"You use that strength of yours to help and inspire folks, maybe that 'S' can be something that reminds us of the best we can be."
- Grant Morrison (Superman Action Comics, vol. 11, 2011)
James Gunnin ohjaama Superman tulee leffateattereihin heinäkuussa 2025. Gunnin leffa tulee olemaan ensimmäinen Superman-sooloelokuva sitten Zack Snyderin vuonna 2013 julkaistun, Henry Cavillin tähdittämän Man of Steelin. Leffojen välissä Superman on kuitenkin seikkaillut animaatioissa, TV-sarjoissa, lukemattomissa sarjakuvissa ja niin edespäin. Gunnin DC-elokuvia on odotettu kovasti ja niiden toivotaan puhaltavan uutta eloa DC:n elokuvamaailmaan, joka on, kieltämättä, ollut lähinnä aikamoista tahmomista viime vuodet lukuunottamatta muutamaa helmeä siellä täällä. Olen kuitenkin nähnyt twiittejä ja artikkeleita, joissa ihmiset pohtivat miksi juuri Superman on Gunnin DC-universumin ensimmäinen elokuva. Miksi pitää taas tehdä uusi Superman-elokuva? Emmekö ole jo saaneet tarpeeksi Supermanista? Eikö hän ole loppujen lopuksi aika tylsä? Kaikkea tällaista on tullut vastaan, vaikka yleinen reaktio uuden leffan traileriin tuntui todella positiiviselta.
Jäin miettimään miksi palaamme Supermanin pariin kerta toisensa jälkeen, vaikka niin monet tuntuvat pitävän häntä tylsänä ja "täydellisenä" hahmona, jolla ei ole mitään heikkouksia tai vikoja. Hän on yksi DC:n merkittävimpiä hahmoja ikinä ja rakastamme häntä yhä – tästä riittää todisteeksi se, että hänestä kirjoitetaan yhä jatkuvasti uusia sarjiksia ja tarinoita – mutta en ole koskaan kuullut kenenkään livenä sanovan, että Superman olisi heidän suosikkisankarinsa. Hän ei ole samalla tavalla cool kuin vaikkapa Batman.
Superman syntyi kahden alisteisessa asemassa olleen miehen kynistä ja mielikuvituksesta aikana, jolloin fasismi oli nousukiidossa ja maailmasta tuli vuosi vuodelta pelottavampi ja vaarallisempi paikka. Juutalaismiehet Jerry Siegel ja Joe Shuster loivat Supermanin vuonna 1938 suojelemaan niitä, joilla ei ollut omaa ääntä tai voimia suojella itse itseään. Superman on aina ollut "pienten puolella" ja taistellut tehdäkseen maailmasta paremman, turvallisemman paikan. Superman suojelee ulkopuolisia, alistettuja, sorrettuja ja särjettyjä. Hän on myös itse ulkopuolinen – alien toisesta maailmasta.
Maailma on muuttunut paljon sitten vuoden 1938, mutta toisaalta se ei ole muuttunut paljoa ollenkaan. Ihmisiä, jotka ovat millään tavalla erilaisia, kohdellaan yhä huonosti ja heidän ihmisyytensä kyseenalaistetaan. Samat sortavat aatteet jylläävät yhä politiikassa. Elämme maailmassa, jossa pakolaisia ja maahanmuuttajia demonisoidaan mediassa, politiikassa ja ihan arkikeskustelussa. Fiktioon pakeneminen on monelle meistä keino hallita ympäristöämme ja hakea lohtua, ja, kautta historiansa, Superman on ollut monelle itsensä oudoksi ja ei-toivotuksi tunteneelle ihmiselle ystävä, tuki ja turva, koska Superman on, kuten lukijansakin, ulkopuolinen. Clark Kentiä upeasti näytellyt Christopher Reeve kuvaili häntä ja hänen kestävyyttään hahmona: “He's a friend. Everybody needs a friend. That's why he's still here.”
