Miksi tutkin seksuaalisuuden ja sukupuolen historiaa?

Olen seksuaalisuuteen (erityisesti homoseksuaalisuuteen), sukupuoleen ja seksiin erikoistunut historioitsija. Kandini käsitteli tapoja, joilla homoseksuaalisia naisia kuvattiin lehdessä The American Journal of Urology and Sexology 1900-luvun alussa, ja graduni puolestaan syventyi seksologi Havelock Ellisin teossarjan Studies in the Psychology of Sex kakkosvolyymiin Sexual Inversion (1897). Tutkin miten Ellis kirjoittaa homonaisista (joita, kuten kaikenlaisia queer-ihmisiä, kutsuttiin tähän aikaan seksuaalisiksi inverteiksi – termi, joka ei ole enää aktiivisessa käytössä), millaisia piirteitä hän uskoo heidän omaavan, miten hän ymmärsi heidän väliset suhteensa ja miten, hänen mielestään, homoseksuaalisuus oli sidoksissa ihmisrodun rappeutumiseen. Ellis oli intohimoinen eugeenikko. Näiden kahden työn lisäksi olen kirjoittanut yliopistourallani monen monituista esseetä ja pienempää tekstiä homoseksuaalisuudesta. Väitöskirjani tulee keskittymään Ellisin teossarjaan, mutta tällä kertaa sukupuolen moninaisuuden näkökulmasta.

Mutta miksi haluan tutkia seksuaalisuutta ja sukupuolta ja kaikkea niihin liittyvää (seksiä, seksityötä, seksirooleja, sukupuolinormeja, seksuaalisuuden luokittelua ja niin edespäin)? Moni varmaan sanoisi, että olen utelias ja pervohtava ja haluan vaan kikatella tarinoille menneisyyden ihmisten seksiseikkailuista. En teeskentele, että olisin immuuni hyville juoruille tai mehukkaille tarinoille (olen viettänyt monta hetkeä hihittäen lähdemateriaalieni, rehellisesti sanottuna, häkellyttävän omituisille faktoille ja tarinoille), mutta se ei todellakaan ole kaikki kaikessa. 

Seksuaalisuus, sukupuoli ja seksi ovat kaikki luonnollisia ilmiöitä, jotka ovat olleet osa ihmisten historiaa aina siitä asti kun ihmisiä on ollut olemassa. Ihmiset ovat aina olleet kehollisia olentoja, jotka ovat kokeneet viehätystä, himoa ja rakkautta. Ja luonnollisesti ihmiset ovat aina harrastaneet seksiä – siitä todisteena on se, että olemme lajina yhä olemassa. Seksuaalisuus ja sukupuoli ovat luonnollisia asioita, joita me olemme kohdelleet jollain tavalla epäluonnollisesti, koska yrittäessämme sulloa niin laajat, monitahoiset ja kauniin värikkäät ilmiöt kuin seksuaalisuus tai sukupuoli yksinkertaisiin kategorioihin, me koetamme alistaa ne omaan tahtoomme. Ja se vain ei onnistu. Jokainen aikakausi ja kulttuuri keksii oman versionsa siitä mitä on normaali seksuaalisuus ja millainen nainen on oikea nainen ja millainen mies on oikea mies, eikä mikään niistä, ainakaan minun mielestäni, voi tavoittaa totuutta, koska totuus on, että vaikka keksisimme maailman laajimman ja avarimman kategorisointimenetelmän, mokaamme heti, koska nämä ilmiöt ovat loppujen lopuksi ihmisten kategorisoinnin ulkopuolella. Aina tulee olemaan joku, johon tuo hypoteettinen täydellinen määritelmä ei sopisi. 

Joku voisi kysyä, että mitä järkeä sitten on tutkia menneisyyden käsityksiä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, jos ne ovat loppujen lopuksi aina huonoja tai vääriä, mutta sehän juuri siitä tekee kiehtovaa. En minä yritä etsiä mitään suurta totuutta siitä, mitä homoseksuaalisuus tai heteroseksuaalisuus tosiasiassa on tai luoda kaikenkattavaa kuvaa sukupuolesta ilmiönä. En usko, että se on mahdollista, mutta jos joku muu haluaa sitä yrittää, siitä vain. Minua kiinnostaa se miten menneisyyden ihmiset ovat yrittäneet vastata näihin kysymyksiin, koska niihin perehtymällä voi oppia paljon vaikka kuinka monesta eri historiallisesta ilmiöstä. Tutkin gradussani yhden miehen näkemyksiä homonaisista, mutta tutkimusta tehdessäni päädyin perehtymään a) Englannin lakipykäliin liittyen seksuaalisuuteen, b) lääketieteen käsityksiin naiskehoista ja seksistä, c) rikosoikeudenkäynteihin Yhdysvalloissa, d) kustantamojen moraalikoodeihin Englannissa, e) eugeenikkojen pyrkimyksiin ja menetelmiin, f) seksityöläisten arkeen ja kohteluun, g) Englannin yläluokkien kouluihin ja niiden sääntöihin ja vaikka mihin muuhun. Kaikki nämä olivat lopulta sidoksissa aiheeseeni, koska seksuaalisuus ja sukupuoli vaikuttavat kaikkeen. Ne ovat ihmiskunnan ytimessä olevia tarpeita ja kokemuksia, joten tietenkin niihin on jouduttu ottamaan kantaa vaikka minkälaisissa konteksteissa. Erityisen hauskaa tästä tekee se, että kaikki nämä eri tahot ovat määritelleet oikeanlaisen ja vääränlaisen seksuaalisuuden tai sukupuolisuuden usein hieman eri tavoin. Laki määrittelee asiat omalla tavallaan, kun taas valtion korkeinta kulttuuria edustavissa taidepiireissä sanotaan jotain aivan muuta. Lääkärit ja poliisit eivät aina näe asioita samoilla tavoilla (esimerkiksi Ellis, koulutukseltaan lääkäri, oli paljon armollisempi näkemyksissään kuin Englannin poliisi).

Seksuaalisuuden ja sukupuolen historia on ihana monimutkainen sotku erilaisia mielipiteitä, ideologioita, arvoja ja käsityksiä normaalista ja epänormaalista. Minusta on kiehtovaa tarttua johonkin yksittäiseen ilmiöön ja lähteä purkamaan sitä ja selvittää miten se on syntynyt ja kehittynyt, millaisia vaikutuksia sillä on ollut yhteisöön ja miten siihen on suhtauduttu. Seksuaalisuus ja sukupuoli herättävät kaikenlaisia tunteita ihmisissä – ovat aina herättäneet – ja niistä on aina puhuttu ja kirjoitettu, vaikka ne ovat usein olleet tabuja, joista tulisi hienossa seurassa vaieta. Ihmiset ovat kuitenkin aina tykänneet puhua kielletyistä jutuista, eivätkä ihmiset ole koskaan olleet niin siveellisiä ja puhtoisia kuin aikakauden päättävät tahot, esimerkiksi kirkko tai hallitsija, ovat toivoneet. Erityistä mielenkiintoa minussa herättääkin juuri se, että ihmiset ovat lähes aina kivenkovaa pyrkineet tukahduttamaan ilmiöitä, jotka ovat niin luonnollisia, ja säätelemään niitä, jos ei suoraan lailla, niin ainakin sanattomilla yhteiskunnallisilla sopimuksilla. Miksi naisen seksuaalisuutta on liki aina pidetty vaarallisena ja likaisena, vaikka historian halki naisen merkittävin tehtävä on ollut synnyttää lapsia, mikä hyvin selvästi vaatii naiselta seksuaalista aktiivisuutta? Miksi jotkut aikakaudet pitivät homoseksiä pyhäinhäväistyksenä, kun taas joissakin kulttuureissa se oli normalisoitua? Miksi masturbointia on kutsuttu itsesaastutukseksi – mitä se ketään haittaa, jos joku viettää hieman laatuaikaa itsekseen? Miksi miehiä, jotka nauttivat ns. passiivisesta roolista sängyssä on pidetty naismaisina? Miksi sukupuolinormien rikkominen on ollut niin uhkaavaa? Miksi sukupuolen moninaisuutta ja transsukupuolisuuden ilmiötä ei ole ymmäretty monissa maissa laisinkaan ennen paria viime vuosisataa? Miksi miehet ovat voineet ostaa seksiä mainettaan menettämättä, mutta he, joiden palveluista he ovat maksaneet, ovat olleet kakkosluokan ihmisiä? Miksi, miksi, miksi? Nuo loputtomat "miksi"-kysymykset ovat vallanneet mielenkiintoni ja innostukseni, ja haluan oppia vastaukset niistä mahdollisimman moneen. 

Olen myös aina ollut ihmiskeskeinen historioitsija. Tällä tarkoitan sitä, ettei minua niinkään kiinnosta isot tapahtumat – sodat ja sen sellaiset – ja niiden globaalit seuraukset, vaan ihmiset ja inhimilliset kokemukset. Tietenkin kaikki historiassa on aina, pohjimmiltaan, ihmisten tekoja ja valintoja, mutta you know what I mean. Minua kiinnostavat ihmisten tunteet ja se, miten ihmiset, yksittäiset ihmiset tai yhteisöt, ovat ymmärtäneet noita isoja tapahtumia ja harppauksia historiassa. Joku toinen voi tutkia toisen maailmansodan taisteluita ja niiden vaikutuksia ympäristöön ja maiden väestömäärään, minä voin sen sijaan tutkia sitä, millaista oli olla vaikkapa homomies Berliinissä ja pelätä keskitysleireille joutumista ja kaivata sotaa edeltänyttä eläväistä homoalakulttuuria. Homoseksuaalisuutta, tämän hetkistä erikoistumisalaani, voi tutkia laajoista näkökulmista – tutkija voi vaikka pyrkiä luomaan yleiskatsauksen jonkun tietyn maan lainsäädännön kehitykseen – mutta se ei ole minua varten, vaikka kiinnostavaa onkin. Tutkimukseni tulee aina sivuamaan isoja teemoja – ei se muuten historiallista tutkimusta olisi – mutta fokukseni tulee aina olemaan ihmisissä ja heidän kokemuksissaan. Seksuaalisuuden, sukupuolen ja seksin historia on varsin sopivaa kaltaiselleni tutkijalle, koska nämä ilmiöt ovat intiimejä ja henkilökohtaisia.

