The Agust D "D-2" book tag

Tämän päivän book tag on The Agust D "D-2" Book Tag! Tagin loi Notes from a Paper Plane Nomad -blogi. Kysymyksissä esiintyvät lyriikat ovat paikoittain koreasta englanniksi käännettyjä. Kysymykset olen suomentanut itse. Suomennokset eivät tosiaan ole välttämättä sanatarkkoja: ideana on vain saada kysymyksen perusidea käännettyä blogini kielelle.

Tagin inspiraatio on korealaisen räppärin, myös BTS:n Sugana tunnetun Agust D:n toinen soololevy, D-2. Suga / Agust D on yksi suosikkiartisteistani. Rakastan hänen musiikkinsa tunnelmaa (hän seilaa tämänkin lyhykäisen mixtapen aikana uhmakkaasta ja rennosta ankeaan ja surulliseen, ja viettää aikaa vihan ja turhautumisen maailmassa), lyriikoitaan ja sitä, kuinka kerronnallista hänen musiikkinsa on. Hän kuvailee avoimesti elämäänsä idolinsa ja artistina, ja syventyy pohtimaan esimerkiksi omia mielenterveysongelmiaan. Se, miten hän kuvailee uupumusta, masennusta, yksinäisyyttä ja ahdistusta on minusta kovin samaistuttavaa, huolimatta siitä, että minun ja Agust D:n elämä on kaikinpuolin niin, niin erilaista. Kai tämä on taas hyvä esimerkki siitä, kuinka musiikki voi yhdistää ja tuoda yhteen ihmisiä, jotka elävät aivan eri maailmoissa. 

Mutta nyt lopetan Agust D:sta hölisemisen ja siirryn tagin kysymyksiin!

1. "I wrote Verse 1 f***ing fast / But can't make verse 2 no matter how hard I rack my brain" – Moonlight: Easy to get into but hard to finish. / Kirja, joka oli helppo aloittaa mutta loppua kohden hankala lukea.

Anne Carsonin runoromaani Autobiography of Red on moderni uudelleenkerronta antiikin Kreikan mytologian Geryon-jättiläisestä, jonka Herakles surmaa. Tässä teoksessa Geryon on meidän maailmassamme asuva nuori poika, joka rakastuu Heraklekseen, joka murtaa hänen sydämensä. Teos oli alkuun koskettava ja, vaikkakin hieman haastava, silti ymmärrettävä, mutta loppua kohden runot alkoivat olla paikoittain minulle hieman liian hankalia.

2. "Hit this town then cut and run in a jet / This country's too small to hold me in yet" – Daechwita: Genre-bending. / Teos, jossa leikitellään genrellä.

Aina kun näen jonkun suosittelevan Leigh Bardugon Ninth Housea, minua kiinnostaa se, miten hän yrittää sitä myydä ja mitä genreä hän eniten painottaa. Tämä teos on nimittäin upea sekoitus monia genrejä: se on paranormaali fantasiaromaani, se on dark academiaa, se on (paranormaalia) kauhua ja se on murhamysteeri. Bardugo onnistuu tasapainottelemaan kaikkien näiden tyylien välillä loistokkaasti.

3. "What do you think, what do you think / Whatever you think, I'm sorry but I don't f***cking care at all" – What do you think?: Badass characters. / Kirja, jossa on badass-hahmoja (en keksi hyvää suomennosta).

Lesley Livingstonin antiikin Roomassa asustavista naisgladiaattoreista (pakko mainita tähän väliin, että meillä on historiallisia todisteita siitä, että Roomassa todellakin oli myös naisgladiaattoreita) kertova The Valiant ja sen jatko-osat, The Defiant ja The Triumphant, ovat täpösen täynnä cooleja, badass-naishahmoja. Nämä kirjat eivät ehkä ole mitään suurta, huippuluokan kirjallisuutta, mutta ne ovat todella hauskoja seikkailukertomuksia ryhmästä upeita, voimakkaita naissotureita.

4. "We're given multiple choices / And our taste is controlled by the capital" – Strange: Dystopian. / Dystopiaromaani.

Celeste Ng'n Kadonneet sydämemme on hyvin vähäeleinen dystopia, joka sijoittuu lähitulevaisuuden, vakavan talouskriisistä selvinneeseen Yhdysvaltoihin, jota vallitsee PACTina tunnettu anti-aasialainen laki, jonka tarkoituksena on "suojella" Yhdysvaltojen kulttuuria. PACT laillisti aasialaistaustaisen systemaattisen sorron. Kadonneet sydämemme on realistisuudessaan mielestäni hyvin koskettvava dystopiaromaani. Sen tapahtumat tuntuvat aidoilta ja kirjaa lukiessa lukija ei voi olla ajattelematta, että jotain tällaista voisin hyvinkin tapahtua. PACTin hallitseman USA:n yhteiskuntajärjestelmän ja aasialaistaustaisten monitahoisen sorron kuvauksen ohella kirja on myös hellä romaani äidin ja pojan välisestä rakkaudesta, tarinoiden merkityksestä, vastarinnasta ja taiteen merkityksestä.

5. "I grow older / And become to know the world / And yet, would it have been better to not know the world?" – 28: Coming of age. / Kasvutarina.

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan sijoittuva romaani, jossa kuvataan kahden nuoren, sokean ranskalaistytön, Marie-Lauren, ja saksalaisen, natsijoukkoihin ajautuvan Wernerin, kasvutarinoita. Tässä kirjassa on esillä hyvin laulussa 28 esiin tuleva tunne siitä, että aikuistuminen tarkoittaa eräänlaista lapsuuden naiiviuden ja toiveikkuuden tuhoutumista: mitä vanhemmaksi kasvat ja mitä enemmän ymmärrät sinua ympäröivää maailmaa, sitä hankalampaa on pysytellä optimitisena ja olla vaipumatta eksistentiaaliseen kauhuun tai uupumukseen.

6."Whether it would become a blazing sun / Or the ashes left behind after being burnt – / Always, the choice and decision is yours to make" – Burn It: Fire in the cover/title. / Kirja, jonka kannessa tai  nimessä on tulta.

Mary Renaultin Fire from Heaven on historiallinen romaani Aleksanteri Suuren nuoruudesta, jossa pohdiskellaan sitä, miten Aleksanterista tuli se historiallinen valloittaja, jona hänet tunnetaan. Kirja keskittyy hänen isä- ja äitisuhteisiinsa, sekä hänen  romanttisena, intiiminä ystävyytenä esitettyyn suhteeseen Hefaistioniin, joka oli yksi historiallisen Aleksanterin luottomiehistä (sekä mitä luultavimmin hänen rakastajansa) hänen hallitsijakautenaan. Aleksanteri on ehdottomasti hyvin siloteltu tässä trilogiassa - hän esiintyy sankarillisena miehenä, eikä hänen kaikkein huonoimpia puoliaan ja karmeimpia tekojaan käsitellä niin syvällisesti kuin ehkä olisin toivonut - mutta suosittelisin silti sen lukemista jos historiallinen, antiikkiin sijoittuva fiktio kiinnostaa. 

7. "You being ordinary is rather my being special / You being special is rather my being ordinary" – People: Book you love that others didn't, or vice versa. / Kirja jota muut rakastavat mutta sinä et, tai toisinpäin. 

John Greenin legendaarinen nuortenromaani The Fault in Our Stars ei ollut mielestäni kummoinen. Se on yksi genrensä suosituimmista kirjoista ikinä, ja muistan monien ystävieni ja tuttujeni lukeneen sitä ja itkeneen silmät päästään. Sain sen lainaan yhdeltä kaveriltani, ja vaikka se ei ollut mielestäni surkea, se ei ollut minusta mitään sen kummempaa tai mitään niin mullistavaa kuin kaikki ympärilläni tuntuivat väittävän sen olevan. 

8. "I thought I'd party every day when I became a superstar / But the ideal is slapping the reality in the back of its head" – Honsool: Didn't live up to expectations. / Kirja, joka ei ollut niin hyvä kuin odotit sen olevan. 

Margaret Rogersonin Vespertine oli pienoinen pettymys. Annoin Rogersonin teokselle Sorcery of Thorns 5/5 tähteä ja hänen esikoisteoksensa An Enchantment of Ravens oli hurmaava, neljän tähden romaani. Vespertinen idea on todella kiehtova – tarinassa seurataan ruumiita hoitavaksi nunnaksi kouluttautuvaa Artemisiaa, joka ajautuu vapauttamaan muinaisen, voimakkaan taikahengen voimat ja työskentelemään tahtomattaan sen kanssa pelastaakseen maailman hurjistuneilta aaveilta – mutta valitettavasti kirja alkoi mainion alun jälkeen hieman junnata eikä Rogerson onnistunut hyödyntämään kaikkea kirjan ja sen maailman potentiaalia. Teos ei ollut mitenkään huono tai tylsä, mutta se ei ollut ihan niin hyvä kuin odotin ja toivoin.