Clark Kentin hahmo on kautta vuosien saanut tuta ihmiskunnan muukalaisvihamielisyyden ja ennakkoluuloisuuden iskut. Etenkin viime vuosina olen törmännyt monessa tarinassa hänestä siihen, että kirjoittajat käyttävät hänen hahmoaan ja tarinaansa käsitelläkseen erityisesti amerikkalaista maahanmuuttovastaisuutta. Animaatiosarjassa My Adventures with Superman, Lex Luthor pauhaa: "Earth is for Earthlings!" Hän vihaa Supermania, koska hän ei ole ihminen. Toinen versio Lexistä, Grant Morrisonin Superman Action Comics -sarjakuvassa vuodelta 2011, sanoo Supermanille kiduttaessaan tätä: "As an alien organism, you have no rights". Supermanin kautta tarinankertojat voivat käsitellä hyvin kiihkeää, modernia debattia maahanmuutosta, "laittomista ihmisistä" ja siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Yksi koskettavimmista Clarkiin liittyvistä hetkistä, jonka olen lukenut löytyy Tom Taylorin Superman: Son of Kal-El -sarjakuvasta, jossa Clarkin ja Lois Lanen poika, Jonathan, antaa tukensa maahanmuuttajien kurjaa kohtelua vastustavalle mielenosoitukselle ja julistaa: "Superman was a refugee. My grandparents put their only child in a ship and sent him on a dangerous voyage. My father crossed an ocean of stars. And he found a new home here. On this world. In this country." Se miten Supermania demonisoidaan ja dehumanisoidaan hänen alien-statuksensa heijastelee ikävästi meidän maailmamme ongelmia, ja siksi, hänen tarinansa on yhä relevantti.
Vaikka Maan ihmiset kohtelevat Clarkia usein kurjasti ja antautuvat ennakkoluuloilleen ulkopuolisista, Superman ei koskaan jätä ihmisiä oman onnensa nojaan. Hän on maapallon suojelija, vaikka ihmiset vihaisivat häntä ja hänen kaltaisiaan. Superman on, ennen kaikkea, empaattinen, ystävällinen ja rauhaa rakastava mies – hän kunnioittaa kaikkien oikeutta elää rauhassa ja turvassa, vaikka nämä samat ihmiset kohtelisivat häntä kuin hirviötä. Ihanassa animaatiosarjassa My Adventures with Superman, Lois Lane kutsuu ihmisiä tukemaan häntä vihaavaa Metropolisin kansaa puolustavaa Supermania tämän taistelussa pahiksia vastaan: "People have told you to fear Superman because he's different from us - but we humans are capable of causing hurt and pain too. Because of greed. Because we want to punish those who don't look or act like us. Because of fear. But... we're also capable of greatness. It's what we choose to do that matters. Superman's made his choice. It's our turn, Metropolis." Supermanin edustama pehmeys ja lempeys ei koskaan vanhene – ne ovat hänen tärkeimmät supervoimansa. Toki, hän voi lentää ja on liki kuolematon, mutta todellisen sankarin hänestä tekee se, että hän on, yksinkertaisesti, kiltti ja hyvä tyyppi. Superman on myös, usein, hahmo, joka ei nauti taistelemisesta ja pyrkii ratkaisemaan kaikki tilanteen väkivallattomasti. Yhdessä parhaista Superman-tarinoista ikinä, vuoden Richard Donnerin ohjaamassa, vuonna 1978 julkaistussa elokuvassa Superman, Clark ei taida kertaakaan lyödä, hakata tai paiskoa ketään. Elokuvassa ei ole nykyajan supersankarileffoille tyypillistä mieletöntä, eeppistä mättöä, vaan Clarkin sankarillisimmat hetket ovat niitä, kun hän pelastaa viattomia. Superman taistelee kun hänen täytyy, mutta hän on aina rauhan puolella. Näitä piirteitä – pasifismia, ystävällisyyttä ja empatiaa – ei arvosteta maailmassamme tarpeeksi ja siten, Clark Kent tarjoaa lukijoilleen ja katsojilleen jotain mitä kohti pyrkiä.
Superman on ylimaallinen hahmo, jonka kaltaiseen hyvyyteen ja rohkeuteen monet meistä eivät koskaan kykene, koska olemme pelkkiä inhimillisiä olentoja, jotka eivät aina jaksa olla reiluja ja empaattisia. Olisi kuitenkin virhe ajatella, ettei Clark Kent voi olla samaistuttava hahmo. Kuten jo aiemmin höpöttelin, se, miten ihmiskunta kohtelee häntä voi olla monelle meistä, jotka saavat kokea syrjintää ja ennakkoluuloja, hyvinkin samaistuttavaa. Mutta Clark Kent on samaistuttava myös siten, ettei hän ole kovinkaan cool. Hän on usein hieman nolo ja sosiaalisesti tukala mies, hän on palavasti ihastunut kollegaansa mutta ei osaa useinkaan ilmaista tunteitaan ja sen sellaista. Hän on toimittaja, joka välillä kärsii hankalista deadlineista ja uupumuksesta. Hänestä tulee monissa tarinoissa isä – hän ja Lois Lane perustavat perheen – eikä Clark välty perinteisiltä vanhemmuuden ongelmilta. Clarkin teinivuosiin keskittyvässä Smallville-sarjassa Clark puolestaan painii perinteisten teiniongelmien kanssa. Clarkin suurin heikkous ei myöskään tosiasiassa ole kryptoniitti, vaan se, kuinka paljon hän rakastaa ystäviään ja läheisiään. Kuten Batman sanoo sarjakuvassa Batman: Hush: "But I know how he thinks. Even more than the kryptonite, he's got one big weakness. Deep down, Clark's essentially a good person." Sanoisin myös, että aika monen meistä heikko kohta on perheemme, ystävämme ja kumppanimme. Tässäkin, Superman on perin inhimillinen ja samaistuttava heppu. Jos joku megalomaaninen pahis haluaisi saada minut tekemään jotain, hänen täytyisi vain uhata perhettäni ja siinä se.