Olen sanonut jo pariin kertaan, että seksuaalisuutta pyrittiin menneisyydessä kontrolloimaan ja luokittelemaan. Toki, menneisyydessä tehtiin kaikkea tätä ja paljon muuta, mutta faktahan on, että teemme nykyään aivan samaa. Ei tarvitse mennä kuin Twitteriin tai Redditiin ja voit nähdä vaikka kuinka monta riitaa siitä, ovatko transnaiset oikeita naisia, ovatko miehekkäät miehet kuolemassa sukupuuttoon tai ovatko homot vaarallisia lapsille. Eri maiden hallitukset ja päättäjät käyvät jatkuvaa debattia siitä kuinka paljon ihmisten kehoja ja niihin liittyviä päätöksiä (esim. aborttia tai sukupuolenkorjausta) voidaan kontrolloida laissa. Seksuaalisuuden kirjo ei ole koskaan ollut yhtä avoimen värikästä ja monitahoista. Ehetyshoidoista riidellään ja, esimerkiksi täällä koto-Suomessa, niitä on yritetty saada kiellettyä lailla jo vaikka kuinka monta vuotta, koska nykyään, ainakin moraalisen selkäranhgan omaavat ihmiset, pitävät niitä "hoidon" sijaan henkisesti ja/tai fyysisesti väkivaltaisina kidutusleireinä. Seksuaalisuus ja sukupuoli eivät ole varmaan koskaan olleet yhtä paljon tapetilla kuin nyt, ja vaikka maailma voi tuntua usein aika pelottavalta queer-ihmisille, naisille ja muille vähemmistöille, on maailma nykyään myös turvallisempi kaikille noille ihmisryhmille kuin koskaan ennen. Tästä huolimatta seksuaalisuus, seksi ja eri sukupuoliset ilmiöt ovat yhä usein tabumaisessa asemassa – niistä jutteleminen on monelle hankalaa ja niitä hävetään.

Toivon, että tutkimalla menneisyyden ajatuksia seksuaalisuudesta, seksistä ja sukupuolesta, voin avartaa ihmisten käsitystä siitä, miten näitä asioita on ymmärretty menneisyydessä. Haluan kaikkien tietävän, ettei mikään seksuaalisuuden tai sukupuolen ilmiö – BDSM, aseksuaalisuus, nahkakink, transsukupuolisuus, butch-lesbous, homoavioliitot tai sekstaus (tosin aiemmin ihmiset tietenkin kirjoittivat härskejä kirjeitä, eivät tekstiviestejä), mikä tahansa – ole moderni keksintö tai vailla historiaa. Toivon, että ymmärtämällä tällä kaikella olevan pitkä historia, ihmiset voisivat tajuta, että seksuaalisuus on luonnollinen asia, jotain mikä sitoo meidät menneisyyden ihmisiin, koska vaikka he elivät erilaisissa kulttuureissa, he tunsivat samoja asioita, samoja haluja (tai aseksuaalisuuden tapauksessa, haluttomuutta). Minusta on mälsää, kuinka paljon ihmiset häpeävät omia kehojaan ja tunteitaan. Jokainen meistä ansaitsee tuntea olonsa hyväksi omassa kehossaan, ilmaista sukupuoltaan juuri niin kuin tahtoo, rakastaa ketä haluamme ja, pardon my french, hässiä ketä haluamme sillä tavalla kuin haluamme. Tämän ymmärtäminen on hankalaa maailmassamme, joka tuntuu pyrkivän, aina kun vain mahdollista, iskostamaan ihmisiin häpeää. En tiedä onko historiallisella tutkimuksella tosiasiassa voimia murtaa tätä häpeän häkkiä, mutta jos voisin auttaa edes yhtä ihmistä, joka ehkä tuntee olonsa oudoksi tässä maailmassa tajuamaan, että hänen kaltaisiaan ihmisiä on aina ollut, niin se on sen arvoista. Minulla ei ole suuria unelmia maailmaa mullistavan tutkimuksen tekemisestä – minulle riittäisi se, että avartaisin edes muutaman ihmisen maailmaa. 

Kuva: Me, myself and I

The Nonfiction November Book Tag

Joka vuosi, marraskuussa,  YouTuben kirjapiireissä luetaan ja puhutaan tietokirjallisuudesta, joka jää usein, muina kuukausina, näissä piireissä vähemmälle huomiolle. Olen tänä vuonna lukenut enemmän tietokirjoja kuin vuosiin, joten kun törmäsin tähän kirjatagiin, johon vastailemalla voit höpistä omista suosikkitietokirjoistasi, tartuin tilaisuuteen välittömästi. 

Tässä ovat minun vastaukseni YouTuber abookoliven luomaan The Nonfiction November Tagiin. Kyssärit olen suomentanut itse.

1. What motivated you to pick up your first non-fiction book and can you remember it? / Mikä motivoi sinua lukemaan ensimmäisen tietokirjasi ja muistatko mikä se oli?

En muista mikä oli ensimmäinen lukemani tietokirja, mutta vahva veikkaukseni on, että se käsitteli joku muinaista Egyptiä tai kissoja, jotka olivat lapsuuteni suurimmat kiinnostuksen kohteet. Minulla oli monia kirjoja Egyptistä, jotka käsittelivät kaikkea taiteesta muumioihin, ja sen lisäksi, erityisesti kummitätini, hankki minulle kirjoja kissojen hoidosta, kissoroduista ja kaikenlaisista kissajutuista. Yksi suosikkitietokirjoistani lapsuudesta oli Stewart Rossin Ikuisen elämän valtakunta – Muinainen Egypti, jossa oli koko kirjanmittainen sarjakuvatarina kahdesta nuoresta, jotka alkavat selvittää vaarallista mysteeriä, sekä sivukaupalla kaunista taidetta ja tietoiskuja Egyptin kulttuurista.

2. How do you choose your next non-fiction read? / Miten valitset minkä tietokirjan luet seuraavaksi?

Valitsen uuden kirjan luettavaksi lähes aina ihan vaan fiiliksen pohjalta. Minulla on vain hyvin harvoin konkreettisia "lue seuraavaksi" -pinoja tai listää mielessäni siitä mitä minun pitäisi lukea ja milloin. Tietokirjoja valitessani saatan vilkaisen usein kirjan sivumäärää, koska välillä, vaikka tietokirjallisuutta himoitsenkin, en jaksa sitoutua mihinkään jättiläispitkään teokseen. Enimmäkseen luen minua jo entuudestaan kiinnostavista asioista, kuten antiikin historiasta ja kulttuurista, ja seksuaalisuuden ja sukupuolen teemoista.

3. Do you take notes or annotate your nonfiction books? / Teetkö muistiinpanoja tai kirjoitatko tietokirjoihin?

Kyllä! En kirjoita romaaneihini, mutta tietokirjat ovat ns. vapaata riistaa joiden kimppuun hyökkään kerä mustekynäni ja viivottimen, koska en ole niin barbaarinen, että alleviivaisin vapaalla kädellä. Oheinen kuva on esimerkki siitä millaiselta tietokirjani tätä nykyä näyttävät. Kyseinen teos on Suzie Edgen upea Vital Organs: A History of the World's Most Famous Body Parts ja raapustuksissani Hitlerin kiveksiä käsittelevässä luvussa pohdiskelen sitä, miten ihmisten näennäinen tarve löytää fyysisisiä ja seksuaalisia poikkeavuuksia historian "pahiksissa" on kummallista ja lisäksi ableismia läheltä liippaavaa. Ihan kuin (mahdollisesti) puuttuva kives olisi jotenkin selittänyt miksi Hitler oli megalomaaninen ihmishirviö.

4. Have you read a non-fiction book that has challenged your beliefs and assumptions? / Oletko lukenut tietokirjaa, joka haastoi uskomuksiasi tai oletuksiasi?

Luen jokaisen tietokirjan tavoitteenani oppia jotain uutta. Usein minulla on jo jotain alustavaa tietämystä kirjan aiheesta, mutta luonnollisesti monet noista oletuksista paljastuvat usein virheellisiksi ja siten muuttavat mielipiteitäni ja ajatuksiani. Mutta en ole koskaan tietoisesti lähtenyt lukemaan arvojeni vastaisia teoksia, koska en usko, että saan mitään päänsärkyä, kiukkua ja epätoivoa syvällisempää lukemalla vaikkapa äärioikeistopoliitikkojen tai superseksististen idioottien teoksia. Tiedän jo ihan tarpeeksi siitä mitä he ajattelevat eikä minulle ole tarve "haastaa" omia ajatuksiani tällä tavalla, koska, no, omasta mielestäni omat ajatukseni ja arvoni ovat parempia kuin heidän. 

5. How do you feel about the intersection of storytelling and factual content in non-fiction? / Mitä mieltä olet tietokirjallisuuden ja fiktion risteytyksistä tai yhdistämisestä?

Oletan, että tällä tarkoitetaan sitä, että tietokirjoihin lisätään kappaleita tai lukuja kertomusmuodossa. Pidän tällaisesta kikkailusta jos se tehdään hyvin ja jos se esimerkiksi helpottaa aiheen omaksumista. Minulle on joskus hankalaa, vaikka historioitsija olenkin, muistaa vuosilukuja tai tapahtumien kronologiaa jos vain luen sen tietomuodossa – mutta jos voin kokea jonkun tapahtuman tarinana, jää se usein helpommin mieleeni, koska siinä on hahmoja, tunteita ja dialogia. Yksi tietokirjasarja, joka onnistuu minusta loistavasti tässä tietokirjallisuuden ja fiktion yhdistämisessä on 24 Hours in Ancient History-kirjat, jotka kertovat muinaisten kulttuurien arjesta 24 eri hahmon kautta. Esimerkiksi Philip Matyszakin Ateena-kirjassa lukija pääsee tutustumaan kotirouvien, sotilaiden, kalakauppiaiden, Akropoliksen vartijoiden, hetairojen ja lääkärien elämään. Näillä hahmoilla on nimet, suhteita ja he törmäävät kuuluisiin historiallisiin hahmoihin. Sanoisin, että nämä kirjat ovat loistava paikka aloittaa antiikin kulttuureihin tutustuminen, koska lukujen kertomusmainen rakenne voi tehdä lukemisesta vähemmän uuvuttavaa (monet tuntuvat pelkäävän, että tietokirjat ovat tylsiä tai puuduttavia). Matyszakin kirjat ovat viihdyttäviä sekä täynnä tietoa.