9. "Set me free, I'm floating freely in the void" – Interlude: Set Me Free: Felt like a dream. / Kirja, jonka lukeminen oli kuin unta tai uneksimista. 

Katja Ketun Rose on poissa oli varsinainen kokemus. Ketun teksti on hyvin uniikkia, soljuvaa, ylenpalttisen kuvailevaa ja täynnä tunnetta. Minulla kesti hetki ennen kuin sain otteen teoksen kielestä ja tarinasta, mutta kun sitten vihdoin onnistuin uppoutumaan tarinan maailmaan, sen lukeminen todella tuntui omanlaiseltaan unelta. Luin kirjan parissa päivässä, koska en malttanut lopettaa. Tarina itsessään ei ollut ehkä suosikkini – se oli ookoo, mutta ei mitenkään räjäyttänyt tajuntaani – mutta kieli teki kirjasta kerrassaan ennenkuulumattoman lukukokemuksen.

10. "Still, as ever / I miss you and I miss you / Still, as ever / The memories of us together circle around me / ... / Dear my friend, how are you doing" – Dear My Friend: Book involving letters/emails/notes. / Kirja, jossa on mukana kirjeitä, sähköposteja tai muita viestejä.

V. E. Schwabin Gallant sisältää juonelle hyvin olennaisia ja merkittäviä piirroksia. Gallant kertoo mykästä, orvosta tytöstä, Oliviasta, joka saa yllättäen kutsun sukulaisiltaan tulla asumaan heidän perheensä kartanoon Gallantiin. Asettuessaan asumaan tähän rapistuvaan kartanoon ja tutustuessaan siellä asuvaan eriskummalliseen väkeen, hän alkaa selvittää vanhempiensa tarinaa, johon aiemmin mainitut piirrokset liittyvät

TV-arvio: Kaos

"A line appears, the Order wanes, the Family falls and Kaos reigns."

Netflixin kreikkalaisen mytologian tarinoihin perustuva synkkä komediasarja Kaos kertoo kolmesta kuolevaisesta – rockstara Orpheuksen vaimosta Eurydicesta eli Riddystä, Manalassa työskentelevästä Caeneuksesta ja presidentti Minoksen tyttärestä Ariadnesta – jotka ovat, tietämättään, osa suurta ennustusta. Tämä ennustus uhkaa jumalten kuninkaan Zeuksen valtaa. Hänen alkaessaan pelätä asemansa menettämistä, hän kiristää otettaan ihmiskunnasta ja alkaa hautoa synkkiä suunnitelmia ihmisten pään menoksi. Sarjan kertojana toimii Zeuksen kallioon kahlitsema, päivittäin kotkan näykkimäksi tuleva Prometheus, joka koettaa parhaansa mukaan saada ennustuksen toteutumaan.

Olen suuri kreikkalaisen mytologian ystävä (tätä blogia ei tarvitse koluta muutamaa sivua enemmän jotta sen saa selville) joten tietenkin olin innoissani, kun sain tietää Netflixin tekevän mustan komedian jumalista, sankareista ja kuolevaisista, joka sijoittuu moderniin, vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Olen toivonut jo pitkään, että kreikkalaisen mytologian tarinoita alettaisiin käyttää televisiossa ja elokuvissa – kirjallisuuden puolella myyttien uudelleentulkinnat ovat olleet jo vuosikausia iso hitti, mutta visuaalisen median puolelle tämä buumi ei ole vielä levinnyt. Jos Kaos menestyy – ja toivon tosissani, että se menestyy ja Netflix antaa sarjalle mahdollisuuden kehittyä – ehkä elokuvien ja sarjojen tekijät alkaisivat ammentaa mytologian tarinoista inspiraatiota niin Kaoksen kaltaisille hyvin omalaatuisille adaptaatioille tai perinteisemmille, kreikkalaiseen mytologiseen menneeseen sijoittuville sarjoille.

Syventykäämme nyt Kaoksen maailmaan ja ajatuksiini tästä eriskummallisesta sarjasta. Jos ette halua lukea tarkempia ajatuksiani ja haluatte vain tiiviin numeraalisen arvion, sanoisin, että sarja oli 4/5, eli todella hyvä, yksi suosikeistani tältä vuodelta.

Kekseliäs ja uniikki versio tunnetusta maailmasta – Kaoksen tarina ja maailma

Kaos on aivan omanlaisensa show. En todellakaan ole nähnyt toista sen kaltaista sarjaa. Sarjassa yhdistyy täydellisesti musta huumori (sarja sai minut nauramaan aidosti ääneen useampaan otteeseen), kreikkalaisen mytologian brutaalius ja absurdius, monimutkainen romantiikka, poliittiset kiemurat ja jumalallisella tasolla käytävät perheriidat. Se on visuaalisesti cool sarja – byrokratian vallitsemassa Manalassa kaikki on mustavalkoista, Olympoksella kaikki on värikästä ja ylellistä, ja kuolleiden maailmassa kaikki on katsojan silmään normaalia, kunnes huomaa, että joka puolella (aina muropaketeista sanomalehtiin ja mielenosoittajien kyltteihin) on viittauksia kreikkalaiseen mytologiaan. Sarjan puvustusta ja lavastusta oli ilo katsella, ja näin nörttinä oli kerrassaan riemastuttavaa bongata viittauksia siellä täällä.

Kaoksen tarina on yhtä aikaa uskollinen kreikkalaiselle mytologialle sekä itsevarmasti oma juttunsa. Tietenkään se ei ole 100% uskollinen, koska se ei ole mahdollista tällaisessa adaptaatiossa, joka siirtää antiikin tarinat meidän modernia maailmaamme muistuttavaan todellisuuteen. Minusta sarja kuitenkin onnistui kunnioittamaan joitain mytologian perinteisimpiä, olennaisimpia piirteitä. Jumalat ovat pikkumaisia, supervoimilla varustettuja egoisteja, jotka elävät aivan omissa sfääreissään, kaukana tavallisten ihmisten tavallisista ongelmista ja iloista. Melkein kaikille heistä, ihmiset ovat vain muurahaisten kaltaisia olentoja, luotu jumalten palvomista varten. He kirjaimellisesti käyttävät ihmisten sieluja tehdäkseen vettä, joka pitää heidät voimakkaina. Sarjan maailma on karu ja täynnä väkivaltaa, mutta mukana on myös hahmoja, jotka ovat urheita ja sankarillisia. Ikiaikainen ristiriita vapaan tahdon ja ennustusten ja kohtalon välillä raastaa kuolevaisia kahtaalle. Kaoksen tarinan tunnistaa kreikkalaiseksi mytologiaksi, eikä vain hahmojen nimien takia, vaan myös sen tunnelman ja teemojen takia.

Arvostan Kaoksessa sitä, että se ei aliarvioi katsojansa älykkyyttä ja kykyä tajuta asioita itse. Sarja ei tuhlaa aikaa selittäen maailmaansa – sen poliittista tilannetta, kulttuuria ja sen sellaista – vaan kertoo katsojalle pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Kreetan hallitseva perhe, presidentti Minos vaimoineen ja lapsineen, näytetään pikaisesti ensimmäisessä jaksossa, mutta vasta kolmannessa jaksossa selitetään kunnolla millaisia he ovat ja millainen suhde heillä on troijalaisiin pakolaisiin, jotka asuvat heidän alueellaan. Sarjassa liikutaan monella eri tasolla, hypitään ajassa ja hahmoja on monia, ja sarja luottaa siihen, että katsoja osaa itse ajatella ja pysyä tarinassa mukana. Minusta on aina inhottavaa, jos tarinat syöttävät kaiken katsojille kädestä pitäen. Luottakaa katsojiin ja lukijoihin, kyllä me pärjätään ilman kättä pitelevää opasta. Prometheuksen, kertojan, ääni auttaa katselijaa tutustumaan hahmoihin ja kommentoi heidän tekojaan, mutta hän ei paljasta liikaa, vaan jopa pimittää katsojilta tietoa, kunnes katsoo vihdoin tarpeelliseksi kertoa koko totuuden. Sarjasta nauttiakseen ei ole tarpeellista tietää mitään kreikkalaisesta mytologiasta, mutta se tekee siitä ehdottomasti viihdyttävämmän. Katsoessani tunsin monta kertaa suunnatonta riemua siitä, miten hauskasti myyttejä oli adaptoitu. Olin todella vaikuttunut siitä, miten Eurydicen ja Orpheuksen legendaarinen romanssi oli kirjoitettu, ja kerrassaan rakastin kuvausta Asphodelista ankeana toimistokompleksina ja Hadesta ylityöllistettynä, alati uupuneena pikkuveljenä, joka pysyy tolpillaan vain tomeran vaimonsa, Persephonen, ansiosta.