Vaikka hän on Superman, hän on myös pelkkä Clark. Supermanissa koskettavaa on myös se, miten piinaavan yksinäinen hän on. Hän on – lukuunottamatta tarinoita, jossa hänen serkkunsa Kara eli Supergirl esiintyy – ainut kaltaisensa, hänen kotiplaneettansa on tuhoutunut eikä hänellä ei ole ketään joka voisi opettaa häntä käyttämään voimiaan. Monikaan meistä ei voi koskaan ymmärtää miltä tuntuisi olla ainut kaltaisensa universumissa, mutta kukapa meistä ei olisi joskus tuntenut yksinäisyyttä ja pelännyt, ettei kukaan voi koskaan ymmärtää meitä. My Adventures with Superman käsittelee kauniisti ja koskettavasti Clarkin yksinäisyyttä ja sitä, miten Clark pelkää ettei kukaan voi koskaan todella rakastaa häntä, koska hän on outo ja kummallinen. En ole alien Krypton-planeetalta, mutta minä olen mielenterveysongelmainen sosiaalisesti tukala queer, ja, let me tell you, samaistuin noihin hetkiin koko sydämelläni. Clarkilla on ystäviä, perhe ja rakastettu, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi olla yksinäinen. Jos yhteiskunta pakottaa sinut jatkuvasti ulkopuolisen rooliin ja muistuttaa sinua siitä, että et kuulu muiden joukkoon... Sellainen särkee ihmisen ja vaikka ympärilläsi olisi kymmeniä hyviä ihmisiä, voit silti tuntea olosi yksinäiseksi. Clark on hyvä esimerkki tästä sekä hellä muistutus siitä, että me kaikki voimme löytää paikkamme maailmassa ja selvitä hankaluuksistamme. Clarkin tarinat eivät koskaan pääty siihen, että hän on tuomittu tuntemaan olonsa aina ulkopuoliseksi: hän löytää aina lopulta keinon selvitä ja luoda itselleen kodin, perheen ja paikan.
Superman on symboli, sankari ja suojelija, ja me tarvitsemme häntä yhä, koska hän muistuttaa meitä ystävällisyyden, avoinmielisyyden, empatian ja rakkauden voimasta. Meidän maailmamme unohtaa näiden asioiden arvon usein. Siksi Superman ei koskaan käy vanhaksi, emmekä koskaan lakkaa kirjoittamasta hänestä tarinoita. Hän puhuttelee meitä yhä ja me voimme kaikki oppia hänen tarinastaan ja hahmostaan. Kuten Man of Steel -elokuvassa Clarkin biologinen isä sanoo hänelle: "You will give the people of Earth an ideal to strive towards. They will race behind you, they will stumble, they will fall. But in time, they will join you in the sun, Kal. In time, you will help them accomplish wonders."
Haluan päättää tämän esseen Chrisopher Reeven sanoihin. Reeve esitti Clark Kentiä neljässä elokuvassa ja todellakin ymmärsi millainen vastuu hänellä oli käsissään. Superman ei ole vain hahmo, ei meille eikä Reevelle, ja hän tiesi sen: “It’s very hard for me to be silly about Superman, because I’ve seen firsthand how he actually transforms people’s lives. I have seen children dying of brain tumors who wanted as their last request to talk to me, and have gone to their graves with a peace brought on by knowing that their belief in this kind of character really matters. It’s not Superman the tongue-in-cheek cartoon character they’re connecting with; they’re connecting with something very basic: the ability to overcome obstacles, the ability to persevere, the ability to understand difficulty and to turn your back on it.”
Kuva 1: Christopher Reeve Supermanina elokuvassa Superman (1978)
Kuva 2: Kokoelma Superman-sarjiksia 1938–1945
Kuva 3: Henry Cavill Supermanina elokuvassa Man of Steel (2013)
Kuva 4: Clark ystävänsä Jimmy Olsenin ja tyttöystävänsä Lois Lanen kanssa sarjassa My Adventures with Superman (2023–)
Kuva 5: Clark Kent poikansa Jonathanin kanssa Tom Taylorin sarjakuvassa Superman: Son of Kal-El
Kuva 6: Reeven ensimmäisen Superman-leffan posteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti