Mid-Year Book Freak Out Tag

Tänään on aika käydä läpi vuoden 2024 ensimmäistä puolikasta kirjojen ja lukemisen näkökulmasta! Mid-Year Book Freak Out Tag on ikoninen osa YouTuben kirjapiiriä, Booktubea, ja monet tekevät sen vuosittain. Se on keino käydä läpi mennyttä vuotta ja reflektoida omaa lukemista. 

Nappasin kysymykset YouTubesta kanavalta gabbyreads. Tag ei kuitenkaan ole hänen luomansa – en valitettavasti saanut selville kenen se on alunperin. Se on pyörinyt YouTubessa jo vuosia ja on niiden aikana tullut muokatuksi ja uudistetuksi. Suomensin kysymykset itse.

1. Best book you've read so far in 2024. / Vuoden 2024 paras kirja tähän mennessä.

Anne Ricen Veren vangit oli hyytävä, koskettava, traaginen, filosofinen ja täynnä ikimuistoisia hahmoja. Rakastin jokaista sanaa ja kohtausta alusta loppuun. Kun sain viimeisen sivun luettua, laitoin kirjan lattialle jäähylle, koska se särki minut niin pahasti. Pidin kunnon itkusession ja sitten huusin ystävälleni WhatsApissa. Se oli hyvä ilta, vaikkakin varsinaista tunteiden vuoristorataa.

2. Best sequel you've read so far in 2024. / Paras jatko-osa, jonka olet lukenut tähän mennessä.

A. F. Steadmanin kolmas kirja Skandar-sarjassa, Skandar and the Chaos Trials, oli loistava! Kaikki hahmot – niin pääkvartetti kuin sivuhahmotkin – kehittyivät, juoni lähti laukalle mitä upeimmalla tavalla ja loppu sai leukani loksahtamaan (istuin monta minuuttia vain paikallani ja tuijotin kirjaa häkeltyneenä – hieno hetki ja hyvä merkki siitä, että kirjailija hoiti hommansa erinomaisesti). Tämä sarja on minulle niin kovin rakas.

3. New release you haven't read yet, but want to. / Uusi julkaisu, jota et ole vielä lukenut.

Justinian Huangin The Emperor and the Endless Palace on historiallisiin hahmoihin ja tapahtumiin löyhästi perustuva romantasia-romaani, joka seuraa rakastavaisia, jotka reinkarnoituvat eri vuosisadoilla, vain löytääkseen toisensa aina uudelleen. En ole lukenut vielä hirveästi romantasiaa (romanssi + fantasia = romantasia), mutta minusta tuntuu, että kunhan vain löydän oikean kirjan, se voisi olla genre josta pidän. Ja Justinian Huangin esikoisteos vaikuttaa juuri sellaiselta kirjalta josta voisin tykätä!

4. Most anticipated release for the second half of the year. / Odotetuin kirja, joka julkaistaan vuoden toisella puolikkaalla.

George Mannin The High Republic -romaani Tears of the Nameless! En malta odottaa, että pääsen lukemaan tämän kirjan, koska a) rakastan The High Republic -saagaa, b) kirjassa seurataan minulle rakkaita hahmoja kuten jediritari Reath Silasia ja tuota mitä hämmentävintä hyypiötä, Azlin Relliä, ja c) George Mann on loistava kirjailija. The High Republicin viimeisimmät kirjat ja sarjikset ovat olleet loistavia, enkä usko, että tämä kirja tulee olemaan poikkeus.

5. Biggest disappointment. / Suurin pettymys.

Luna McNamaran kreikkalaiseen ja roomalaiseen mytologiaan perustuva Psyche and Eros oli todella paha pettymys. Eroksen ja Psychen myytti on kiinnostava rakkaustarina ja hyvin omalaatuinen sankaritarina, mutta McNamara onnistui tekemään myytistä lähes tunnistamattoman. Mukaan oli ympätty vaikka mitä tarinoita ja hahmoja, ja kahden päähenkilön rakkaustarina tuntui välillä jäävän turhan taka-alalle. Psychen hahmosta oli myös tehty action girlboss, mikä kismitti minua, koska Psyche ei ole sellainen hahmo, ja minusta tuntui, että kirja nojasi liikaa kliseiseen ajatukseen, että nainen voi olla vahva vain jos soturi.