Kaoksessa oli monia hauskoja twistejä. Se, että Manalasta ei kukaan siirrykkään iloisesti seuraavaan elämään vaan tuomitaan ns. Olemattomuuteen (kohtaus jossa Caeneus ja Riddy löysivät tuon synkän luolan täynnä jähmettyneitä ruumiita, oli varsin creepy!) oli hauska, koska arvelin kyllä, että jotain mätää Manalassa on, mutta en tiennyt mitä se tarkalleen voisi olla. Ylipäätänsä kaikki liittyen Manalaan, ihmisten sieluihin, siihen, miten ihmisten sielujen voima antaa jumalille heidän voimansa (ihmisten sieluista tehty vesi, jota he nauttivat pitääkseen itsensä ikuisina oli hauskan kieroutunut idea) ja Zeuksen menneisyyteen kuolevaisena, joka keksi keinon tehdä itsestään ikuisen, oli kiinnostavaa. Riddyn ja Caeneuksen pienoinen romanssi oli yllättävän söpö, ja tykkäsin Caeneuksen tarinan sitomisesta amatsonien myyttiin. Hän ei mytologiassa liittynyt mitenkään amatsoneihin, mutta ei se mitään: Kaoksen Caeneuksen tarina oli silti hyvin tehty. Se, että kaikilla kuolevaisilla oli oma ennustuksensa oli myös todella hauska idea, ja katsoja odotti tämän oivallettuaan innolla hetkeä, kun päähenkilöt kaikki tajuavat, että heidän ennustuksensa on sama. Kohtaus, jossa Riddy ja Caeneus sitten ratkovat ennustustaan ja ymmärtävät, että he ovat osa suunnitelmaa, jonka tavoitteena on jumalten perheen tuho, oli todella tyydyttävä, koska he vihdoin saivat kiinni omasta merkityksestään. Ariadnen ja Glaucoksen tarina oli sydäntäsärkevä ja yllätti minut positiivisesti. Kummastelin alkuun miksi Charlie Covell keksi Ariadnelle kaksosen, mutta kun tajusin mitä hän aikoi tällä uudistuksella tehdä – eli todella käsitellä Ariadnen ja Minotauruksen sisarussuhdetta ja kuningas Minoksen kieroutuneisuutta – innostuin toden teolla. Sydämeni särkyi kun Ariadne vihdoin tapasi veljensä, joka tunnisti hänet kaksosekseen vaikka he näkivät toisensa viimeksi vauvoina, ja vihasin Minosta koko sydämelläni, kun hän surmasi Claucoksen Ariadnen edessä. Vastaavasti hurrasin mielessäni, kun Ariadne tappoi isänsä – kuten Minoksen ennustus oli aina määrännyt, Minos vain oli tulkinnut sen väärin.

Jos Netflix cancellaa Kaoksen tulen olemaan todella vihainen, koska sarja päättyi cliffhangeriin lähes jokaisen hahmon kohdalla. Mitä Eurydike tekee kaikilla profeettataidoillaan? Mistä Caeneus repäisi sielujen herättämiskykynsä? Onko Caeneus Kaos? Mitä Heralla on mielessä – ja menikö hän tapaamaan Aresta? Aikooko Dionysos lakata juomasta vettä, joka antaa jumalille heidän voimansa? Millaisia muutoksia Ariadne ja Andromache aikovat tuoda Kreetaan ja Troijaan? Kakkoskaudelta toivon uusia hahmoja (erityisesti lisää jumalia!!!), uusia eriskummallisia seikkailuja, yhä veikeämpiä ja oudompia versioita mytologiasta ja, ennen kaikkea, Dionysoksen ja Ariadnen rakkaustarinaa. Ensimmäisellä kaudella oli jo muutama viittaus tähän mytologiassa kuuluisaan romanssiin – Dionysos on lumoutunut nähdessään Ariadnen tappavan isänsä (oh you and your daddy issues, Dionysos) ja Persephonen sanottua Dionysokselle, ettei Olympoksella ole enää mitään tarjottavaa tälle, leikataan Ariadneen. Hmm, voisiko olla niin, että Dionysoksen tulevaisuus on Kreetalla, tämän upean naisen luona? Mutta ennen kaikkea toivon vain ylipäätänsä kakkoskautta. En luota Netflixiin – se on cancellannut niin monta minulle rakasta sarjaa – mutta koetan olla toiveikas. En halua luopua tästä sarjasta!

Yllättävät mutta tunnistettavat hahmot

Kaoksen yksi riemastuttavimpia puolia on se, että katsoja pääsee näkemään millaisia kreikan tarujen hahmot saattaisivat olla meidän maailmassamme. Kaos pursuaa kreikkalaisen mytologian hahmoja – siinä ei ole ainuttakaan merkittävää hahmoa, joka olisi sarjan tekijöiden täysin uniikki luomus. Löydät sarjasta Medusan, Charonin, Calliopen, Cassandran, Andromachen, Hecaben, Astyanaxin, Theseuksen ja vaikka keitä muita. Suurimmalta osin pidin sarjan luojan Charlie Covellin versioista. Ainut ongelmani oli Heran uskottomuus Poseidonin kanssa, koska en kerrassaan voi nähdä Heraa pettävänä naisena, koska hänen koko pointtinsa on olla avioliiton jumalatar ja erityisen närkästynyt juuri aviorikoksista. Tämä oli kuitenkin ainut asia sarjan Herassa, jonka kanssa minulla oli hieman hankaluuksia (ei pahasti, totuin kyllä juoneen lopulta). Muuten hän on täydellisen kylmäävä – hänen ampiaistarhansa oli kutkuttavan karmaiseva idea. Janet McTeer tekee loistotyötä!

Mutta nyt kehuihin, ja niitähän sitten riittää. Ensinnäkin, Jeff Goldblum Zeuksena on jotain mitä en tiennyt aina tarvinneeni. Hän tasapainottelee hienosti humoristisen paskiaisen ja valtaa janoavan hullun välillä, ja vaikka hän on kerrassaan hirveä hahmo – hän on fyysisesti väkivaltainen isä, pettävä aviomies ja jumala, joka murhaa viattomia mennen tullen ja surmaa jopa viattoman kissanpennun (sarjan kamalin kohtaus) – häntä on hauska katsella, koska Goldblum tekee niin upeaa työtä. Hän ei ole ehkä sellainen Zeus, johon olemme tottunut – supermaskuliininen muskelikasa, jolla on iso parta – mutta hän on silti hyvin, hyvin autenttinen Zeus. Sarjan jumalat ja muut yliluonnolliset hahmot – muun muassa Raivottaret ja Kohtalot – olivat kaikki yleisesti ottaen kekseliäästi kirjoitettuja. Raivotarten prätkäjengi oli erityisen ilahduttava keksintö ja Poseidon piukoissa uimahousuissa, jahdilla elelevänä laiskurina oli hulvaton kuvaus.

Hurmaavan Nabhaan Rizwanin Dionysos on loistava esimerkki siitä, miten Kaoksen hahmot ovat tunnistettavia, mutta silti omanlaisiaan. Dionysos kuvataan usein letkeänä, rentona, flirttailevana ja itsevarmana jumalana, mutta Kaoksessa hän on tylsistynyt, isäongelmia poteva ja äitiään kaipaava, jopa hieman nolokin nuori jumala, joka haluaa olla muuta kuin vain biletyksen, viinin ja hurmion jumala. Hänessä on kaikki Dionysoksen perinteiset elementit – hän bilettää, hässii ketä huvittaa, on muita jumalia läheisempi kuolevaisten kanssa ja hänellä on toverinaan kissaeläin (yleensä hänen rinnallaan on leopardi, Kaoksessa kissanpentu) – mutta hän oli samalla hyvin yllättävä hahmo. Samaa voisin sanoa Riddystä, joka ensisilmäyksellä on juuri sitä, mitä hänen olettaa olevan: Orpheuksen vaimo ja muusa. Hyvin nopeasti katsojalta vedetään kuitenkin matto jalkojen alta, koska Riddyn paljastetaan haluavan erota Orpheuksesta. Heidän tarinansa etenee perinteisesti: Eurydice kuolee yllättäen, sydänsuruista kärsivä Orpheus lähtee manalaan pelastamaan tätä ja he kohtaavat jälleen, mutta jälleen Kaos tekee tarinasta omansa. Eurydice ei palaa Orpheuksen luokse, hän ei rakasta tätä enää. Orpheuksen rakkaus oli liikaa – liian tukahduttavaa, liian palvovaa, liian omistushaluista. Se ei ollut enää todellista rakkautta, vaan jotain muuta. Riddy oli yksi suosikeistani: hän on sydänsuruja kokenut, ihanan aidonoloinen nuori nainen, joka joutuu osaksi itseään suurempaa kohtalon kudelmaa yrittäessään samalla setviä suhdedraamojaan ja kiukkuaan jumalia kohtaan. Hän oli hyvä vastapaino sarjan muille tärkeille hahmoille – jumalille, jumaluuksille ja valtaapitäville – ja edusti tavallista ihmistä ilman supervoimien, maineen tai perheen tuomaa turvaa.

Lopuksi, haluan höpötellä vähän Prometheuksesta, sarjan kertojasta, jota esittää Stephen Dillane. Ensinnäkin, hän oli ihan todella hauska hahmo – sarkastinen ja Zeuksen oikkuihin läpeensä kyllästynyt, mutta silti haikeasti vuosisatojen takaista ystäväänsä muisteleva jumaluus, joka viettää suurimman osan ruutuajastaan roikkuen kahlittuna kallioon, päällään ainoastaan räikyvänpunaiset kalsarit. Oli todella fiksu idea käyttää Prometheusta sarjan kertojana, koska hän oli myyteissä hahmo, joka pystyi aavistelemaan tulevaa ja näki asiat aina selkeämmin kuin muut ympärillään. Hänen nimensä tarkoitti kauaskatseisuutta ja ennakointia, joten tietenkin hän on Kaoksessa se, joka näkee ennustuksen mahdollisuuden ja tietää mitä täytyy tehdä, että se toteutuu. Prometheuksen hahmo on hyvä esimerkki siitä, miten sarjassa yhdistellään tragiikkaa ja komiikkaa: hänen rangaistuksensa on kamala, kuten myös se, että hän tappaa rakastajansa Charonin, jotta tämä voi aikanaan suojella Orpheusta ja auttaa ennustuksen toteutumista, mutta se, että hän naljailee kalsareissaan Zeukselle ja puhuttelee katsojia pilke silmäkulmassaan on kerrassaan hulvatonta. Toivon niin niin kovasti, että sarjasta tulee kakkoskausi, koska haluan nähdä mitä hän päättää tehdä nyt, kun on vapaa mies. Stephen Dillane teki aivan loistavaa työtä!

Kiinnyin moniin hahmoihin Kaosta katsoessani ja toivon kovasti, koko sielullani, että sarjasta tulisi toinen kausi. Haluan nähdä miten Charlie Covell tulkitsisi muita mytologian hahmoja – unelmani olisi nähdä hänen versionsa Artemiksesta ja Apollosta – ja miten jo nyt tutuiksi tulleet hahmot kehittyisivät. Haluaisin myös oppia tuntemaan sarjan pienia sivuhahmoja, kuten Medusaa ja Cassandraa (upea Billie Piper onnistui vain muutamassa kohtauksessa luomaan aivan loistavan version tästä surullisesta hahmosta),  paremmin.

Ilahduttava monimuotoisuus – Kaoksen monipuolinen representaatio

Kaos oli ihanaa katsottavaa jännittävän tarinan, veikeän maailman ja mytologisen hauskanpidon ohella myös siksi, että se on täynnä monimuotoista, hyvin toteutettua representaatiota. Kreikkalainen mytologia on täynnä, näin meidän termejämme lainaten, queereja hahmoja, joten olin hyvin iloinen, että sarjassa kunnioitettiin tätä alkuperäislähteistä löytyvää seksuaalisuuden kirjoa. Dionysos on, kuten hänen kuuluukin olla, bi tai pan, Theseus ja Astyanax ovat rakastavaisia, ja Prometheus muistelee haikealla hellyydellä elämänsä suurta rakkautta, Charonia, joka puolestaan, ymmärrettävästi, hautoo varsin ristiriitaisia ajatuksia murhaajastaan / rakastajastaan. Charon ja Prometheus olivat erityisen hurmaavia, koska televisiossa ei usein anneta tilaa vanhemmille queerhahmoille, eikä heidän suinkaan näytetä olevan olla intiimejä. Yay for old gays! Queeriys on sarjan maailmassa normalisoitua, eikä kukaan reagoi siihen kummallisesti, mikä oli virkistävää sekä autenttista lähdemateriaalille. Homoseksuaalisuudella oli kreikkalaisessa maailmassa omat sääntönsä, mutta mytologiasta ei löydy meidän maailmallemme tyypillistä homofobiaa. 

Erityisesti nostan hattua sarjan tekijöille transsukupuolisuuden ja sukupuolen moninaisuuden representaatiosta, koska siihen törmää vieläkin, valitettavasti, vain hyvin harvoin. Yksi ennustukselle tärkeistä kuolevaisista, Misia Butlerin esittämä, Caeneus (oheisessa kuvassa) on transmies, joka kasvoi amatsonina, mutta jätti tämän naisekslusiivisen yhteisön ollakseen oma itsensä. Olin todella ilahtunut siitä, että a) vähemmän tunnettu mytologinen hahmo, Caeneus, otettiin mukaan sarjaan isojen nimien rinnalle ja b) hänen mytologiassa tapahtuva sukupuolenmuutoksensa esitettiin transsukupuolisuutena. Transsukupuolisuus on merkittävä osa Caeneuksen tarinaa, mutta ei myöskään hänen ainut määrittelevä piirteensä tai tehtävänsä. Erityisesti minua ilahdutti Caenuksessa se, miten hellä on Kerberoksensa kanssa ja miten hän auttaa Riddyä selviämään Manalassa. Myös sarjan Kohtalot ovat trans- tai genderfluid-näyttelijöiden esittämiä – yksi heistä on legendaarinen Suzy Izzard. Sukupuolen kirjon sisällyttäminen tähän sarjaan on hyvä esimerkki siitä, miten sarjan tekijät ottavat inspiraatiota myyteistä (kreikkalaisessa mytologiassa on monia sukupuolen rajoja rikkovia ja venyttäviä hahmoja!), mutta tuovat siihen oman, modernin näkökulmansa.

Sateenkaarevien hahmojen ohella Kaoksen päänäyttelijöihin kuuluu lukuisia ei-valkoisia tähtiä – esimerkiksi Dionysosta esittävä Nabhaan Rizwan, Riddyn näyttelijä Aurora Perrineau, Persephonea tulkitseva Rakie Ayola, Charonia esittävä Ramon Tikaram ja Leila Farzad, Ariadnen näyttelijä. Kreikkalaisen mytologian maailma esitetään usein hyvin valkoisena ja jos joku kehtaa palkata kuuluisiin myyttisiin rooleihin esimerkiksi mustia näyttelijöitä, nosuee asiasta usein suuri myrsky (esimerkkinä tästä toimii hyvin Troy: Fall of a City -sarja!) huolimatta siitä, että nämä ovat fiktiivisiä hahmoja, jotka voivat olla ihan mitä vain. On myös typerää ajatella, että kreikkalaisen mytologian tarinat sijoittuvat vain Kreikkaan: tarinoissa pyöritään aika usein myös, muun muassa, Egyptissä. Hahmot eivät siis todellakaan ole vain valkoisia. Lisäksi, tämä on sarja, joka sijoittuu meidän maailmamme kaltaiseen universumiin: sen kuuluukin reflektoida meidän todellisuuttamme myös näyttelijäkaartin tasolla.

Kaoksessa on myös virkistävää vammaisuusrepresentaatiota, johon ei myöskään usein mediassa törmää. Ja aivan liian usein jos tarinassa on pyörätuolissa oleva hahmo, tätä näyttelee ihminen, joka ei oikeasti tarvitse pyörätuolia elämässään, aivan kuin oikeasti vammaisen näyttelijän palkkaaminen olisi jotenkin erityisen haasteellista. Kaoksen maailmassa keksijäneroa Daedalusta (tunnettu erityisesti Ikaroksen isänä ja hänen kuolemaansa johtaneiden siipien tekijänä) esittää muusikko-näyttelijä-kirjailija Mat Fraser, jonka käsivarret ovat ns. alikehittyneitä (fokomelia). Tästä ei tehdä sen suurempaa numeroa sarjassa, vaan myös häntä kohdellaan kuten ketä tahansa. Vammaisuus ei vaikuta Daedaluksen nerouteen tai kykyihin taiteilijana, arkkitehtinä, insinöörinä ja käsityöläisenä. Pidin Daedaluksessa siitä, miten hänen suhdettaan Ariadneen kuvataan: katsoja näkee nopeasti, että Ariadne pitää hänestä ja luottaa häneen, aivan kuten hän myyteissäkin luottaa. Daedalus on salannut Ariadnelta asioita Minoksen käskystä, mutta kun Ariadne kysyy tältä suoraan veljensä kohtalosta, Daedalus kertoo totuuden. Pidin tästä kohtauksesta kovasti! Kaoksen Daedaluksessa on koskettavaa haikeutta – hän on vanki, hän menetti rakkaan poikansa Ikaroksen, kun tämä yritti paeta Kreetan vankilasta, ja hän on joutunut kantamaan jo vuosia Glaucoksen kohtalon salaisuutta. Miesparka. Toivon, että hän selviää Minotauruksen hyökkäyksestä, mutta pelkään pahinta.

Lopuksi, tässä olisi top 5 hahmoani tästä sarjasta...

1. Dionysos
2. Ariadne
3. Prometheus
4. Eurydice
5. Caeneus

Kunnianmaininnan ansaitsevat Zeus, Hera ja Poseidon, jotka olivat kaikki kutkuttavan kamalia, Dennis-kissanpentu, joka ansaitsi parempaa, ja Daedalus, tuo surullinen miesparka.

Onko Artemis feministinen ikoni?

"Artemis, the goddess of the hunt, to whom the forest and all its inhabitants belonged. We all fell under her silvery gaze, we all bowed to her might, from the worms slithering in the earth to the howling wolves. The forest of Arcadia shimmered with her power."

– Atalanta (Jennifer Saint)

Kreikkalaisen mytologian metsästyksen, villin luonnon ja eläinten jumalattaresta ja nuorten tyttöjen suojelijasta Artemiksesta on tullut voimakkaan soturinaisen ja itsenäisen, voimakkaan naisen symboli. Häntä pidetään usein yhtenä kreikkalaisen mytologian ihailtavimmista naishahmoista, ja syystäkin, onhan hän ihan todella cool ja jännittävä hahmo. Kukapa meistä ei hieman ihailisi jousella ampuvaa, metsässä villinä ja vapaana juoksentelevaa, omasta kohtalostaan määräävää jumalatarta, joka ei kerrassaan välitä muiden mielipiteistä?

Mutta onko hän ansainnut paikkansa jonkinlaisena feministisenä ikonina tai roolimallina? Voiko antiikin maailmassa luotu hahmo olla edes feministinen? Ansaitseeko Artemis meidän arvostuksemme? Tässä esseessä pyrin vastaamaan näihin kysymyksiin.

Ihan ensiksi haluan vähän höpötellä feminismistä ja antiikin maailmasta. Ensinnäkin, mielestäni on ihan turhaa yrittää lähteä tutkimaan antiikin tekstejä ja taidetta tavoitteena löytää feministisiä hahmoja ja teemoja, koska antiikin maailma oli niin syvästi erilainen kuin meidän. Se mitä me ajattelemme feminisminä ei ollut tuohon aikaan olemassa konseptina tai ajatusmallina, ja siten on siis ajanhukkaa etsiä sitä menneisyydestä. En tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö menneisyydestä olisi löydettävissä vahvoja, mielenkiintoisia, itsenäisiä ja tärkeitä naishahmoja, ei laisinkaan. Antiikin tarinat ovat täynnä kiehtovia naisia – kuolevaisia, hirviöitä, noitia ja jumalattaria – joista monet ovat dynaamisia toimijoita tarinoissaan. Artemis on tällaisesta hahmosta hyvä esimerkki: hänellä on valtaa, vahva asema, häntä kunnioitetaan ja hän puolustaa itseään ja rajojaan vimmaisella raivolla. Antiikin teoksia voi siis tulkita feministisestä näkökulmasta, kunhan niiden ei odota vastaavan moderneja feministisiä aatteita. Niitä ei pitäisi myöskään tuomita modernista näkökulmasta, vaan käsitellä oman aikakautensa tuotteina.

Mutta nyt itse Artemikseen ja syihin miksi sanoisin, että häntä voi tulkita feministisestä näkökulmasta positiivisena hahmona.

Ensinnäkin, hän on, kuten jo aiemmin sanoin, vahva, itsenäinen toimija. Hän elää omaa elämäänsä, tekee mitä haluaa ja elää ylpeästi epätavallista elämää. Koska hän on yksi Olympoksen kahdestatoista jumalasta, häntä eivät sido ihmisnaisia koskevat normit ja arvot. Hän saa olla mitä on ihan vapaasti ja siinä on jotain perin viehättävää ja hurmaavaa. Artemis tarjoaa myyteissä myös muille naisille mahdollisuuden elää elämää kaukana ja vapaana miehistä ja yhteiskunnan perinteisistä paineista: hänen mukanaan matkustaa ja metsästää joukko nymfejä ja muita neitsyyden valan ottaneita naisia. Artemiksen seuraajien ohella mieleeni tulee vain kourallinen muita naisekslusiivisia ryhmiä Kreikan mytologiasta (Dionysoksen johtamat mainadit, Amazonit ja Lemnoksen naiset). 

Artemis kieltäytyy luovuttamasta valtaansa aviomiehelle. Hän on yksi Olympoksen kolmesta neitsytjumalattaresta (hänen tätinsä Hestia ja siskopuolensa Athena ovat nuo kaksi muuta jumalatarta). Hän pitää kiinni oikeudestaan määritellä mitä hänen keholleen tapahtuu ja tehdään, mikä on ihailtavaa ja varsin harvinaista antiikin mytologiassa, jossa naisia naitetaan vastoin heidän tahtoaan ja jossa heidän koskemattomuuttaan rikotaan jatkuvasti. Artemis suojelee koskemattomuuttaan, mennen joskus jopa karmaisevan pitkälle kostossaan, eikä kukaan syytä häntä siitä, onhan hän jumalatar. Kun metsästäjä Aktaion, jonka usein sanotaan törmänneen jumalattareen vahingossa, näkee alastoman Artemiksen kylpevän, Artemiksen kosto on hirmuinen: hän muuttaa Aktaionin hirveksi ja katsoo, kun Aktaionin omat rakkaat metsästyskoirat repivät isäntänsä kappaleiksi. Aktaionin tarina oli kammottava, varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu jos mies rikkoo neitsytjumalattaren rajoja. Naisten raivoa ja vihaa vähätellään yhäkin jatkuvasti, joten Artemiksen jumalallisessa raivossa on jotain katharttista. 

Vaikka Artemis elää naiselle hyvin epätavallista elämää, hän ei kuitenkaan halveksi naisia, jotka valitsevat perinteisen elämän. Artemis tunnetaan myös tyttölasten suojelijana ja hän onkin tyttöjen tukena aina avioliittoon asti, jolloin he siirtyvät Artemiksen hoivasta Heran vallan alaisiksi. Kreikkalaisessa maailmassa oli tyypillistä, että tyttö, mennessään naimisiin, uhrasi lapsuuden lelunsa Artemikselle kiitoksena tämän suojelusta ja symbolisena kasvamisen eleenä. Artemis ei kuitenkaan hylännyt tyttöjä täysin, vaan hän oli myös synnytyksessä tyttöjä ja naisia suojeleva jumalatar. Tämä rooli voi vaikuttaa oudolta neitsytjumalattarelle, mutta Artemiksen oman syntytarinan huomioon ottaen, voi ymmärtää miksi hän haluaisi suojella synnyttäviä naisia. Kun Artemiksen ja Apollon äidin Leton synnytys alkoi, hän joutui vaeltamaan päiviä etsien paikkaa, jossa synnyttää, koska jumalatar Hera oli kironnut hänet: hän ei voisi synnyttää maailla eikä merellä ja joutuisi siten kitumaan synnytystuskissaan ikuisesti. Leto kuitenkin löysi porsaanreiän kirouksestaa ja sai synnyttää lapsensa. Artemis syntyi ensin, minkä jälkeen hän auttoi tuskaista äitiään synnyttämään Apollon. Artemis ei siis halua, että kukaan tyttö tai nainen joutuu kokemaan samanlaista tuskaa kuin hänen oma äitinsä. Muut avioliittoon liittyvät asiat hän kuitenkin jättää äitipuolensa Heran harteille.

Mutta nyt Artemiksen huonompiin piirteisiin – kertomuksiin, jotka syövyttävät hänen asemaansa feministisenä naisena, joka puolustaa tyttöjä ja muita naisia. Artemis, kuten kaikki antiikin jumalat, on julma, äkkipikainen, egoistinen ja tunteissaan äärimmäinen. Jumalat voivat rakastaa ja auttaa kuolevaisia ja toisiaan, mutta hyviksi "ihmisiksi" heitä ei voi kutsua millään ilveellä (Hestia on ehkä ainut poikkeus, hän tuntuu olevan aidosti mukava jumalatar). Artemis on cool, jännittävä ja monin tavoin ihailtava, mutta hän on silti olymposlainen. 

