se ei minusta ole Medeian mielenkiintoisin teko, ymmärrän varsin hyvin, että tämä hetki jää ihmisten mieleen. Äiti, joka tappaa lapsensa kostaakseen aviomiehelleen, on aikamoinen juttu. Karmaiseva, hirveä ja ahdistava juttu. Miksi Medeia tekee niin? Eikö hän voinut keksiä jotain muuta satuttaakseen Iasonia? Rakastiko hän lapsiaan koskaan? Nauttiko hän heidän tappamisestaan? Jos rakasti, niin miten hän saattoi tappaa heidät? Ansaitsiko Iason näin kauhean asian? Medeian teko herättää niin monia kysymyksiä, ja pyrin nyt vastaamaan mahdollisimman moniin niistä.

Medeia tappoi lapsensa satuttaakseen Iasonia, antaakseen hänelle takaisin samalla mitalla. Pojat olivat viaton ase äidin ja isän välisessä kamppailussa. Medeia tappoi poikansa myös, tavallaan, varjellakseen heitä mahdollisesti hankalalta tulevaisuudelta Iasonin ja tämän uuden vaimon hoivissa. Jos Medeian pojat olisivat jääneet Iasonin ja tämän uuden vaimon hoviin, heidät olisi nähty aina barbaari-Medeian lapsina. Olisiko Iason todella antanut entisen, pelottavan vaimonsa lasten periä omaisuutensa ja kruununsa, jonka hän uuden vaimonsa kautta olisi saanut? Iasonin tuntien, enpä usko. On myös hyvin mahdollista, että poikien uusi äitipuoli olisi kokenut pojat uhkana omille lapsilleen ja hankkiutunut pojista eroon. Kuten Medeia sanoo lainauksessa Euripideen Medea-näytelmästä, jolla aloitin tämän luvun, hän ei halunnut jättää lapsiaan muiden pilkattavaksi ja halveksittavaksi. Ja mitä tulee kysymykseen siitä olisiko hän voinut keksiä jotain vähemmän kamalaa Iasonin satuttamiseksi, vastaukseni on yksinkertaisesti se, että tämä on kreikkalaista mytologiaa. Kaikki on yliampuvaa ja mahdollisimman dramaattista. 

No, rakastiko Medeia lapsiaan ja mitä hän tunsi tappaessaan nämä? Käkättikö hän kuin paha noita-akka, vai itkikö hän kauhuissaan? En ole koskaan lukenut versiota Medeiasta – modernia tai antiikkista – jossa hän olisi iloinnut veriteostaan tai tappanut lapsensa ilman tunnontuskia. Ehkä Medeian teko olisi helpompi niellä, jos hän olisi yksinkertaisesti psykopaattinen, mutta hän ei ole. Hän rakasti lapsiaan ja kärsi tappaessaan heidät. Hän tappoi heidät osittain siksi, koska rakasti heitä eikä halunnut hylätä heitä mahdollisesti kurjaan kohtaloon. Kun hän tajuaa mitä hänen täytyy tehdä lapsilleen, Euripides kuvailee hänen ajatuksiaan: "The horror of my evil overwhelms me". Vaikka Medeia kuuluisimmassa hänestä kirjoitetusta versiosta ilmaisee hyvin suoraan, että hän suree ja inhoaa tekoaan, kuulen hänestä usein puhuttavan naisena, joka iloitsi verenvuodatuksesta ja nauroi tappaessaan lapsensa. Mitä ihmettä? Kaipa tämä on kompleksisia naishahmoja kaihtavien ihmisten epätoivoinen yritys tehdä Medeiasta yksoikoisen paha, jotta häntä olisi vähemmän ahdistavaa ajatella. 

Ansaitsiko Iason tämän? Vaikka Iason on minusta perin turhauttava, tylsä ja ärsyttävä sankari, tietenkään hän ei ansainnut menettää poikiaan tällä tavallaa. Kukaan vanhempi ei ansaitse sellaista. Minun on kuitenkin pakko myöntää, että siinä, ettei Iason onnistu jälleen pakenemaan tekojensa seurauksia, ettei hän onnistu hylkäämään Medeiaa kaikista tälle antamistaan lupauksista huolimatta, on jotain tyydyttävää. Iason on sankari joka koikkelehtii ympäriinsä, satuttaen monia, manipuloiden ihmisiä ja käyttäen heitä. Hän lumosi Medeian, lupasi antaa tälle kaiken, perusti hänen kanssaan perheen ja sitten ilmoitti, että on löytänyt jonkun toisen. Minusta Medeia ansaitsi kostaa hänelle ja näyttää, ettei häntä voi loukata tällä tavalla, ettei hän ole, vaikka vaimo ja nainen onkin, pelkkä leikkikalu, jonka voi hyljätä kun hienompi, säihkyvämpi lelu ilmaantuu kuvioihin. Medeia taistelee, kapinoi kurjaa kohtelua vastaan, eikä niele naisilta odotetulla tavalla aviomiehensä päätöksiä.

"What story can guide us if we can betray all? Dark one, Medea says to the water. Let everything that binds fall. Let all that is known be confused. Let all that we are die. Let me be most hated of all women, and most true." – Missä määrin voimme ihailla Medeiaa?