6. Biggest surprise. / Suurin yllätys.

Nappasin John Marrsin kirjan The Vacation kirpparilta, koska kaipasin sillä hetkellä menevää ja viihdyttävää dekkaria. Kirjassa seurataan ihmisiä, jotka saapuvat kaikki omista syistään samaan hostelliin Los Angelesiin. Ajattelin, että The Vacation olisi kepeää hupia, mutta se olikin todella mielenkiintoinen tarina. Kirjassa oli monia hauskoja hahmoja ja kiinnostavia suhteita, ja pidin siitä, että siinä ei ollut vaan yhtä keskeistä mysteeriä, vaan monta pienempää juonta, jotka olivat kaikki toisiinsa kietoutuneita. 

7. Favorite new author (Debut or new to you). / Uusi suosikkikirjailija (ensikertalainen tai uusi sinulle).

Elodie Harper! Aloitin tänä vuonna vihdoin lukemaan hänen muinaiseen Pompeijiin sijoittuvaa Sudenluola-trilogiaansa (Sudenluola, Kultaisen talon ovi ja Fortunan temppeli), jossa seurataan bordellissa "työskenteleviä" orjattaria. Haluan ehdottomasti lukea enemmän hänen tuotantoaan – odotan innolla ensi vuonna julkaistavaa kirjaa, jossa seurataan Boudiccan tytärtä. Kuva on hänen nettisivuiltaan!

8. Newest fictional crush. / Uusin fiktiivinen ihastus.

En oikeastaan koskaan ihastu fiktiivisiin hahmoihin, lukuunottamatta kourallista televisio- tai leffahahmoja. Kirjahahmoihin minun on jostain syystä hankalampi "ihastua". Mutta jos minun pitäisi valita joku, sanoisin, että Anne Ricen vampyyri Lestat de Lioncourt varasti sydämeni totaalisesti, huolimatta enemmän kuin kyseenalaisesta luonteestaan. Enemmän hänestä seuraavan kysymyksen vastauksessa... Oheinessa kuvassa on Sam Reidin esittämä Lestat TV-sarjasta Interview With the Vampire. Hän on juuri sellainen kuin Lestatin kuuluukin olla.

9. Newest favorite character. / Uusin suosikkihahmo.

Anne Ricen Vampyyrikronikoissa esiintyvä Lestat de Lioncourt ikimuistoisen kamala, traaginen, kaaottinen, enigmaattinen ja vaikka mitä muuta. Hän hurmaa lukijan, erityisesti sarjan kakkososassa, Vampyyri Lestatissa, jossa hän on itse oman tarinansa kertoja. Hän ei ole helppo hahmo – hän tosiaan tekee hirveitä juttuja, onhan hän sentään vuosisatoja vanha vampyyri – mutta hän on vastustamaton siitä huolimatta. Tässäkin kuvassa Sam Reidin Lestat... 

10. Book that made you cry. / Kirja, joka sai sinut itkemään.

Jennifer Saintin uusin kreikkalaiseen mytologiaan perustuva teos, Hera, sai minut pillittämään kuin vauva.  Kirja oli loistava alusta loppuun – täynnä tunnetta, käänteitä, jumalaista raivoa, kaunista proosaa ja kiehtovia hahmoja – mutta sen viimeiset luvut saivat minut herkistelemään ja nyyhkimään. Mietin koko kirjan ajan, että miten Saint tulee päättämään kuolemattoman Heran tarinan – hänen tarinalleen ei ole mytologiassa loppua, koska hän on ikuinen – mutta hän ratkaisi tämän ongelman täydellisesti. Kirjan loppu on unohtumaton.

11. Book that made you happy. / Kirja, joka teki sinut onnelliseksi.

Trip Galeyn A Market of Dreams and Destiny on historialliseen Englantiin sijoittuva fantasiaromaani, jossa seikkaillaan maanalaisella, maagisella torilla, jota johtavat kierot haltijat. Kirja on yhtäaikaa hauska seikkailu, hellä rakkaustarina, tarina työläisten kapinasta ja kahden kaltoin kohdellun nuoren miehen vapautumiskertomus. Mukana on myös puhuva taikakissa!!!! Kirja on myös hyvin queer, mikä on aina plussaa! Minulla oli niin hauskaa lukiessani Galeyn kirjaa enkä malta odottaa hänen lupailemaansa jatko-osaa.