Artemis ympäröi itsensä naisilla, hän suojelee tyttöjä ja hän auttaa synnyttäviä naisia, mutta hän ei todellakaan aina puolusta tai auta naisia. Hän, kuten niin monet muutkin jumalat, rankaisee viattomia naisia miesten teoista, jopa naisia, jotka ovat hänelle uskollisia. Kaunis nymfi Kallisto vannoi pysyvänsä neitsyenä ja omistavansa elämänsä Artemikselle, mutta, kuten niin monet epäonniset naiset kreikkalaisessa mytologiassa, hän joutui Zeus-jumalan himokkaan katseen kohteeksi. Kalliston tarinasta on monia versioita, mutta törmään useimmiten versioon, jossa Zeus lähestyy häntä Artemikseksi naamioituna ja harrastaa sitten seksiä Kalliston kanssa, joka tulee raskaaksi. Kun Artemis näkee Kalliston kasvavan vatsan, hän ei vihastu Kallistoa huijanneelle Zeukselle, vaan rankaisee Kallistoa: hän häätää nymfin luotaan, eikä suojele häntä, kun miehensä seksiseikkailuista vihastunut Hera muuttaa Kalliston karhuksi. Arethusa-nymfin tarina on hankalampi, koska olen nähnyt sitä tulkittavan esimerkkinä Artemiksen rangaistuksesta sekä hänen suojelevaisuudestaan. Jokijumala Alfeios rakastuu Arethusaan, Artemikselle vannoutuneeseen neitsyeen, ja lähtee jahtaamaan tätä, ja Arethusan aneltua apua jumalattareltaan, Artemis muutti tämän lähteeksi ja halkaisi maan, jotta Arethusa pääsee pakoo Alfeiosta. Rankaisiko hän Arethusaa? Kai hän olisi halutessaan voinut vain napata neitosen ja hiissata tämän kauas Alfeioksesta ja olla muuttamatta tätä vesistöksi? Olisiko hän ottanut Arethusan takaisin hänen käytyään näin lähellä "tahraantumista"? Ken tietää.

Ehkä karmaisevin esimerkki siitä, miten Artemis antaa naisten kärsiä miesten teoista on Agamemnonin ja Ifigenian myytti. Agamemnon, kreikkalainen kuningas joka johti sotaretkeä Troijaan, loukkaa Artemista ennen laivaston lähtöä ja kostoksi Artemis pysäyttää tuulet ja siten estää laivoja liikkumasta. Agamemnon pyytää profeetalta apua – mitä hänen täytyy tehdä, että Artemis palauttaa tuulet? – ja profeetan vastaus on karmaiseva: Agamemnonin tulee uhrata tyttärensä Ifigenia Artemikselle. Tässä vaiheessa lukija ei voi olla miettimättä miten Artemis, nuorten tyttöjen suojelija, voi vaatia tällaista. Vastaus lienee tietenkin, ainakin osittain, se, että näitä tarinoita kerrottiin satojen vuosien ajan eri paikoissa uudelleen ja uudelleen, ja myytit muuttuivat. Artemis ei ehkä aina ollut nuorten tyttöjen suojelija ja niin edespäin. Mutta oli miten oli, Artemis vaatii Ifigenian hengen. Ja Agamemnon tekee mitä jumalatar pyytää. Joissain versioissa Artemis pelastaa Ifigenian viime hetkellä, mutta tunnetuin versio on se, jossa Agamemnon surmaa tyttärensä, Artemis palauttaa tuulet ja laivasto purjehtii iloisesti Troijaan. 

Tämä ei varmaan sen kummemmin piristä ketään, mutta välillä Artemis rankaisee naisia myös toisten naisten tekosista. Kun jumalaista sukua oleva kuolevainen Niobe kehuskelee hubriksessaan, että hän on parempi kuin jumalatar Leto, koska hänellä on neljätoista lasta (niobidit) ja Letolla vain kaksi, Artemis ja Apollo suivaantuvat. Heidän äitiään ei loukata! Mutta sen sijaan, että he satuttaisivat Niobea itseään, Apollo tappaa Nioben seitsemän poikaa ja Artemis tämän seitsemän tytärtä. Artemis ja Apollo eivät kohdista vihaansa itse loukkaajaa kohtaan, vaan tietenkin, kuten jumalat yleensä tekevät, he iskevät vihansa kohteen heikkoimpaan kohtaan. Jos he olisivat vain tappaneet Nioben, hän ei olisi kärsinyt tarpeeksi. Tällä tavoin Niobe joutuu ikuisesti elämään tekojensa seurausten kanssa. Jos halutaan keskustella Artemiksen feministisestä tulkinnasta, tätä tarinaa ei tulisi jättää huomiotta: se, että tappaa loukkaavan naisen seitsemän viatonta nuorta tytärtä on aikamoinen isku hänen feministisen idolin asemaansa vasten.

Mitä mieltä minä siis olen? Voiko Artemista laskea feministiseksi idoliksi tai edes feministiseksi hahmoksi? No, kyllä ja ei. Jotkut aspektit hänen myyteistään ja hahmostaan ovat hyvinkin helposti tulkittavissa, näin modernista näkökulmasta, feministisiksi. Hänessä on paljon ihailtavia piirteitä ja hän edustaa aikakaudestaan poikkeavaa, vapaata naista. Kreikkalaisessa mytologiassa ei ole monia taistelevia naisia, jotka elävät ns. maskuliinista elämää (Artemiksen ohella tällaisia hahmoja ovat tietenkin amatsonit ja sankaritar Atalanta). En tarkoita sanoa, että maskuliiniset piirteet ja taidot tekevät naisesta mitenkään parempia kuin naiset, jotka ovat perinteisesti feminiinisiä – tarkoitan vain sitä, että Artemis on harvinainen ja edustaa omanlaistaan, kreikkalaiselle maailmalle hyvin vierasta naiseutta. Ymmärrän hyvin, miksi hänet nostetaan usein feministiselle jalustalle. Ymmärrän myös, miksi hänestä on tullut queer-ikoni, onhan hän miehet tyystin torjuva, itsensä naisilla ympäröivä leidi – häntä on helppo tulkita muun muassa lesbonäkökulmasta.

Artemis ei kuitenkaan ole mikään naisten puolustaja, vaikka onkin tyttöjen suojelija. Hän ei epäröi satuttaa ja rangaista viattomia naisia, jos sattuu sille päälle. Hän on rosoinen, hankala hahmo, mutta sen ei pitäisi yllättää ketään – hän on jumalatar, ja heillä on aivan omat moraalikoodistonsa. Artemista ei tulisi tulkita niinkään ihmisenä, vaan jotain ihmisyyttä ylempänä olevana hahmona, johon eivät päde ihmisiä sitovat säännöt ja ajatukset. Ja kuten jo heti alussa sanoin, hänestä ei tulisi etsiä modernin feminismin piirteitä, koska kun hänet luotiin ja kun hänestä kerrottiin tarinoita vuosituhansia sitten, feminismiä ei aatteena ollut olemassa. Artemiksesta voidaan luoda uusia versioita, joita käsitellä modernin feminismin ottein, koska nämä tarinat on luotu ja kirjoitettu modernina aikana. 

Summa summarum, minua ei haittaa, että Artemista pidetään feministisenä ikonina, kunhan ihmiset ymmärtävät, että Artemis on aikakautensa tuotos. Toivon myös, että Artemiksen huonommat puolet – hänen turha väkivaltaisuutensa ja julma kostonhimonsa – otetaan huomioon, etenkin jos tavoitteena on käydä syvällisempää keskustelua feminismistä ja kreikkalaisista jumalattarista. Minusta siinä, että naishahmoja silotellaan tai pehmennetään, jotta he olisivat miellyttävämpiä ei ole mitään feminististä. Ehkä Artemista voidaan tulkita feministisenä hahmona juuri hänen kamalimpien piirteidensä takia: hän ei ole täydellinen, hän osaa olla kamala, hän tekee kauheita asioita, eli hän on monimutkainen hahmo, joka ei ole helposti määriteltävissä. Hän on hoivaava sekä tuhoava. Onko feminismille tuhoisaa vaatia, että naisten täytyy olla moraalisesti virheettömiä ollakseen feministisiä? Voiko naisia satunnaisesti satuttava jumalatar olla feministinen siksi, että hän on mielenkiintoinen, monitahoinen hahmo, joka on niin paljon muuta kuin isänsä tytär, veljensä sisar tai niin edespäin? 

Ehkä vastaus siihen, onko Artemis feministinen ikoni, on se, että jokainen meistä luo oman Artemiksensa ja joillekin hän on feministinen sankari ja joillekin pelottava ylimaallinen olento, joka targetoi viattomia naisia (vaikka, myönnettäköön, hän tekee sitä todella paljon harvemmin kuin jotkut muut jumalattaret – looking at you, Hera!) Minulle Artemis on rosoinen ja julma, villi ja vapaa, kaunis ja itsepäinen, pelottava sekä lumoava. Hän on yksi suosikkijumalattaristani.

Lopuksi, Artemiksesta kiinnostuneille, pieni lista kirjavinkkejä:

• Atalanta (Jennifer Saint)
• Outrun the Wind (Elizabeth Tammi)
• Great Goddesses (Nikita Gill)
• Goddess of the Hunt (Shelby Eileen)
• Artemis Made Me Do It (Trista Mateer)
• Hippolytus (Euripides)
• Homeric Hymns
• Divine Might (Natalie Haynes)

Taideteokset:

Kuva 1: Artemis on the Hunt (G. Puricelli Guerra, 1801–1900)

Kuva 2: Diana and Actaeon (Tizian, 1556–1559)

Kuva 3: Lähikuva veistoksesta Latona and Her Children (William Henry Rinehart) – kuvassa siis titaani Leto ja hänen ja Zeuksen kaksoset, Apollo ja Artemis

Kuva 4: Lähikuva teoksesta Zeus (Jupiter) in the Guise of Artemis (Diana) and the Nymph Callisto (Francois Boucher, 1744)

Kuva 5: Artemis and Apollo Killing the Niobids (Pierre-Charles Jombert, 1772)

Kuva 6: Lähikuva teoksesta Diana the Huntress (Giovanni Battista Gaulli, n. 1690)

Kuva 7: Diana and Her Hound (Tuntematon taiteilija, n. 1720)

5 (oikeasti 6) Suosikkia: Star Wars: The High Republic -hahmot

Star Wars: The High Republic on vuonna 2021 romaanilla Light of the Jedi (Charles Soule) alkanut sarjakuvista, romaaneista, audiodraamoista ja novelleista koostuva saaga, joka sijoittuu noin 200 vuotta ennen episodi ykköstä, The Phantom Menacea. 

Saaga koostuu kolmesta vaiheesta (phase), jotka kaikki sisältävät lukuisia kirjoja ja sarjiksia, ja yhdessä nämä vaiheet kertovat yhden mittavan tarinan. The High Republic on Jedien ja Tasavallan kulta-aikaa. Jedit ovat individualistisempia, ymmärtäväisempiä ja enemmän kosketuksissa Voiman kanssa kuin he ovat episodeissa I–III, jolloin kaikki menee heillä lopullisesti pieleen. Tasavaltaa ei johda Palpatinen kaltainen manipuloiva pahis, vaan rehti, hyväsydäminen kansleri Lina Soh, joka haluaa tuoda galaksiin yhtenäisyyttä ja toivoa. Sarjan pääpahis on Marchion Ro -nimisen mysteerisen miehen johtama Nihil-rosvojoukko, jotka ajavat Tasavallan ja Jedit ahtaalle kaoottisella terrorillaan, tappamisellaan ja ryöstelyllään.

The High Republic on ollut todella iso hitti. Kirjat ovat liki aina bestseller-listoilla, kirjailijat ovat nousseet fanikunnan parissa rockstaramaiseen suosioon, THR-aiheiset paneelikeskustelut vetävät aina satoja, ellei tuhansia, kuuntelijoita, ja Star Wars -coneissa järjestetään nykyään lähes aina huippusuosittuja THR-cosplaykilpailuja. Rakastuin aikakauteen ja tarinaan heti ensimmäisen kirjan aikana, eikä tarina ole tähän mennessä kertaakaan pettänyt minua. Kaikki kirjat ja sarjikset eivät toki aina iske, mutta yleisesti ottaen, tämä saaga on erinomaisesti tehty. Sarjassa parasta on kuitenkin sen hahmot, ja tässä ovat kuusi suosikkiani – en pystynyt jättämään ketään näistä hahmoista mainitsematta.

1. Elzar Mann

Ah, Elzar, THR-saagan chaotic sad Jedi boi (tai, no, ehkei enää poika, hän on varmaan lähempänä neljääkymmentä), joka tasapainoilee mitä kiintoisimmalla tavalla Jedien velvoitteiden ja ihanteiden, ja pimeän houkutuksen välillä. Hän on niitä hahmoja, jotka yrittävät niin kovasti onnistua, mutta tuntuvat aina epäonnistuvan, ja hahmo, joka ei ole koskaan sopinut muiden yhteisönsä jäsenten joukkoon täydellisesti, vaan on tuntenut aina olevansa hieman muista erillään. Elzar aloittaa saagan ritarina, joka ei ole saanut mestarin arvoa siksi, että hän tuppaa toimimaan aina jääräpäisesti oman päänsä mukaan ja hänellä on hieman omalaatuisia ajatuksia Voimasta. 

Elzar on kenties suosikkipoikani koko saagassa. Hän on niin ihanan monimutkainen ja turhauttava hahmo mitä parhaimmalla tavalla. Hän mokailee ja tekee impulsiivisia päätöksiä, mutta lukija ymmärtää hänen motiivejaan aina. Hän joutuu saagan aikana varsinaisen emotionaalisen höykytyksen kohteeksi ja koska nautin kaikesta surullisesta ja dramaattisesta, Elzarin hahmo iskee minuun kuin leka. 

Kiehtovaa Elzarissa on myös hänen suhteensa hänen lapsuudenystäviinsä Stellan Giosiin ja Avar Krissiin. He ovat THR-saagan keskeinen trio (Star Warsissa tulee aina olla keskeinen trio!) ja ahh, että rakastan heitä. He tuntevat toisensa läpikotaisin ja heidän välillään voi aistia vuosien historian painon. He eivät ehkä näe toisiaan usein, mutta he ovat osa toisiaan tavalla, jota ei voi rikkoa. Elzar on mielestään porukkansa outolintu – siinä missä Stellan ja Avar ovat esimerkillisiä Jedejä, Elzar on aina ollut vähemmän säihkyvä, vähemmän arvostettu ja, ainakin omasta mielestään, huonompi Jedi. Trio ei kuitenkaan ole näin simppeli, vaan jokainen kolmesta näkee heidän suhteensa vähän eri tavoilla, mikä tekee heistä upean, dynaamisen ja kiehtovan kolmikon. Heidän ystävyydessään on myös jotain omalaatuisen romanttista ja intiimiä, jota en oikein osaa kuvailla. Avar ja Elzar toki ovat ihan selkeästi rakastuneita, mutta kummankin sutheessa Stellaniin on myös jotain erityistä.

2. Avar Kriss

Avar Kriss on "the best of the best", Jedien kultainen kansikuvatyttö. Hän on urhea, sankarillinen ja empaattinen. Hän on toivon ruumiillistuma. Avar olisi kuitenkin todella tylsä, jos hän olisi täydellinen aina – onneksi hän on kaukana täydellisestä. Minusta on ollut ihana seurata, miten THR-saagan kirjoittajat ovat syventäneet hänen hahmoaan ja pureutuneet esimerkiksi siihen, millaista on olla "the best of the best", millaista on kantaa tuollaista taakkaa ja roolia harteillaan. Hän paljastuu ajan kanssa olevan myös todella jääräpäinen ja tottelematon, mitä ei ehkä odottaisi Jedeistä parhaimmalta.

Avarin merkittävimpiä piirteitä on se, miten hän kokee Voiman musiikkina. Jokainen ihminen on nuotti, jokainen tapahtuma omanlaisensa melodia. Avarin suhde Voimaan kuvataan todella kauniisti. Minua kiehtoo se, miten individualistisesti kukin Jedin THR-aikakaudella kokee Voiman: Avarille se on musiikkia, Elzarille se on kuohuva meri ja wookiee-Jedi Burryagalle se on suuri metsä, jossa jokainen elämänmuoto on oma oksansa ja osa yhtä suurta kokonaisuutta. Avarissa on, esim. Elzariin verrattuna, eteerisempi ja hengellisempi fiilis – hän on etäisempi hahmo, ei missään nimessä kylmä, mutta ei rento vitsailija tai välttämättä helposti lähestyttävän oloinen.

Avar ja Elzar ovat, kuten aiemmin mainitsinkin, rakastuneita toisiinsa. Avar pysyy kuitenkin tästä huolimatta aina ensisijaisesti omana, itsenäisenä hahmonaan. Monen naishahmon kohtalona on aina tulla määritellyksi elämänsä miehen kautta, mutta tästä ei ole mitään vaaraa Avarin kanssa. Pidän siitä, että Avarin ja Elzarin suhde etenee hiljalleen, taka-alalla, ja vaikka heidän välillään on romanttisia tunteita, he ovat myös lapsuudenystäviä ja kollegoita. 

3. Lula Talisola

Lula Talisola on nuori Jedioppilas, joka on päättänyt olla paras Jedi ikinä. Hän on kunnianhimoinen, itsevarma, päättäväinen ja määrätietoinen, mutta hän on myös ystävällinen, hauska ja suloinen. Jedien ei kannusteta kummemmin tavoittelemaan suuruuksia, vaan keskittymään työhönsä ja Voimaan tutustumiseen, mutta Lulan kunnianhimo ei ole rangaistava piirre tai heikkous. Hänellä on suuria unelmia ja hän tietää olevansa ryhmänsä paras ja voimakkain, mutta hän ei anna sen tehdä itsestään ikävää seuraa muille eikä hän salli unelmiensa asettua Jedin arjen ja velvollisuuksien edelle. Pidän siitä, ettei tämän nuoren naisen kunnianhimoa tuomita tarinassa – suuruuksia havittelevia naishahmoja ei kohdella fiktiossa aina kovinkaan kauniisti.