6. Is there a topic you wish authors would explore? / Onko mielessäsi joku aihe, jota toivoisit kirjailijoiden käsittelevän?

Tutustuin Bettany Hughesin loistavaa The Seven Wonders of the Ancient World -kirjaa lukiessa Halikarnassoksen kuningattareen Artemisia II:een. Artemisia oli arvostettu kuningatar, kasvitieteilijä, merkittävä sotastrategi, legendaarisen merikapteeni Artemisia I:n lapsenlapsenlapsi ja uskollinen vaimo Mausolokselle, veljelleen, jonka kanssa hän rakennutti Halikarnassoksen mausoleumin, yhden maailman seitsemästä ihmeestään. Artemisia vaikuttaa aivan upealta naiselta ja olin niin karvaan pettynyt etten, vaikka kuinka googlasin, löytänyt hänestä yhtään tietokirjaa! Pliis, joku kirjoittakaa tästä huikeasta kuningattaresta! Ohessa on Francisco Furinin maalaus Artemisia Prepares to Drink the Ashes of her Husband, Mausolus (1630). Kyllä, hänen kerrotaan juoneen Mausoloksen tuhkia. Ei, en tiedä miksi.

7. Do you incorporate insights from non-fiction into your daily life? / Sisällytätkö tietokirjoista oppimiasi tietoja arkeesi?

Harvoin tietoisesti, mutta jos luen esimerkiksi feminististä kirjallisuutta, niin luonnollisesti minä kannan mukanani siitä oppimiani asioita alitajuisesti. Ne vaikuttavat siihen miten katson maailmaa, muita ihmisiä ja itseäni. Ehkä ainut vähän konkreettisempi esimerkki jonka keksin on Sanna Karkulehdon Seksin mediamarkkinat, joka käsittelee, kuten otsikosta voi päätellä, seksin, seksuaalisuuden ja sukupuolen käyttämistä ja esittämistä mediassa. Olen tuohon kirjaan nojaten tehnyt muutaman esseen ja se ohjasi minut esimerkiksi katsomaan joitain minulle jo tuttuja TV-sarjoja hieman uudella tavalla.

8. Choose just one book from your non-fiction collection to highlight. / Korosta yhtä tietokirjaa kokoelmastasi.

Tämäpäs on vaikeaa – miten voin valita vaan yhden, kun olen lukenut niin monia loistavia tietokirjoja elämäni aikana? Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin Adam Rutherfordin mainioon Vastaväitteitä rasisteille -teokseen, joka on helposti ymmärrettävä katsaus rasismin ja rodun historiaan ja siihen, miten menneisyyden ideologiat, ajatukset, stereotypiat ja rasistiset teot vaikuttavat yhä tänäkin päivänä siihen miten me ymmärrämme maailmaa ja sen eri "rotuja". Rutherford on geenitieteeseen erikoistunut tutkija, joten kirjassa pureudutaan paljon siihen miten, geenitasolla, meidän ymmärryksemme "roduista" ei oikeasti ole lainkaan pätevä. Hän kirjoittaa myös paljon tieteen rasistisesta historiasta ja siitä kuinka historian halki ihmiset ovat pyrkineet alistamaan ihmisiä, jotka eivät sovi heidän käsitykseensä "normaalista" ja "hyvästä", luomalla mitä oudoimpia kriteerejä sille mikä tekee ihmisestä älykkään tai ihmisarvoisen. Ruthfordin opastamana pääset tutustumaan eugeniikkaan, taksonomiaan, urheilumaailman rasismiin ja nauramaan ajatukselle "puhtaista roduista" koska sellaisia ei ole olemassakaan. Rasismi tuntuu olevan jälleen jonkinlaisessa nousukiidossa, ja siksi soisin jokaisen lukevan tämän – tai jonkun sen kaltaisen kirjan – ja syventämään ymmärrystään tästä kompleksisesta aiheesta. Ja ehkä, kuten kirjan nimi vihjaa, voit löytää sen sivuilta tapoja, joilla vaientaa kohtaamasi rasistit.

5 Suosikkia: Tulen ja jään laulun mieshahmot

Tänään tarjolla olisi höpöttelyä George R. R. Martinin kirjasarjan Tulen ja jään laulun mieshahmoista. Tämän listan tekeminen ei ollut mitenkään hirveän helppoa top kolmosen jälkeen, ja ulkopuolelle jäikin monia suuresti rakastamiani hahmoja. Ken tietää, ehkä teen joskus jatko-osan tälle postaukselle, jotta pääsen höpisemään muista hahmoista.

Huom! Sisältää spoilereita Tulen ja jään laulu -kirjoista.

1. Jaime Lannister

"That boy had wanted to be Ser Arthur Dayne, but someplace along the way he had become the Smiling Knight instead."

Jaime Lannisterista tuli suosikkini kun pääsin kolmoskirjaan (ja TV-adaptaatiossa kolmannelle kaudelle), mikä lienee aika ymmärrettävää, koska kolmoskirjassa lukija pääsee vihdoin sukeltamaan Jaimen näkökulmaan ja todella tutustumaan häneen. Tätä ennen hän oli lähinnä pahis Starkeille ja isoveli Tyrionille, ja se insestinen blondi, joka hässii kaksostaan ja tipauttaa lapsen tornista tämän vuoksi. Not a good look, myönnän. Monet kirjat tai sarjan minun jälkeen aloittaneet kaverini olivat perin järkyttyneitä kun selitin Jaimen olevan suosikkini. He kyseenalaistivat moraalini, sieluni ja älyni. Mutta lopulta, kun he pääsivät kolmoskirjaan tai -kauteen, he alkoivat ymmärtää minua.

Jaime on niin herkullisen ristiriitainen ja monimutkainen. Hän ei ole hyvä ihminen, mutta hän ei halua olla paha. Hän ei kadu kaikkia kauheita tekojaan, mutta jotkut niistä kalvavat häntä. Hän halusi olla täydellinen ritari, mutta hänet tunnetaan lähinnä valapattona. Hän on romantikko ja lähes tappiin asti uskollinen, mutta hänen rakkaussuhteensa Cerseihin on kieroutunut niin monella eri tavalla (joo, he ovat sisaruksia, mutta Cersei myös manipuloi häntä jatkuvasti). Hän on ehkä Westerosin kunnianhimoisimman perheen vesa, mutta pakenee kaikkia tilaisuuksia hallita tai johtaa. Hän on miekkamestari, jolta viedään miekkakäsi. Hän on kaunis ja kamala ja säihkyvä, mutta rakastuu kaikkien parjaamaan, rumaan Brienneen, joka on häntä niin paljon parempi ihminen. Brienne ärsyttää häntä, mutta myös inspiroi häntä yrittämään olla parempi mies. Kaiken tämän lisäksi Jaime on myös todella nokkela ja hauska, aina valmis laukomaan nasevia kommentteja.

Jaime ja Brienne on isoin shippini tästä sarjasta. He ovat minulle kaikki kaikessa, yksi parhaiten kirjoitetuista rakkaustarinoista kirjallisuudessa koskaan. George R. R. Martin on sanonut luoneensa heidän dynamiikkansa kaunotar ja hirviö -idean pohjalta, ja hän onnistuikin luomaan yhden kiinnostavimmista versioista tästä troopista. Jaime on ulkoisesti kaunotar, mutta hänellä on hirviömäisempi sydän: hän on tehnyt kamalia asioita. Briennellä puolestaan on kaunottaren jalo ja lempeä sydän, mutta "hirviön" kasvot. Ahh, he ovat niin täydellisiä.

Kuva on Michael Komarckin versio Jaimesta (A Game of Thrones Collectible Card Game).

2. Jon Snow

"He was who he was; Jon Snow, bastard, and oathbreaker, motherless, friendless and damned."

Tiesin, että Jon Snow tulisi olemaan yksi suosikeistani jo ennen kuin olin lukenut kirjoja tai edes katsonut sarjaa. Minulla oli jonkinlainen käsitys hänen roolistaan – että hän oli perheen äpäräpoika, joka etsii paikkaansa maailmassa ja yrittää olla mahdollisimman kunniallinen kunniattomassa maailmassa – ja se riitti minulle (myös se, että tiesin Kit Haringtonin esittävän häntä auttoi asiaa, onhan Kit Harington varsin söötti: en ole immuuni tummakiharaisten poikien viehätysvoimalle). Adoptoin hänet välittömästi. Jon oli hyvin pitkään ykkössuosikkini, mutta vaikka Jaime on nyt vienyt hänen paikkansa, hän on silti kultainen poikaseni.

Jonin hahmo tarjoaa lukijalle niin monia mielenkiintoisia näkökulmia Westerosiin ja sen kulttuuriin. Hänen kauttaan lukija pääsee tutustumaan maailmaan äpärän silmin ja hän on pitkään ainoa näkökulmahahmo, jonka kautta pääsemme kokemaan Muurin sekä pohjoisen muurin takana. Jon on hauska kombo liian aikaisin aikuistunutta nuorukaista ja mustavalkoisen naiivia poikaa, joka on välillä hyvinkin lapsellinen. Hän haluaa olla kunniallinen, urhea ja vakaa kuin Eddard Stark, mutta mitä pidemmälle sarjassa edetään, sitä harmaammaksi hänen maailmankuvansa muuttuu. Pidän hahmoista, jotka tasapainottelevat eri kulttuurien tai kansojen välillä, ja Jonia vedetäänkin monelle taholle: hän on Yövartion mies, hän välittää villeistä ja hän on myös Stark. Jon muuttuu myöhemmissä kirjoissa näennäisesti kylmemmäksi ja etäisemmäksi, koska hän uskoo sen olevan ainut tapa johtaa, mikä on omanlaisensa tragedia, ja hän menettää lähes kaikki itselleen tärkeät ihmiset. Jon on varsin surullinen tapaus, mutta se ei haittaa, koska pidän surullisista asioista. 