12. Favorite book to film adaptation you've seen this year. / Paras leffa-adaptaatio, jonka olet nähnyt tänä vuonna.

Denis Villeneuven ohjaama Dune: Part Two on esimerkillinen adaptaatio. Juonta joudutaan muuttelemaan paikoittain, mutta se pysyy uskollisena lähdemateriaalin teemoille, hahmoille ja maailmalle. Elokuva on visuaalisesti järisyttävän kaunis, Hans Zimmerin musiikki on lumoavaa ja näyttelijät tekevät kaikki upeaa työtä pienintäkin sivuhahmoa myöten. Erityisesti haluan nostaa hattua Timothée Chalametille. Paul Atreides on varsin mutkikas hahmo, mutta Chalamet onnistuu vangitsemaan hänen traagisuutensa, kamppailunsa ylimaallisen ja inhimillisen välillä, ja vastentahtoisen vajoamisensa messiaaniseen rooliinsa erinomaisesti. 

13. Most beautiful book you've bought so far this year (or received). / Kaunein kirja, jonka olet ostanut tai saanut tänä vuonna.

Rosie Hewlettin Medea on loistava romaani (yksi parhaita, jonka olen tänä vuonna lukenut), mutta sen kansi on myös todella, todella kaunis. Medean käsistä kasvavat oksat tuovat kanteen noitamaisuutta (tämä on tärkeää, onhan Medea sentään kreikkalaisen mytologian kuuluisin noita Kirken rinnalla), häntä ympäröivä luonto kuvastaa hänen läheistä suhdettaan kasveihin ja hänen uhmakas asentonsa – katse kohti lukijaa – on täydellinen hänen kaltaiselleen itsepintaiselle selviytyjälle. Kansi on kaunis sekä uhkaava, kuten Medeakin.

14. What books do you need to read by the end of the year? / Mitä kirjoja haluat lukea vuoden loppuun mennessä.

Ääh, voisin vastata tähän metrien mittaisella listalla kirjoja ja sarjiksia. Tyydyn kuitenkin nimeämään viisi kirjaa, jotka haluan lukea lähitulevaisuudessa: 1) A Nobleman's Guide to Seducing a Scoundrel (KJ Charles), 2) The Familiar (Leigh Bardugo), 3) Orphia and Eurydicius (Elyse John), 4) Hovitanssija (Kyung-sook Shin) ja 5) All of Our Demise (Amanda Foody & C. L. Herman).

15. Favorite manga you've read this year? / Paras tänä vuonna lukemasi manga?

En valitettavasti lue mangaa (haluaisin, mutta en ole vielä uskaltanut loikata tuohon maailmaan), joten vastaan tähän vuoden parhaalla sarjakuvalla. Olen tänä vuonna tykännyt todella paljon Cavan Scottin kirjoittamasta The High Republic -sarjakuvasta, jossa seurataan jedimestariksi ylennettyä Keeve Trennisiä ja hänen tiimiään heidän taistellessaan pahiksia vastaan sodan runtelemassa galaksissa. Sarjiksen kuvitus on kaunista ja Scottin juonet ovat, kuten aina, kiehtovia.

5 Inhokkia: Leffat

En kovinkaan usein aidosti raivostu elokuville tai sarjoille. Sitä sattuu silloin tällöin, mutta olen luonteeltani sen verran leppoinen, että usein tyydyn vain pettymykseen ja turhautumiseen. Nämä viisi leffaa ovat kuitenkin herättäneet minussakin jossain syvällä piilevän vihan ja saaneet minut tuntemaan kauhua, inhotusta, kiukkua ja kaikkea muuta negatiivista.

Kai minun on kohteliaisuudesta sanottava tässä välissä, että tietenkin on ookoo jos sinä pidät näistä elokuvista. Nämä ovat makuasioita, mutta en kyllä luota makuusi jos nämä ovat suosikkileffojasi.

1. Troija (2004)

En usko minkään elokuvan herättäneen minussa aivan yhtä vahvaa raivoa kuin vuoden 2004 historiallinen sotaelokuva, tuo cinemaattinen hirvitys, Troija, joka kertoo Troijan sodan tarinan ja onnistuu parin tunnin aikana pilaamaan niin monta hahmoa ja tapahtumaa, jotka tekevät Troijan sodan myytistä niin koskettavan.

Voisin kirjoittaa esseen Troijan lukuisista ongelmista, mutta mainitsen tässä postauksessa vain pahimmat rikkeet. Here we go: a) Achilles ja Patroclus ovat SERKKUJA (säälittävä no-homo yritys), b) Helena on tylsin mahdollinen versio itsestään, c) Helenan puhe siitä että hän ei kuulu Spartaan ja on siellä kuin aave (mitäs hittoa, pitääkö Helenalta viedä se vähäinen valta, joka hänellä mytologiassa on?!), d) sota ei kestä kymmentä vuotta vaan ehkä muutaman viikon (koko myytin pointti on se, että sota on pitkä, uuvuttava ja turhan verinen), e) Achilleksen ja Briseiksen "romanssi" on kuvottava (jeij rakkaustarina orjuutetun naisen ja hänen uuden omistajansa välillä, f) jumalten poistaminen myytistä (Troijan sodan traagisuus piilee osittain siinä, että se on jumalten kehittämä sota, heidän keskinäistä leikkiään ihmishengillä), g) Achilleksen outo ateismi (kohtaus, jossa hän katkaisee Apollon patsaan kaulan on naurettava) ja h) Achilleksen hahmo ei ole tunnistettavissa itsekseen (missä on hänen ihmisyyden rajoja rikkova raivonsa, missä on hänen taiteellisuutensa, missä on hänen ylenpalttinen surunsa?).

Leffan ainoat hyvät jutut ovat Troijan hahmot – Hector on hyvä ja pidän siitä, miten elokuvassa painotettiin hänen ja hänen perheensä rakkautta. Siihen kehuni sitten jäävätkin. Olen katsonut Troijan kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin lähes lamaantunut järkytyksestä. Lempimyyttini, tuhottu. Toisella kerralla katsoin sen aikomuksenani parjata sitä sisarukseni kanssa (ns. hate-watch) ja tämä toi omanlaistaan riemua minulle. Ehkä päädyn katsomaan sen vielä joskus, ken tietää. Ehkä minussa on pieni masokistinen puoleni.

2. Persuasion (2022)

Viisasteleva sydän eli Persuasion on Jane Austenin tarinoista ehkä kakkossuosikkini. Se on minulle ihan todella rakas. Siitä ei kuitenkaan ole tehty adaptaatiota, joka olisi minusta ollut täysosuma. Olin siis varovaisen innoissani, kun Netflix ilmoitti, että he tuottaisivat uuden adaptaation. Voi minua poloista. Kun ensimmäinen traileri julkaistiin, tiesin, että unelmani eivät toteutuisi. Kun lopulta uskaltauduin katsomaan elokuvan, järkytyin ytimiäni myöten.

Tässä leffassa tavoiteltiin modernia romcomvibaa ja ehkä haluttiin kalastella Bridgerton-sarjan faneja, mutta tämä ei ollut se tarina, joka adaptoida, jos nämä olivat tavoitteesi. Persuasion on haikea, melankolinen ja vähäeleinen tarina uudelleen heräävästä rakkaudesta, vuosia vähätellystä naisesta ja menetyksestä toipumisesta. Kun siitä tehdään tarina kaaottisesta, outoja höpöttelevästä ja ylenpalttisen höpsöstä naisesta, joka laukoo temrejä kuten "exä", tarinan sielu katoaa. Anne ei ollut Anne, ja hänen rakkaustarinansa Wentworthin kanssa (suosikkiromanssini Austeneista) ei aiheuttanut minussa mitään tunteita, koska hahmot eivät olleet aitoja, vaan aivan vieraat hahmot, jotka kantoivat heidän nimiään. Tällainen modernimpi, hassutteleva ote olisi voinut sopia Northanger Abbey -tarinaan paljon paremmin. En ymmärrä miksi tekijät valitsivat juuri tämän Austenin romaanin adaptoitavaksi tällä tavalla. Elokuva myös selittää katsojalle suoraan kaiken tärkeän, eikä anna katsojan itse päätellä ja tulkita, aivan kuin se pitäisi katsojia tyhminä. Huumori oli lapsellista ja pakotettua.

Elokuvan ainoa hyvä asia on Birdyn leffaa varten luotu kappale Quietly Yours. Se sopii Annelle ja Wentworthille täydellisesti ja olisi ansainnut paremman leffan, jossa olla mukana. Huom. haluan myös sanoa, ettei ongelmani tämän leffan kanssa ole se, että sen näyttelijöistä osa on tummaihoisia. Se ei ole ongelma minulle, vaikka oli monelle luonnollisesti iso pala nieltäväksi. 

3. Artemis Fowl (2020)

Puhuttaessa adaptaatioista, jotka onnistuvat täysin kadottamaan alkuperäisteoksen taian... Olen rakastanut Artemis Fowl -kirjasarjaa lapsesta saakka. Kun Kenneth Branaghin ohjaamasta adaptaatiosta ilmoitettiin, olin alusta alkaen varuillani, koska hyvin nopeasti alkoi vaikuttaa siltä, että leffa oli menossa päin mäntyä. Olin oikeassa ja leffa olikin aivan katastrofaalinen. En usko että se olisi ollut minusta hyvä elokuva vaikka en tietäisi kirjoista mitään: se oli tylsä, geneerinen ja ponneton fantasiaseikkailu ilman mitään erinomaista.