Lulassa olennaista on myös se, miten hän on osa tiimiä. The High Republic Adventures -sarjakuva keskittyy lasten joukkioon, jotka ajautuvat seikkailuihin matkustellessaan mestariensa kanssa ympäri galaksia tutustumassa erilaisiin maailmoihin. Lula ja hänen ystävänsä ovat niiiiin herttaisia. Heillä kaikilla on omat vahvuutensa ja he tukevat toisiaan hankalissa paikoissa. Olen varsinainen pehmo, joten tarinat ystävyydestä ja siitä kuinka "team work makes the dream work" ovat minusta aina ihania. 

Pidän siitä, miten Lula kehittyy sarjan aikana. Hänen selkeä suunnitelmansa alkaa horjua hänen kohdatessaan uusia haasteita ja ihmisiä, mutta tätäkään ei esitetä pahana juttuna. Lulan hahmo esiintyy lähinnä lapsille suunnatussa sarjakuvassa ja minusta on hyvä, että lapset voivat Lulan kautta oppia, ettei ole vaarallista muuttaa mieltään, kasvaa ulos aiemmista unelmistaan ja epäröidä. Se, miten Lulaa ympäröivät ihmiset tukevat häntä tässä on myös hyvä viesti lapsosille siitä, millaista kohtelua ansaitset heikkoina hetkinäsi sinua ympäröiviltä ihmisiltä.

4. Zeen Mrala

Zeen Mrala on listan ainut, joka ei ole Jedi. Hän on kuitenkin Voimalle herkkä, mutta Jeditemppelin sijaan hän kasvoi pienessä kylässä, jonka asukit kasvatettin pelkäämään ja vihaamaan Jedejä ja kaikkia, jotka käyttävät Voimaa. Zeen kasvoi peläten itseään ja uskaltamatta koskaan olla oma itsensä. Tarinansa alussa Zeen kohtaa Jedejä ja tajuaa, että maailmassa on muitakin hänen kaltaisiaan, ja että he eivät ole kaikki pahiksia – tämän tajuaminen laukaisee yhden THR-saagan parhaimmista kasvutarinoista.

Zeenin tarina kerrotaan lähinnä lapsille ja nuorille suunnatussa The High Republic Adventures -sarjassa, mikä on minusta tärkeää. Uskon tarinan nuoresta, joka on kasvanut ympäristössä, joka ei tunne häntä, joka kasvoi tuntien olonsa oudoksi ja ulkopuoliseksi, ja joka joutuu piilottelemaan jotain suurta salaisuutta, tuntuvan monesta lapsesta ja nuoresta tutulle. Zeenin hahmo voi tarjota samaistumispintaa ja keinon käsitellä hankalia tunteita, ja se kuinka hän löytää ystäviä, jotka rakastavat häntä sellaisena kuin hän on, voi olla lohduttavaa ja kannustavaa. 

Zeen on kiintoisa hahmo kaikin puolin. Hänen tarinansa ja lähtokohtansa ovat kiehtovat, hän on todella hauska (hän on kaveriporukkansa pilailumestari), hän on heittäytyväinen ja hyväsydäminen, mutta hän piilottelee myös syvää surua ja vihaa. Zeenillä on Jedin voimat, mutta hänellä ei ole Jedin tunteidenhallintakykyä tai sitoumusta väkivallattomuuteen, joten hänen raivonsa ajaa hänet välillä vähän vaarallisille vesille. Hän tarjoaa hyvän vastapainon muun muassa Lula Talisolalle, joka on täydellinen pikku-Jedi. Zeen on myös a baby lesbian, mikä on ilahduttavaa. 

5. Stellan Gios

Stellan Gios on Jedien kulta- ja kansikuvapoika, Jedineuvoston jäsen ja mies, josta tulee Nihil-rosvojoukkiota vastaan käydyn taistelun sekä toivon symboli. Mutta kuten Avarinkin tapauksessa, Stellan ei myöskään ole pelkkä kiiltokuvapoika, vaan hänestäkin kuoriutuu tarinan edetessä inhimillinen, haavoittuvainen hahmo, joka ei ole täydellinen, vaikka häntä kuinka sellaiseksi luullaan.  

Stellan on cool, koska, no, hän on todella taitava ja kyvykäs Jedi, mutta myös siksi, että hän on diplomaattisesti kyvykäs ja ajautuu mukaan politiikkaan. Hän ei nauti siitä, mutta hän on hyvä siinä. Hän ei yleisesti ottaen nauti rooleista joihin taistelu Nihil-joukkoa vastaan hänet ajaa, mutta hän syleilee näitä rooleja, koska pitää sitä velvollisuutenaan. Hän on monin paikoin velvollisuuksien ja toisten odotusten muovaama mies, siihen pisteeseen asti, ettei hän itsekkään aina ole oikein varma kuka hän on tai mitä hän olisi ilman niitä. Hahmot, jotka ovat niin vahvasti jotain yhtä asiaa, että he eivät välttämättä osaa olla mitään muuta, ovat minusta aina kiehtovia.

Kuten kirjoitinkin Elzarin pätkässä, Stellan on osa THR-trioa. Stellan on trion vakain ja rauhallisin, isovelimäinen figuuri (en tiedä onko hän oikeasti vanhin, mutta hänellä on vahva isovelienergia). Elzar ja Avar tuovat hänestä esille puolia, joita hän ei muuten päästä näkyviin: hän naureskelee, vitsailee ja kaikkea muuta sellaista. Hänen suhteensa Elzariin tuo myös esille hyvin hänen empaattisen luontonsa: Elzar uskaltaa tulla hakemaan häneltä apua ja myöntää tälle virheensä, eikä Stellan, vaikka hän on Jedineuvoston jäsen ja voisi siten tuomita Elzarin toilailuja sääntöjen vastaisena, tuomitse häntä vaan pyrkii parhaansa mukaan auttamaan.

6. Kantam Sy

Jos minun pitäisi nimetä hahmo, joka mielestäni edustaa Jediä parhaimmillaan, valitsisin Kantam Syn. Hän on empaattinen, lempeä, urhea, ymmärtäväinen ja viisas. Hän on loistava opettaja padawanilleen Lulalle, eikä hän ei kontrolloi tämän joka liikettä ja valintaa. Hän ei ole myöskään opettaja vain omalle padawanilleen, vaan kaikille The High Republic Adventures -sarjakuvan lapsosille.

Kantam on mielestäni myös ratkaissut parhaiten Jedien kiintymys-ongelman. Jedit eivät saisi kiintyä tai tuntea omistushaluista rakkautta ketään kohtaan, mutta se ei tarkoita, että heillä ei olisi ystäviä tai rakastettuja. Kantam on löytänyt täydellisen balanssin vaaditun kiintymättömyyden ja inhimillisten tunteiden välillä: hän rakastaa ystäviään ja oppilastaan, mutta hän ei anna sen dominoida hänen ajatteluaan tai toimintaansa. Hän tekee velvollisuutensa ja esimerkiksi eräässä kirjassa, jossa hän ja Lula ovat erillään, molemmat vaarassa, Kantam ei hylkää vastuullaan olevia hahmoja vain pelastaakseen Lulan – sen sijaan hän tekee työnsä, luottaa Lulan kykyihin ja tämän kanssa oleviin Jedeihin. Tämä kiintymisdilemma on monen Jedin kompastuskivi (kolossaalisimmin tämän kanssa mokaili Anakin), mutta Kantam on oppinut miten Jedi voi olla yhtä aikaa lämmin ja empaattinen, sekä kiintymätön. 

Kantamin hahmossa kiinnostavaa on myös hänen taustansa. En sano tarkemmin mitään, että en spoilaa teosta Midnight Horizon, jossa Daniel José Older sukeltaa Kantamin menneisyyteen, mutta sanonpa vain sen, että hän on koetellut Jediyhteisön rajoja ja sääntöjä, ja todellakin ollut aikamoinen oman tiensä kulkija. Kantamista tekee esimerkillisen Jedin juurikin se, että hän ei ole aina ollut täydellinen Jedi. Hän on etsinyt itseään ja mokaillut, mutta se on tehnyt hänestä ymmärtäväisen. Hän ei esimerkiksi tuomitse Zeeniä tämän joutuessa vihansa pauloihin, eikä hän käännytä tätä yksinäistä, hädässä olevaa nuorta pois heidän luotaan, vain siksi, ettei hän ole Jedi.