Jonilla on monia kiintoisia suhteita. Hänen ja Robbin läheinen veljeys – huolimatta siitä, että heillä on vain muutama yhteinen kohtaus – on minulle hyvin rakas, samoin kuin Jonin rakkaus siskoaan Aryaa kohtaan. Se, miten Jon yrittää parhaansa olla kuten isänsä Ned ja se, miten hän halveksuu Theon Greyjoyta mutta silti samaistuu häneen jollain taholla, on loistokasta luettavaa. Ja söpöjen kaverusten fanina, pidän luonnollisesti paljon Jonista ja Samwellista. En edes liiottele paljoa kun sanon, että kuitenkin suosikki duoni ovat Jon ja hänen hurjasutensa Aave. Aave on paras poika<3

Kuva on Cristi Balanescun versio Jonista ja Aaveesta (A Game of Thrones Collectible Card Game).

3. Loras Tyrell

"Seventeen, and beautiful, and already a legend."

Loras Tyrell, Kukkaisritari, ihana bitchy pretty boy warrior. Tyrellien perhe on minulle hyvin rakas, mutta Loras on minulle heistä kaikista tärkein. Hän on vain pieni sivuhahmo, mutta siitä huolimatta aivan loistavasti kirjoitettu hahmo. Hänessä yhdistyy feminiinen kuvasto (kukkaset, kiharat jne.) ja ritarille perinteinen maskuliinisuus, ja hän haluaa sekä erottua joukosta että omistaa elämänsä palvellakseen rakkaitaan. Hänessä on myös eräänlaista kreikkalaista traagisuutta, josta hieman enemmän kohta. Loras on myös nokkela sanailija ja arvostan sitä, miten hapan hän osaa halutessaan olla. Hänen ja Jaimen kohtaukset ovat erityisen hulvattomia, koska Jaime yhtäaikaa näkee itsensä Lorasissa sekä kiukustuu Lorasin naljaillessa hänelle.

Olen traagisten romanssien ja hahmojen ystävä, joten luonnollisesti kaikki se tuska, jota Loras kokee (vaikka lukija ei sen syvimpiä syvyyksiä pääse edes sivuilla todistamaan) iskee minuun kuin leka. Hänessä on viehättävää achillesmaisuutta (Achilles-sankari kreikan mytologiasta): hän on suunnattoman kaunis nuori soturi, parempi kuin monet häntä vanhemmat ja kokeneemmat, ja hän rakastaa kumppaniaan koko sydämellään. Kun Loras menettää kuninkaansa Renlyn, hänen sanotaan seonneen ja tappaneen silmittömästi muita Renlyn kaartin miehiä. Kun Achilles menetti Patrocluksen, hänen surunsa oli verenhimoista ja epätoivoista. Loras kantaa taistelussa Renlyn haarniskaa, kuten Patroclus kantoi Achilleksen. Loras jatkaa elämäänsä – hän on siskonsa rinnalla Kuninkaansatamassa ja liittyy jopa kuningas Tommenin kaartiin – mutta hän vannoo olevansa ikuisesti Renlylle uskollinen. Hän jopa hautasi kuninkaansa omin käsin, yksin, paikkaan, jonka vain he tiesivät. Tragedialover minussa hihkuu ja itkee.

Olen ikuisesti katkera Game of Thrones -sarjan kirjoittajille siitä, miten he teurastivat Lorasin hahmon. Ensimmäiset pari kautta Loras oli ihan ookoo, mutta sen jälkeen hänestä tehtiin hömelö homoseksuaali, jonka ainut luonteenpiirre on se, että hän on homo. Hän unohti Renlyn kuoleman, möläytteli perheensä salaisuuksia (kirja-Loras ei ole poliitikko, mutta hän ei ole typerä – hän on perheelleen olennainen toimija, eikä hän koskaan pettäisi Tyrellien luottamusta näin!), hänet pidätettiin (ja miksi? No tietysti siksi, että hän on homo!) ja sitten hän kuoli. Mitä hittoa?! 

Kuva on Michael Komarckin versio Lorasista (A Game of Thrones Collectible Card Game).

4. Oberyn Martell

"Oberyn was ever the viper. Deadly, dangerous and unpredictable. No man dared tread on him."

Oberyn Martell on ehdottomasti tämän listan coolein jätkä. Hän on hulvaton, nokkela ja hänessä on myös viehättävää vaarallisuutta: hän tekee mitä haluaa, hänellä on petollisen ja verenhimoisen miehen maine, ja hän on aina valmis taisteluun. Hän on matkustanut ympäri maailmaa, eikä ole vain jumittunut perheensä alueelle Westerosissa, eikä hän halua hallita: hän haluaa elää omaa elämäänsä, auttaa perhettään ja nautiskella. Jaimessa, Lorasissa, Robbissa ja Oberynissa kaikissa minua viehättää se, etteivät he halua kruunua. Pidän Tulen ja jään laulussa enemmän poliittisesti kunnianhimoisista naisista kuin miehistä.

Oberynin suhde perheeseensä on yksi hänen ihanimmista piirteistään. Hän ei ole välttämättä kovinkaan miellyttävä tai pehmoinen mies, mutta hän rakastaa perhettään hurjasti: hän on kasvattanut tyttäristään sotureita (on myös parasta, että Oberynilla on lukuisia tyttäriä eikä hän näe tätä mitenkään pahana asiana tai kaipaile poikia), hän rakastaa epävirallista puolisoaan Ellariaa (eikä hän välitä tämän äpärätaustasta) ja hänen veljensä Doran luottaa häneen täysin rinnoin vaikka veljekset ovat hyvin erilaiset luonteeltaan. Kun Oberyn ilmaantuu mukaan tarinaan, hänen tavoitteensa on kostaa siskonsa Elian julma kohtelu Lannisterien soturin, Vuoren, käsissä. Oberyn on harvinainen mies tässä maailmassa: hän taistelee avoimesti raiskauskulttuuria vastaan ja haluaa kostaa sisarensa pahoinpitelyn ja murhan koska ne olivat loukkaus Eliaa kohtaan – väkivaltaa tämän henkilökohtaista vapautta vastaan – eikä siksi, että Elian raiskaus olisi "tahrannut" Martellien perheen maineen ja kunnian. 

Oberyn on kirjoissa vähemmän eksplisiittisen biseksuaali kuin TV-adaptaatiossa, mutta siitä huolimatta hän on minulle varsinainen bisexual icon. Tykkään hänen häpeilemättömyydestään ja siitä, että hän on kenen kanssa lystää, mutta on silti rakastava kumppani Ellarialle. Kun Oberyn kuolee, Ellaria on murtunut. Hän miettii kuka hänelle nyt kirjoittaa lauluja, jakaa hänen vuoteensa vanhuuden päivinä, pitää hänestä huolta kun hän on sairaana ja saa hänet nauramaan. Hänessä yhdistyy verenhimoinen soturi ja palvova isä/puoliso/veli mitä loistavimmalla tavalla.

Kuva on Magali Villeneuven versio Oberynista (A Game of Thrones Collectible Card Game).

5. Robb Stark

"Gods be good, why would any man ever want to be king?"

Voi, Robb Stark, tuo pikkuruinen pampula. Hän on säälittävä ja herttainen, cool sekä nolo. Hän on taitava taistelija ja sotapäällikkö, lähes myyttiseen asemaan nouseva Pohjoisen susikuningas, urhea ja itsepintainen. Samaan aikaan hän on kuitenkin myös pelkkä nuori mies, joka kaipaa äitinsä ohjausta, tekee valintansa tunnepohjalta eikä aina tiedä laisinkaan mitä hänen pitäisi tehdä. Robbissa on myös ihanaa jääräpäisyyttä ja tunteikkuutta – piirteitä, jotka hän jakaa äitinsä kanssa (Catelyn ja Robb ovat ihana duo). Lähes aina kun hän esiintyy, minun tekee aina mieli vain halata häntä ja suojella häntä julmalta maailmalta. 

Robbissa erityisen mainiota on se, miten hän vaikuttaa alkujaan olevan fantasialle perinteinen nuori mies, josta tulee hyvä ja arvostettu kuningas ja soturi. Hänessä on kaikki jalon fantasiasankarin ainekset, mutta Tulen ja jään laulun maailmassa hyväsydämiset fantasiasankarit eivät pärjää. Robbin kuolema on yksi sarjan karmaisevimpia kohtauksia, koska hänen rinnallaan surmataan hänen äitinsä ja sotilaansa, sekä Pohjoisen toivo vapaudesta. Hän on kaiken kaikkiaan surullinen hahmo, eikä vaan sen takia miten hänen tarunsa päättyy: hän on nuorukainen joka joutuu kantamaan harteillaan valtakuntaansa, teinipoika joka saa taakakseen kruunun mitä ei koskaan pyytänyt, veli joka ei onnistu pelastamaan sisaruksiaan ja poika, joka on aivan liian hyvä ja jalo maailmaan jossa elää.

Vaikka Robb ei ole näkökulmahahmo, lukija oppii tuntemaan hänet hyvin, koska hän ei ole hahmo, joka peittelee tunteitaan, ja koska sarjassa on monta näkökulmahahmoa, joiden seurassa hän voi olla rehellisesti oma itsensä (esim. hänen äitinsä Catelyn, ystävänsä Theonin ja hänen velipuolensa Jon). Robb ei loppujen lopuksi esiinny kirjoissa kovinkaan paljoa, ainakaan verrattuna joihinkin hahmoihin, mutta hän onnistuu silti olemaan osana joitain kirjojen kiinnostavimpia suhteita – esimerkiksi hänen ystävyytensä Theonin kanssa on varsinainen tapaus. Robbissa minua viehättää myös hänen omistautuneisuutensa perheelleen. Hänessä sekoittuu hauskasti Tullyjen ja Starkin sukujen arvot ja piirteet.

Kuva on Magali Villeneuven versio Robbista (A Game of Thrones Collectible Card Game).

5 Suosikkia: Tulen ja jään laulun naishahmot

Tänään höpöttelen George R. R. Martinin upean Tulen ja jään laulu -sarjan naishahmoista! Tämä kirjasarja on täynnä upeita, loistavasti kirjoitettuja naisia ja olisin helposti voinut tehdä vaikka top 10 -listan, mutta no, päätin, että ainakin näin alkuun viisi saa riittää. Ehkä joskus teen tähän postaukseen kakkososan.

Huom! Tämä lista sisältää spoilereita Tulen ja jään laulu -kirjoista.

1. Brienne of Tarth

"Winter will never come for the likes of us. Should we die in battle, they will surely sing of us, and it's always summer in the songs."

Tarthin Brienne, rakkaimpani, kultainen tyttöseni. Brienne on minulle niin, niin tärkeä. En ole koskaan kohdannut hahmoa, jonka kokemuksiin "epätyypillisenä" naisena olisin voinut samaistua yhtä paljon, ja joka olisi puhutellut minun omaa käsitystäni sukupuoli-identiteetistäni yhtä autenttisesti. Tämän lisäksi Brienne on myös ylipäätänsä aivan huikean kiehtova hahmo. Hän on taitava soturi sekä herkkäsieluinen nuori neito, joka unelmoi urheista sankareista ja hyvyydestä. Hän on takertunut idealisoituun mielikuvaan ritareista, ja pyrkii ylläpitämään tätä ideaalia, vaikka lähes kaikki hänen ympärillään parjaavat häntä. Hän on feminiinen sekä maskuliininen, romantikko sekä taistelija. 

Westeros on tulvillaan ritareita ja sotilaita, mutta oikeastaan vain Brienne tuntuu todella olevan sitä, mitä ritarin pitäisi olla. Hän on jalo, hyvä, urhea ja hän haluaa auttaa viattomia. Hän ei havittele valtaa, rahaa tai hienoa linnaa, vaan hän todella haluaa elää ritarin elämää. Kirjojen aikana hänen mustavalkoista maailmankuvaansa koetellaan ja hän joutuu nöyrtymään realiteettien edessä: monet ihmiset elävät elämänsä harmaan eri sävyissä, eikä heitä voi luokitella noin vain hyviin ja pahoihin. Olennainen tässä kehityksessä on Jaime Lannister (suosikkipoikani tästä sarjasta).

Ahh, Jaime ja Brienne. He todella ovat yksi parhaiten kirjoitettuja suhteita ikinä missään. He haastavat toisiaan, inspiroivat toisiaan muuttumaan, tarjoavat toisilleen jotain mitä kumpikaan ei ole koskaan kokenut ja rakastavat toisiaan ärtyneinä tunteisiinsa. Heidän uskollisuutensa toisilleen ja heidän välisensä kiintymys, joka kehittyy yhdessä koettujen vastoinkäymisten kautta, on maagisen upea.

Kuva on Quickreaverin versio Briennestä (A Game of Thrones Collectible Card Game).

2. Sansa Stark

"My skin has turned to porcelain, to ivory, to steel."

Sansa on suosikki-Starkini. Tai no, Jon on suosikkini tuosta perheestä, mutta virallisista Starkeista Sansa on minulle kaikkein rakkain. Hän saa aivan liian paljon kuraa niskaansa, usein varsin typeristä syistä. Kyllä, hän on tarinan alussa naiivi ja hölmö, mutta hän on pelkkä lapsi, jolla ei ole kokemusta maailman julmuudesta. Miksi lauluista ja saduista tykkääminen tai tosirakkaudesta unelmoiminen tekee tytöstä idiootin? Miksi perinteisesti feminiininen hahmo nähdään heti turhana? Hän on ilkeä siskolleen, mutta Arya on ilkeä myös hänelle, ja, toistan, Sansa on lapsi/teini. Sisarukset eivät aina ole toisilleen kovinkaan mukavia, etenkin jos he ovat niin erilaisia kuin Sansa ja Arya. 

Ihmiset takertuvat helposti Sansan negatiivisiin piirteisiin ja jättävät huomiotta hänen kiltteytensä, hänen urheutensa ja hänen uskomattoman kykynsä selviytyä. Hän on myös taiteellisesti lahjakas: loistava kirjomaan ja niin edespäin (vaikka tämä on "tyttömäinen" harrastus, se ei tee hänen taidoistaan siinä yhtään vähempiarvoisia!!!) Hän saattaa pitää itseään typeränä, ja hahmot hänen ympärillään ovat ehkä samaa mieltä, mutta hän ei todellakaan ole typerä. Typerä tyttö ei olisi selvinnyt hengissä Joffreyn hovissa. Sansa oppii näyttelemään ja politikoimaan, sanoman mitä muut haluavat kuulla ja piilottelemaan tunteitaan.

Pidän Sansassa myös kovasti siitä, ettei hän anna julman maailman tyystin riistää hänen unelmoivaa luonnettaan tai hänen uskoaan ihmisiin. Hän kyllä kyynistyy ja oppii varomaan, mutta hänestä ei tule julmaa tai kylmää. Hän on myös hyvä esimerkki siitä, miten naishahmo voi olla yhtäaikaa vahva sekä heiveröinen, älykäs sekä hölmö, kiltti sekä julma, urhea sekä kauhuissaan. Sansa tekee virheitä ja luottaa vääriin ihmisiin, kääntää selkänsä ihmisille jotka haluavat hänen parastaan, mutta ymmärrän aina miksi hän tekee mitä tekee. Hän on ihanan ristiriitainen, kuten ihmiset ovat.

Kuva on Magali Villeneuven versio Sansasta (A Game of Thrones Collectible Card Game).

3. Margaery Tyrell

"So the girl is as clever as she is pretty."

Margaery Tyrell eroaa muista tämän listan naishahmoista siinä, ettei hän ole näkökulmahahmo, eikä lukija siten koskaan pääse todella pureutumaan hänen mielenmaailmaansa, motiiveihinsa tai haluihinsa. Ja juuri tämä tekee hänestä niin kiehtovan ja loistavan hahmon. Hänen luonteensa ja hahmonsa muuttuu riippuen siitä, kuka hänen kanssaan keskustelee tai kuka häntä tulkitsee. Sansalle hän on kiltti, avulias ja fiksu vanhempi tyttö, joka on hänelle ystävä. Cerseille hän on kieroileva hempukka, joka uhkaa hänen asemaansa ja perhettään. Tyrion tunnistaa hänen älynsä ja arvostaa sitä hänessä. Lukijan täytyy itse tehdä päätelmänsä siitä, kuka Margaery todella on.

Kuka Margaery sitten on minulle? No, minusta jokainen näkökulma näkee hänessä jotain todellista. Uskon, että hän on laskelmoiva, kuten Cersei uskoo, mutta uskon, että hänessä on myös aitoa lempeyttä, jonka Sansa puolestaan näkee. En tiedä välittääkö Margaery tosissaan muista kuin perheestään, mutta ainakin heitä hän tuntuu tosissaan rakastavan. Uskon, että hän on myös todella, todella fiksu, kuten Tyrion oivaltaa. Hän osaa hallita Joffreyta, hän kiipeää Westerosin hierarkiassa korkealle ja hän on selvästi sosiaalisesti todella kyvykäs: hän osaa esittää rooliaan täydellisenä pikku leidinä loistokkaasti.

Myönnän, että Margaery on osittain minulle näin rakas, koska Natalie Dormer oli loistava roolissaan Game of Thrones -sarjassa. Sarja myös antoi katsojalle enemmän aikaa Margaeryn kanssa ja mahdollisuuksia nähdä hänet ns. "kulissien takana", hänen ollessaan enemmän tai vähemmän oma itsensä. Adaptaation versio Margaerysta auttoi minua hahmottamaan oman näkemykseni kirja-Margaerysta.

Kuva on Lauren Cannonin versio Margaerysta (A Game of Thrones Collectible Card Game).

4. Arianne Martell

"She burned as bright as any man, and so shall I. You will not rob me of my birthright!"

Dornen prinsessa Arianne Martell on ihanan erilainen kuin muut Westerosin naiset, koska hän on kasvanut kulttuurissa, jossa naisilla on tasa-arvoisempi asema ja koska hän on isänsä perijä. Hän on kasvanut Dornen tulevana hallitsijana, eikä hänen tarvitse koko ajan taistella asemastaan tai sietää miesten ennakkoluuloja (hänen tulevat alamaisensa ja hänen läheisensä kunnioittavat häntä ja tottelevat häntä). Ja kun hän luulee isänsä aikovan ottaa perimyksen häneltä, hän taistelee siitä kaikin keinoin, jota hänellä on käytettävissään. Ariannessa on häpeilemättömyyttä, joka voi syntyä vain jos on kasvanut varmana asemastaan maailmassa.

Arianne on hauska, itsevarma, cool ja hot. Hän on teräväpäinen ja nokkela, mutta ei niin älykäs etteikö tekisi virhearvioita tai mokaisi. Parasta hänessä onkin se, että hän mokailee ja arvioi ihmisiä väärin, oppii ja kasvaa. Hänen suhteensa perheeseensä, erityisesti isäänsä Doran Martelliin, on todella kiehtova. He olivat hyvin läheisiä Ariannen ollessa pieni, mutta nyt, vuosien saatossa, heidän välinsä ovat tulehtuneet eikä Arianne enää osaa luottaa Doraniin. Heidän kohtauksensa ovat aina loistavia ja rakastan sitä, miten heidän suhteensa alkaa palautua taas ennalleen Doranin päättäessä luottaa suunnitelmansa Ariannelle. On ilo nähdä tässä patriarkaalisessa maailmassa isä, joka todella kohtelee tytärtään kumppanina suunnitelmissaan. Rakastan Ariannen kehitystä kapinoivasta prinsessasta isänsä luottonaiseksi, joka juonii isänsä rinnalla Martellien perheen kostoa.

Arianne oltaisiin voitu kirjoittaa vain simppeliksi viekoittelevaksi, vallanhimoiseksi naiseksi, mutta hän on, luojan kiitos, niin paljon muutakin. Joo, hän käyttää kauneuttaan aseena kun se on tarpeen, mutta hänellä on paljon rakkautta sydämessään ja hän ei käytä ihmisiä mennen tullen, välittämättä heidän hengistään. Hän ei ole pehmoinen – hän on valmis taisteluun ja kieroiluun – mutta hänellä on hyvä sydän.

Kuva on Magali Villeneuve versio Ariannesta (A Game of Thrones Collectible Card Game).

5. Cersei Lannister

"I am a lioness. I will not cringe for them."

Cersei Lannister on hahmo josta en sanoisi "pitäväni". Hän on inhottava, julma ja paljolti moraaliton. En pidä hänestä, mutta hän on siitä huolimatta yksi sarjan kiehtovimmista naisista ja ansaitsee siksi viidennen paikan tällä listalla. Hänessä yhdistyy julma, kiero kuningatar ja satutettu, hyväksikäytetty ja pahoinpidelty nainen, joka on kokenut kauheita asioita. Cersei ei ole vain pahis, mutta hänen kärsimyksensä eivät silti myöskään oikeuta hänen tekojaan, eikä kirjailija George R. R. Martin yritä saada meitä näkemään Cerseitä yksinkertaisena uhrina. Cersein on hyvä esimerkki siitä, että hahmo voi olla yhtä aikaa pahantekijä sekä uhri ilman että kumpikaan rooli tekee toisesta vähempiarvoista.

Cersein luvut ovat aina kiehtovia, koska hän on kokenut ja nähnyt niin paljon (hän oli elossa Robertin kapinan aikaan, ollut vuosia kuningatar, ollut poliittinen pelinappula sekä toimija politiikassa, ja hänellä on lisäksi ollut vaikka minkälaista suhdetta), ja koska hän on Westerosin korkeimpien piirien ytimessä. Hänen kauttaan lukija pääsee sukeltamaan hoviin ja näkemään sen järjestelmät naisen näkökulmasta – tämä on yksi aspekti, jossa lukija voi sääliä Cerseitä, koska ketä meistä ei ärsyttäisi nähdä miten naisia käytetään shakkinappuloina ja suljetaan ulos päätöksistä? Cersei tekee myös mitä villeimpiä muuveja – lavastuksia, salamurhia ja sen sellaista – ja vaikka hänen tekosensa ovatkin usein kauheita, niistä lukeminen on perin viihdyttävää.

Koska pidän kieroutuneista ihmissuhteista, Cersei on viihdyttävä hahmo. Hänen ja Jaimen suhde on kamala, mutta ah, niin kiintoisa. Sen kehitys ja Jaimen irrottautuminen Cersein hallinnasta on tyydyttävää luettavaa. Cersein ja Tyrionin karmea kilpailu vallasta, Cersein epätoivoinen halu olla vahva ja uskottava kuten isänsä, ja hänen takertuvainens uhde lapsiinsa... Kaikki tämä on niin hyvin kirjoitettua ja kuvailtua.

Kuva on Magali Villeneuven versio Cerseistä (A Game of Thrones Collectible Card Game).

Aristos achaion, kreikkalaisista paras – miksi Achilles on suosikkisankarini

Achilles on merinymfi Thetiksen ja Fthian kuninkaan Peleuksen poika. Thetiksestä oli kerrottu profetia, että hänen pojastaan tulisi isäänsä suurempi ja tätä kamalaa kohtaloa peläten Zeus määräsi, että Thetiksen lapsen tulee olla kuolevaisen poika, jotta hän ei voisi uhata jumalia. Peleukselle neuvottiin miten alistaa Thetis. Nymfi pyristeli ja pyrki pakenemaan, mutta Peleus sai pideltyä hänet aisoissa, minkä jälkeen hän raiskasi Thetiksen. Onneton pari vihittiin ja Achilles syntyi. Nuorukaisena muitakin sankareita opettanut kentauri Kheiron opetti Achillesta ja kouli hänestä hienon sankarin. 

Kun Troijan sota syttyi Spartan kuningattaren Helenan paettua Troijan prinssi kanssa, Achilles haluttiin mukaan taisteluun. Thetis, haluten suojella poikaansa, kätki tämän ja naamioi tämän nuoreksi neidoksi. Odysseus kuitenkin näki Achilleksen valepuvun läpi ja Achilles lähti, uskollinen kumppaninsa Patroclus rinnallaan, sotaan. Hän on kreikkalaisten paras soturi. Sodan kymmenentenä vuonna, hän ajautui riitaan kreikkalaisten johtajan Agamemnonin kanssa tämän vietyä häneltä sotasaaliina saamansa Briseis-orjattaren. Achilles kieltäytyi taistelemasta ja antoi kreikkalaisten kuolla troijalaisten käsissä. Vasta kun hänen kumppaninsa Patroclus menehtyi Troijan prinssin Hectorin käsissä – Patroclus ei kestänyt turhaa kuolemaa enää ja sai Achillekselta luvan taistella tämän sotisovassa inspiroidakseen kreikkalaisia – Achilles palasi sotaan. Hänen surunsa oli ylitsevuotavaa ja hänen raivonsa tappavaa. Hän surmasi Hectorin ja häpäisi tämän ruumiista raahaamalla sitä vaunujensa perässä päiväkausia. Vasta kun Troijan vanha kuningas Priamos tuli Achilleksen leiriin ja anoi tätä palauttamaan poikansa ruumiin, Achilles leppyi. Achilles menehtyi ennen sodan loppua prinssi Pariksen ampuessa häntä nuolella. Hänet haudattiin Patrocluksen kanssa.

Nyt, syventykäämme Achilleksen hahmoon vähän tarkemmin ja sallikaa minun kertoa teille miksi hän on sankareista mielenkiintoisin.

"There are no bargains between lions and men. I will kill you and eat you raw." – Achilleksen jumalallisuus

Kuten monet muutkin puolijumalat, Achilles on kaunis, rohkea, taitava soturi ja armoton tappaja. Yksi pieni erikoisuus Achilleksen jumaluudessa muihin kuuluisimpiin puolijumalasankareihin – esim. Herakleeseen, Perseukseen ja Bellerofoniin – verrattuna on kuitenkin se, että hän saa jumaluutensa äidiltään. Edellä mainitsemani miehet syntyivät jumalan ja kuolevaisen naisen suhteesta. Ehkäpä tämä on syynä siihen, että Achilleksella on paljon läheisempi suhde jumalalliseen vanhempaansa. Toki Zeus pitää Heraklesta silmällä ja tekee tästä, ainakin joissain tarinoissa, kuolemattoman, mutta Thetis on aktiivinen osa Achilleksen elämää, pyrkii suojelemaan tätä ja neuvottelee jopa jumalten kuninkaan kanssa tämän puolesta. On hyvin eri asia Zeukselle käväistä jälleen yhden kuolevaisen naisen luona, laittaa lapsi alulle ja jatkaa sitten iloisesti matkaansa, kuin Thetikselle kantaa kuolevainen lapsi ja synnyttää tämä. Tietenkin Thetiksen ja tämän lapsen välille kehittyy vahvempi side. Achilleksen elämä on täynnä tragiikkaa, mutta sentään hän saa kokea rakkautta molemmilta vanhemmiltaan. Mutta enemmän Thetiksestä ja Achilleksesta kohta, seuraavassa luvussa, jossa pohdiskelen Achilleksen inhimillisiä puolia. 

Kuten aiemmin mainitsin, Achilles on, puolijumalille olennaisesti, hyvä tappaja. Achilles ei ole vain hyvä keihään ja miekan kanssa, vaan hänestä tekee erityisen tappavan ja petollisen hänen nopeutensa. Hän on nopeampi kuin kukaan kreikkalainen. Jos luet antiikin aikaisia tekstejä, huomaat pian, että häntä kutsutaan usein lisänimellä "nopeajalkainen" ("swift-footed Achilles"). Tällä lisänimellä halutaan ilmentää sitä, kuinka hän liikkuu epäinhimillisen vilkkaasti. On helppoa kuvitella, kuinka pelottava vastustaja hän on taistelukentällä. Häntä ei voi paeta.

Ennen kuin hän menee Troijaan, Achillekselle annetaan kaksi vaihtoehtoa. Joko hän voi mennä Troijaan ja kuolla nuorena, mutta saavuttaa ikuisen maineen, tai elää pitkän elämän, mutta kuolla kenenkään muistamatta hänen nimeään. Sanoisin, että suurin osa meistä valitsisi pitkän ja iloisemman, mutta, laajassa mielessä, merkityksettömän elämän. Kuka meistä ei haluaisi elää pitkään ja olla niiden ihmisten kanssa, joita rakastamme? Achilles ei kuitenkaan voi valita tätä, koska hän on syntynyt olemaan historiallinen. Hän on puolijumala ja sankari, eikä hän voi siten vastustaa ajatusta ikuisesta maineesta ja kunniasta, vaikka sen hintana olisikin kuolema nuorena. Minusta se, että Achilles lähtee Troijaan tietäen kuolevansa, vain koska haluaa saavuttaa ikuisen maineen, on "jumalallinen" valinta. "Inhimillinen" valinta olisi jäädä Kreikkaan, olla onnellinen ja kuolla vanhana ukkona. Hänen valintaansa voi olla hankala käsittää, mutta jos häntä ajattelee jumalallisena olentona, se on perin looginen. Jumalat eivät elä pienesti.

Achilleksen ja Patrocluksen romanssiin keskittyvässä teoksessa The Song of Achilles, Madeline Millerin Achilles sanoo Hectorille: "There are no bargains between lions and men. I will kill you and eat you raw." Tämä hetki kuvastaa sitä, miten Achilles on jättänyt inhimillisyytensä ja syleilee jumalallista raivoaan. Miller ei keksinyt tätä lainausta kokonaan itse, vaan Iliaassa Achilles viittaa puheessaan myös ihmislihan syömiseen tai raatelemiseen. Jotta tämän merkityksen voi sisäistää, kreikkalaisesta mytologiasta tulee tietää sen verran, että kannibalismi oli ihmisiltä hyvin kiellettyä (jumalat rankaisivat siitä ja hetket, jolloin ihmisiä huijataan syömään toisiaan esitetään kauhistuttavina). Vain jumalat ovat oikeutettuja ihmisiltä kiellettyihin asioihin, kuten insestiin ja kannibalismiin. Kronos nielaisi kaikki lapsensa paitsi Zeuksen ja Zeus nielaisee Metis-jumalattaren. Kronos syöstään vallasta, mutta häntä ei rangaista spesifisti kannibalismista, kun taas Zeus ei koe mitään seurauksia Metiksen nielaisemisesta. Sanoessaan, että hän haluaa tai aikoo syödä Hectorin lihaa, Achilles asettaa itsensä jumalten tasolle. Hän ei ole enää pelkkä mies. 

Achilles rikkoo ihmisiä sitovia sääntöjä muillakin tavoin. Hän kieltäytyy täyttämästä inhimillisiä tarpeitaan Patrocluksen kuoltua (hän ei syö tai juo) ja tapettuaan Hectorin, hän ei noudata molempia sodan osapuolia koskettavia kunniasääntöjä. Vihollisille tulee antaa joko aikaa kerätä kuolleiden sotilaidensa ruumiit tai ne on palautettava vastapuolelle, erityisesti jos kyseessä on Hectorin kaltaisen prinssin ja johtajan ruumis. Achilles ei palauta Hectorin ruumista, vaan hän sen sijaan riepottelee sitä vaunujensa perässä, häpäisten ja runnoen sen, ja sitten antaa sen lojua leirissään.

Achilleksen yksi kuuluisimpia hetkiä Iliaassa on hänen kaksintaistelunsa joki Skamandroksen kanssa. Kyllä, Achilles taistelee jokea vastaan. Skamandros on joen personifikoituma ja hän suuttuu, kun Achilles lahtaa troijalaisia niin paljon, että hänen vetensä täyttyvät verestä ja ruumiista. Kostoksi tästä, hän yrittää hukuttaa Achilleksen, mutta edes tämä luonnonjumaluus ei pysty pysäyttämään Achillesta, vaikka Achilles tunteekin hetkittäistä pelkoa taistellessaan tätä vastaan. Jumalatar Heran ja jumala Hefaistoksen täytyy puuttua tilanteeseen, jotta Skamandros-joki säilyisi hengissä. Tämä on pelottava hetki, koska Achilles on niin täynnä raivoa, ettei edes jumaluus voi häntä estää, mutta minun on pakko myöntää, että huvitun aina kun ajattelen Achillesta möyrimässä mudassa, kirjaimellisesti taistelemassa jokea vastaan.

"I, a curse, a plague on the Earth / Human in the end" – Achilleksen inhimillisyys

Vaikka Achilles kuinka syleilee jumalallisuuttaan, hän ei ole jumala. Hän on sydäntäsärkevän ja hermoja raastavan inhimillinen, ja juuri se tekee hänestä kiehtovan. Hän tekee jumalan valintoja, taistelee ja tappaa kuin jumala, kohottaa itsensä julmuudellaan jumalan tasolle, mutta silti hän on loppujen lopuksi kuolevainen.

Ensinnäkin, Achilles on uppiniskainen penska. Hän on rikas, hyvissä oloissa elellyt ja aina haluamansa saanut prinssi, joka kiukuttelee lähes lapsellisen jääräpäisesti, kun hänelle sanotaan "ei". En väitä, että Agamemnon olisi ollut oikeassa kohdellessaan Achillesta miten kohteli – hän ehdottomasti rikkoi sotilaiden välisiä sääntöjä ja oli, kuten aina, inhottava – mutta Achilleksen ylenpalttisen dramaattisessa reaktiossa on jotain hyvin lapsellista. Hän on kuin taapero, jolta vietiin lelu ja joka viettää sitten tuntikausia mököttäen huoneen nurkassa muiden yrittäessä maanitella hätä takaisin leikkiin. Achilles kieltäytyy sotimasta, antaa kreikkalaisten kuolla ja soittelee lyyraansa muiden taistellessa niskanpäälle päässeitä troijalaisia vastaan. Achilleksen kiukuttelu on aivan omissa sfääreissään verrattuna normaalien ihmisten raivonpuuskiin, mutta uskon, että me kaikki tiedämme ihmisiä, jotka ovat niin ylpeitä ja egoistisia, että eivät kerrassaan kestä sanaa "ei" tai ajatustakaan nöyrtymisestä. 

Raivostuessaan Achilles menee, kuten uskon monen meistä menevän, valittamaan äidilleen siitä, kuinka julmasti maailma häntä kohtelee. Itse ainakin olen soittanut äidilleni lukuisia kertoja valittaakseni elämäni lukuisista edesottamuksista. Ja kuten äidit usein tekevät, Thetis alkaa heti neuvoa Achillesta ja auttaa tätä. Thetis on Achilleksen linkki jumalalliseen maailmaan, mutta silti heidän suhteensa on yksi Achilleksen hahmon ihmillisimpiä piirteitä. Hän on sankari ja soturi, joo joo, mutta hän on myös poika, jonka äiti rakastaa häntä ja joka turvautuu äitiinsä hädän tullen. Thetis on kovia kokenut nymfi – hän ei esimerkiksi mennyt naimisiin Achilleksen isän kanssa vapaasta tahdostaan – mutta hän on silti tulisesti rakastava äiti. Hän anoo jopa itse Zeukselta apua Achillekselle. Se vaatii tavalliselta, vähäpätöiseltä nymfiltä aikamoista urheutta.

Siirtykäämme nyt Achilleksen huonoimmista puolista hänen parempii hetkiinsä – inhimillisiin piirteisiin, jotka tekevät hänestä ellei rakastettavan niin ainakin jollain tasolla kunnioitettavan. Achilleksen sisäinen kamppailu ihmisyyden ja jumalallisuuden välillä huipentuu mielestäni aivan Iliaan lopussa, kun Troijan kuningas Priamos tulee Achilleksen leiriin ja anoo tätä palauttamaan Hectorin ruumiin. Achilles kohtelee kuningasta kunnioittavasti ja puhuttuaan tämän kanssa, he itkevät yhdessä menetyksiään: Achilles miettii Patroclusta ja omaa vanhaa isäänsä, joka ei tule enää koskaan näkemään poikaansa, ja Priamos itkee Hectoria, rakasta poikaansa, sekä kaikkia Troijan puollesta kuolleita. Tämä hetki on niin, niin tärkeä. Vanhan miehen, isän, suru vetää Achilleksen takaisin ihmisten piiriin ja tuo hänen sisimmässään piilevän hellyyden jälleen esiin – hellyyden, jota ei ole sitten Patrocluksen kuoleman jälkeen näkynyt. Achilles palauttaa Hectorin Priamokselle, antaa tämän mennä ja he sopivat suruajasta, jonka aikana armeijat eivät taistele. Achilles eroaa jumalista tässä hetkessä pienellä, mutta merkittävällä tavalla: hän tuntee empatiaa. Jumalat tuntevat monia asioita ja kaikkia niitä suunnattoman vahvasti, mutta en usko heidän pystyvän todelliseen empatiaan, varsinkaan vihollistaan kohtaan.

Priamin ja Achilleksen välisen kohtauksen ohella Achilleksen inhimillisyys näkyy positiivisessa valossa hänen suhteessaan Patroclukseen. Olisin voinut kirjoittaa tästä, mielestäni kreikkalaisen mytologian kauneimmasta rakkaustarinasta, tässä luvussa, mutta en kerrassaan voi olla omistamatta heille omaa lukua. Lisää heistä siis aivan muutaman rivin päästä.

Tämän luvun aloittava lainaus on laulaja Aidoneuksen kappaleesta Devourer, jonka inspiraationa toimi Achilleksen myytti ja hahmo. Laulussa kuvataan kauniisti Achilleksen tunteita, raivoa ja kuolemanhalua, jonka Patrocluksen menettäminen hänessä synnyttää. Suosittelen ehdottomasti kappaleen kuuntelua!

"My friend Patroclus, whom I loved, is dead. / I loved him more than any other comrade. / I loved him like my head, my life, myself." – Achilleksen ja Patrocluksen rakkaus

Achilleksen ja Patrocluksen suhdetta on tulkittu, kautta historian, monella eri tavalla. Joidenkin mielestä he ovat ylimpiä ystäviä, joskus heidät on esitetty serkkuina ja joskus heidän suhteensa esitetään traagisena rakkaustarinana. Miten ikinä heidät näetkään, kukaan ei voi kiistää sitä, etteivätkö he olisi rakastaneet toisiaan. Etteikö Patroclus olisi ollut Achilleksen sydän ja sielunkumppani.

Minusta tuntuu, että olen puhunut rakkaudestani tätä duoa kohtaan aika monta kertaa tässä blogissa, joten en ehkä avaudu ihan kaikista tunteistani heitä kohtaan tässä ja nyt. Koska tunteita minulla riittää. Patroclus on ihminen, jonka Achilles päästää lähelleen ja jota hän kuuntelee niinäkin hetkinä, jolloin hän on kaikkein uppiniskaisimmillaan: Patroclus esimerkiksi saa hänet suostumaan suunnitelmaansa taistella Achilleksen haarniskassa. Achilleksen työntäessä kaikki muut luotaan, Patroclus syö hänen kanssaan, kuuntelee kun hän soittaa lyyraansa ja istuu hänen rinnallaan. Patroclus on mielenkiintoinen hahmo, koska Iliaassa hänen sanotaan usein olevan kiltti tai hyvä, ja näillä sanoilla voi vain harvoin kuvailla kreikkalaisia sankareita. Jopa Achilleksen orjattaren, Briseisin, mielestä Patroclus on kiltti. Mutta kaipa ihmiseltä vaaditaan aikamoista hyväntahtoisuutta (ja hitonmoista pinnaa), että voi rakastaa Achilleksen kaltaista hankalaa olentoa.

Achilleksen ja Patrocluksen rakkaus on sekoitus inhimillistä ja jumalallista. Patroclus on Achilleksen linkki ihmisyyteen ja hänet menettäessään Achilles, surressaan rakastaan epätoivoisesti, vaipuu syvemmälle inhimillisyyteen sekä kohoaa inhimillisyyden rajojen yläpuolelle hakiessaan kostoa jumalan lailla. Ilman Patroclusta, hän poukkoilee identiteettinsä kahden puolen välillä kaaottisesti ja tuhoisasti. Ja tuhoisalla en tarkoita vain sitä, että hän ajautuu julmiin veritekoihin, vaan myös sitä, miten hän esimerkiksi repii omia hiuksiaan eli tuhoaa itseään. Kun Patroclus kuolee, millään muulla – ylpeydellä, kunnialla, palkinnoilla, Agamemnonin päihittämisellä tai maineella – ei ole enää merkitystä. Achilleksen rakkaus ei ole missään nimessä tervettä, mutta ei kukaan lue kreikkalaisia myyttejä terveitä hahmoja ja suhteita etsien – minä ainakaan en. Heidän rakkautensa on uskollista, ikuista, tuskallista mutta silti omalla tavallaan kaunista. Jopa kuolemassa, he ovat yhdessä: Achilleksen kuoltua, hänen tuhkansa laitetaan samaan uurnaan kuin Patrocluksen, jotta he voivat levätä ikuisesti yhdessä.