Medeia on hankala hahmo, mutta rakastan häntä kovasti. Mielestäni hän ansaitsee tulla nähdyksi kompleksisena hahmona ja tulla siten myös käsitellyksi sellaisena. Naishahmoja tupataan liian usein sullomaan "hyvien" ja "pahojen" naisten laatikoihin – miksei heidän annettaisi olla molempia yhtä aikaa? Jos voimme sekä rakastaa Achillesta että järkyttyä hänen mielettömästä väkivallastaan, tuntea Odysseuksen tuskan tämän pyrkiessä epätoivoisesti kotiin mutta silti kauhistua kun hän surmaa 12 orjaa ja kutsua Heraklesta sankariksi vaikka hän tappaa perheensä, miksi emme myös antaisi itsemme ihailla Medeiaa kun hän toimii itsenäisesti ja kieltäytyy olemasta häntä isompien voimien – miesten ja miesten maailman tapojen – uhri, mutta silti tuntea syvää ahdistusta hänen surmatessaan lapsensa? Antakaamme hänen vetää meitä kahtaalle, haastaa meitä ja pakottaa meidät näkemään kauneutta kauheudessa ja synkkyyttä jossain ihailtavassa. Rosie Hewlettin romaanissa Medea, sankari Atalanta sanoo Medeialle: "And I also know how they will tell this story. It is the same for any woman who defies their place in this world. Jason will be the hero, and you? They'll either make you his adoring, lovesick damsel or they'll make you the villain. Those are the only roles they feel comfortable with us occupying." Kyllä, kyllä, tuhat kertaa kyllä. On tavallaan ymmärrettävää, miksi ihmiset pyrkivät yksinkertaistamaan kaiken mielessään – hankalien asioiden kanssa on helpompi elää jos niistä tekee itselleen vähemmän hankalia – mutta toivon, että ihmiset voisivat alkaa opetella antamaan fiktiolle ja etenkin fiktiivisille naisille, enemmän tilaa olla jotain muuta kuin yksinkertaisia. 

Medeiaa voi tulkita feministisesti. Lasten surma on kamala teko, sitä en tietenkään kiellä, eikä murhaamisessa sinänsä ole mitään feminististä, mutta siinä, että hän panee vastaan, tekee aktiivisia päätöksiä ja kieltäytyy olemasta Iasonin uhri, on jotain viehättävän uskaliasta ja häkellyttävää kreikkalaisen mytologian naiskuvaston kontekstissa. Euripideen tragediassa Medea, sankarittaremme myös puhuu vuolaasti ja kiivaasti naisten kurjasta, alistetusta asemasta ja julistaa, kuinka naiset ovat mitä onnettomimpia otuksia tässä julmassa maailmassa. Medeia ei hyökkää vain Iasonia vastaan, vaan myös maailmaansa vastaan, joka on rakennettu miesten ja miesten halujen ympärille, jossa naiset ovat vain vaimoja, äitejä ja tyttäriä, jossa heidät voi, kuten Iason tekee hänelle, ottaa, käyttää ja jättää. Se, miten Medeia päättää toimia tilanteessa, josta löytää itsensä, on paljon, paljon ongelmallista ja kamalaa, mutta minusta meidän täytyy, edes vähäsen, arvostaa naista, joka tekee itsestään järkkymättömän esteen patriarkaalisen maailman elämänmenolle. Merkillisen naisen hänestä tekee myös se, etteivät jumalat rankaise häntä hänen teoistaan. Sukulaisen surmaaminen oli yksi kreikkalaisen mytologisen maailman suurimmista rikoksista, mutta jumalat auttavat Medeiaa silti pakenemaan Iasonilta. Tähän en osaa antaa syytä. Olivatko jumalat sitä mieltä, että vaikka Medeia teki perhesurman, hänen tekonsa olivat oikeutettuja, koska Iason oli vain niin kusinen tyyppi? Saiko Medeia erityistä kohtelua, koska oli Helioksen lapsenlapsi? En tiedä, mutta mahdollisia vastauksia on hauska pohdiskella.

Tämän luvun aloittanut lainaus on David Vannin teoksesta Bright Air Black, joka on ehkä synkin versio Medeian tarinasta, jonka olen lukenut. Tarina menee välillä jopa ällöttävän puolelle ja Vannin teksti on paikoittain hankalaa ymmärtää, mutta on se silti ehdottomasti lukemisen arvoinen, etenkin Medeian hahmoista kiinnostuneelle.

Taideteokset: 

Kuva 1: Medea (Frederick Sandys, 1868)

Kuva 2: Medea (John William Waterhouse, 1907)

Kuva 3: Medea sekoittelee liemiä teoksessa Jason and Medea (John William Waterhouse, 1907)

Kuva 4: Lähikuva teoksesta Jason swearing eternal affection to Medea (Jean Francois de Troy, 1742–1743)

Kuva 5: Lähikuva teoksesta Medea on Her Golden Chariot (Gérman Hernández Amores, 1887)

Kuva 6: Medea (Charles Antoine Coypel, 1715)