Tämän pätkän alussa oleva lainaus on Emily Wilsonin upeasta Ilias-käännöksestä. Kuuntelin Emily Wilsonin haastattelun YouTube-kanavalla MoanInc, jossa hän puhui Achilleksen ja Patrocluksen suhteesta kääntäjän näkökulmasta. Hän sanoi, että hän halusi tuoda kunnolla esille miesten välisen intiimin rakkauden ja sen, kuinka Achilles kokee Patrocluksen olevan kuin osa itseään. Hän kuvailee Iliaassa kuinka Patrocluksen menetys on kuin hänen oman itsensä, hänen päänsä, menetys. En voi kuin nostaa hattuani Emily Wilsonille: hän todellakin onnistui tuomaan esille sen, kuinka kovasti Achilles rakastaa Patroclusta, ja kuinka hänen kuoltuaan Achilles voisi itsekin yhtä hyvin olla kuollut.

"They never let you be famous and happy." – Achilleksen tarinan traagisuus

Olen surullisten ja traagisten tarinoiden suuri ystävä. En tiedä tarkalleen miksi, mutta siinä on jotain hyvin viehättävää, kun tarina onnistuu takertumaan sydämeeni ja vääntelemään sitä kuin stressilelua. Kreikkalainen mytologia ja kirjallisuus on tragedioiden kultakaivos, ja Achilleksen tarina onkin lukuisine käänteineen juuri sellainen, joka iskee minuun kuin leka. Kuten Madeline Miller kirjoittaa teoksessaan The Song of Achilles, "They never let you be famous and happy".

Kreikkalaisissa tragedioissa, hahmojen kärsimykset ovat, lähes aina, seurausta heidän omista valinnoistaan. Oidipus tappaa isänsä ja nai sitten leskiäitinsä tietämättään kuka hän on, Orfeus kääntyy katsomaan Eurydikea rakkauden ja epävarmuuden puuskassa, Pentheus kieltää Dionysoksen palvonnan kaupungissaan ja joutuu jumalan seuraajien raatelemaksi ja niin edespäin. Valintojen seuraukset ovat, meidän silmissämme, yliampuvia ja usein turhankin julmia, mutta niin kreikkalainen tragedia toimii. Jumalat ovat kuitenkin aina mukana tragedioissa, vetelemässä naruja ja vaikuttamassa tapahtumiin. Ihmiset tekevät valintoja, mutta myös jumalat tekevät päätöksiä: tarinat herättävätkin lukijassa usein kysymyksiä siitä, kuinka paljon ihmisten teot ovat heidän omia ideoitaan tai jumalten vaikutusta. Esimerkiksi Oidipuksen elämän pahimmat hetket ennustettiin hänen vanhemmilleen hänen syntyessään: onko hän siis vastuussa teoistaan, vai onko hän syytön, koska hänellä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin seurata kohtaloaan?

Achilles on, kuten niin monet traagiset miehet häntä ennen, sekä oman tuhonsa kapellimestari, että kohtalon uhri. Hän päättää lähteä Troijaan ikuisen maineen perässä, tietäen kuolevansa nuorena tämän vieraan kaupungin rannoilla. Hänen raivonsa ja loukattu ylpeytensä ajaa Patrocluksen epätoivoiseen suunnitelmaan taistella Achilleksen haarniskassa. Olisiko hän voinut estää Patrocluksen kuoleman? Ehkä, jos hän olisi valinnut toisin. Mutta hän teki valintansa, ja siten hänen kohtalonsa – kuten myös Patrocluksen – sinetöitiin. Iliaassa esiintyvät ja toimivat jumalat tietävät, ainakin osittain, mitä tulee tapahtumaan. Esimerkiksi Patrocluksen kuolemasta he puhuvat jo kauan ennen kuin se tapahtuu. Lukijalle jää siis fiilis, että vaikka Achilles tekeekin typeriä valintoja ja ajaa itsensä ja rakkaansa kärsimykseen, hän ei ole ainoa syypää heidän julmaan loppuunsa. Jumalat tekevät mitä lystäävät, eikä sille voi mitään.

Achilleksen tarinan traagisuus huipentuu Homeroksen Odysseiassa. Odysseus suorittaa rituaalin, jonka avulla hän voi tavata kuolleiden henkiä. Odottaessaan profeettaa, jonka kanssa noita Kirke opasti häntä keskustelemaan, hän näkee Achilleksen (Patroclus on Achilleksen rinnalla, vaitonaisena, mutta yhä rakastamansa miehen kanssa). Odysseus onnittelee Achillesta siitä, että hän sai haluamansa: kaikki tietävät Achilleksen nimen ja tarinan, ja bardit tulevat laulamaan hänen eeppisestä elämästään ikuisesti. Hän sai haluamansa maineen ja kunnian. Achilleksen henki kuitenkin pysäyttää Odysseuksen ja myöntää tehneensä virheen. Lukekaa tuo lause uudelleen ja antakaa sen merkityksen iskeytyä tajuntaanne: Achilles myöntää katuvansa valintojaan, tehneensä virheen, olleensa typerä. Sama Achilles, joka niin jääräpäisesti puolusti kunniaansa, että antoi satojen kuolla ympärillään. Hän sanoo Odysseukselle Robert Faglesin upeassa käännöksessä: "No winning words about death to me, shining Odysseus! By god, I'd rather slave on earth for another man – some dirt-poor tenant farmer who scrapes to keep alive – than rule down here over all the breathless dead."

Onko mitään kieroutuneemman kiehtovaa kuin se, että Achilles teki kaikkensa maineensa eteen vain tajutakseen, kuolemassa, ettei mikään hänen saavuttamansa ollut sen arvoista? Liian myöhään, hän tajuaa, että rauhallinen elämä, onnellinen elämä, vaikka hän olisi joutunut tekemään ankarasti töitä, olisi ollut paras vaihtoehto, koska mitä väliä on sillä, että kaikki tuntevat sinut, jos et koskaan saanut todella elää tai kokea onnea? Minusta tuntuu, että ihmiset usein unohtavat ottaa tämän kohtauksen Odysseiasta mukaan keskusteluun Achilleksesta, mutta minusta ilman sitä, Achilleksen tarina jää kesken. Tämä haikea kohtaus on täydellinen päätös hänen tarinalleen – ja kauniin kivulias nyrkki lukijan vatsaan. 

"Brilliant Achilles, shining Achilles, godlike Achilles... How the epithets pile up. We never called him any of those things; we called him 'the butcher'." – Achilles monesta eri näkökulmasta

Otsikon lainaus on Pat Barkerin teoksesta The Silence of the Girls, joka kertoo Achilleksen ja Agamemnon kiistakapulaksi ajautuneen, orjuutetun prinsessa Briseiksen tarinan. Kirja alkaa hänen kuvaillessaan vangitsijaansa Achillesta ja lukijalle selkenee hyvin nopeasti, että tämän kirjan Achilles ei ole mikään säihkyvä sankari, vaan sortava soturi ja orjuuttaja. Hän on yhä traaginen, kaunis ja niin edespäin, mutta lukijaa ei kutsuta tuntempaan hirveästi empatiaa häntä kohtaan, koska eihän hän sitä Briseiksen näkökulmasta sen kummemmin ansaitse.

Achillesta voi tulkita monesta näkökulmasta. Hän on yhtä aikaa sankari ja pahis, rakastaja ja vihollinen, äidin kultapoika ja troijalaisten äitien pahin painajainen. Hänen hahmonsa ei muutu, mutta eri näkökulmista katsottuna, hän näyttäytyy hyvin erilaisena, ja se on minusta kiehtovaa. Kuten kuka tahansa kreikkalainen sankari, hän voi olla pelottava, hahmo suoraan kauhuromaanista, tai joku, jota lukija rakastaa ja jonka kanssa lukija kärsii. 

Ilias kutsuu mielestäni lukijaa sekä ärsyyntymään Achillekseen sekä tuntemaan empatiaa häntä kohtaan. The Song of Achilleksessa Achilles on sankari ja päähenkilö, surullinen poika sekä kamala tappaja, ja, kuten Iliaassakin, hahmo jota meidän tulee sättiä sekä sääliä. The Silcene of the Girlsissä hän on "teurastaja" ja käyttää Briseistä hyväkseen. Supergiant Gamesin Hades-pelissä Achilles on manalan prinssin Zagreuksen viisas opettaja – isällinen hahmo, joka katuu virheitään sodassa. Troija-elokuvassa hän on hyperheteroseksuaalinen öljytty sankari, johon orjuutettu Briseis rakastuu (yhh). Jennifer Saintin Hera-romaanissa Achilles on yksi vähäpätöinen kuolevainen tuhansien joukossa, joka kuitenkin kiinnittää jumalatar Heran huomion raivolla ja väkivaltaisuudella, joka lähentelee jumalallista. Hannah Lynnin amazoneista kertovassa kirjassa Queens of Themiscyra, Achilles on halveksuttava vihollinen, mutta myös ainoa kuningatar Penthesilean veroinen taistelija. Achilles voi olla niin monta eri asiaa olemalla vain oma itsensä.

Mikä versio sitten on minun suosikkini Achilleksesta? No, minulle Achilles on sekä hirveä että kaunis. En halua tehdä hänestä hyvistä tai pahista, koska se halventaisi Iliaan kaltaisia upeita teoksia, joissa pyritään juuri näyttämään, että hän on kyvykäs hyvään sekä pahaan. Vain harvat kreikkalaiset sankarit ja hahmot ovat yksoikoisesti hirviömäisiä, ja erityisesti sankarit elävät harmaan sävyissä. He ovat osittain jumalallisia, joten tietenkin he rikkovat inhimillisiä normeja ja moraalia. Mutta he eivät ole niin jumalallisia, etteivät he olisi inhimillisiä. He ovat kiehtovia, ja Achilles on minusta heistä kiehtovin.

Kuva 1: Lähikuva teoksesta Achilles Defeating Hector (Peter Paul Rubens, 1630–1632)

Kuva 2: The Education of Achilles (Benign Gagnerux, 1785)

Kuva 3: The Triumph of Achilles (Franz von Matsch, 1892)

Kuva 4: Lähikuva teoksesta Priam Asks Achilles to Return Hector's Body (Alexander Ivanov, 1824)

Kuva 5: Achilles Lamenting the Death of Patroclus (Gavin Hamilton, 1760–1763)

Kuva 6: Lähikuva Achilleksesta teoksesta Achilles Contemplating the Body of Patroclus (Gioanni Antonio Pellegrini, valitettavasti en löytänyt millään julkaisuvuotta, mutta Pellegrini eli 1675–1741, eli oletettavasti 1700-luvulla)

Kuva 7: Lähikuva teoksesta The Fury of Achilles (Charles-Antoine Coypel, 1737)