Artemis Fowl -sarja on niin loistava kuin se on sen hahmojen takia. Kylmäävä superrikollinen, 12v Artemis on upea päähenkilö ja häntä ympäröivät hahmot ovat värikkäitä, hauskoja ja omalaatuisia. Tässä leffassa Artemis oli aivan tunnistamaton: hän juoksi, urheili, vain teeskenteli jäätävää pahista ja halusi vain pelastaa perheensä (the fuck?!). Artemiksen on tarkoitus olla ärsyttävä, inhottava, rahanahne ja tunteeton lapsi, sen takia hän on niin ikimuistoinen!  Holly Short oli white-washingin uhri (aina todella inhottava juttu) ja hänen pomonsa Root oli muutettu miehestä naiseksi. Gender-bending ei aina haittaa minua, mutta tässä tapauksessa se vei Hollyn tarinasta paljon. Kirjoissa Holly nimittäin kamppailee työpaikallaan seksismiä vastaan ja se, että elokuva vei tämän teeman hänen ja hänen pomonsa tarinasta ja suhteesta teki molemmista tylsemmän. Representaatiosta puhuttaessa, minusta oli myös mälsää, että kirjoissa aasialaistaustainen Butler oli muutettu leffassa tummaihoiseksi, ihan kuin marginalisoidut ryhmät olisivat keskenään samanlaiset, siis ihan vaihdettavissa. 

Tätä elokuvaa en halua enää koskaan katsoa, en edes hate-watchata pilkatakseni sitä. Se oli huono, mutta ei hauskalla tavalla. Haluan unohtaa sen ja muistaa vain ihanat kirjat.

4. Cats (2019)

Minun ei varmaan tarvitse sen kummemmin selittää miksi en pitänyt Cats-elokuvasta. Se on universaalisti vihattu ja parjattu elokuva. En ole koskaan tavannut yhtäkään ihmistä, joka olisi aidosti pitänyt tästä leffasta. Lavamusikaalin faneja tunnen, mutta se on eri asia.

Catsin katsominen tuntui painajaismaiselta, koska olin jumissa elokuvateatterissa lähes eturivissä enkä voinut paeta noita karmeita ihmishiiriä ja ihmiskissoja, jotka lauloivat toinen toistaan oudompia lauluja ilman, että juoni liikkui eteenpäin. Juonta ei edes ollut. Jouduin katsomaan isolta ruudulta kuinka huonoilla erikoistehosteilla luodut hahmot kiemurtelivat ruudulla, heiluttelivat häiritseviä häntiään ja joivat kontallaan maitoa. Säälin jokaista elokuvaan napattua näyttelijää ja toivon, että he voivat unohtaa tämän elokuvan olemassaolon. Toivon myös, ettei ketään erikoistehostetaiteilijaa enää koskaan pakoteta luomaan mitään tällaista. Toivon, että Tom Hooper – joka on ohjannut monia upeita elokuvia – ei enää koskaan alennu luomaan jotain yhtä karmaisevaa. Kuinka hän saattoi katsoa elokuvaa ja sen irvokkaita hybridihahmoja ja ajatella "kyllä, tämä on hyvä"?! Hyvä herra, luulitko tosissasi ettei leffastasi tulisi vuoden isoin meemi ja yksi elokuvahistorian häpeäpilkuista?!

Leffassa on muutama hyvä biisi – Memory on koskettava balladi, Beautiful Ghosts on kauniin haikea ja Mr Mistoffelees on ihan hauska – mutta nämä muutamat hitit eivät voineet pelastaa tätä pyhäinhäväistystä. 

5. City of Bones (2013)

Olen onnekseni unohtanut tästä leffasta monia juttuja, koska olen katsonut sen vain kerran silloin kun se pyöri teattereissa vuonna 2013. En ole kuitenkaan silti, edes yli kymmentä vuotta myöhemmin, antanut sille anteeksi.

Vähän kuten Artemis Fowl, City of Bones on todella geneerinen ja puuduttava fantasialeffa, jonka hahmot tuntuvat pahvisilta. Alkuperäisteos – Cassandra Claren kirjasarja – ei ole suosikkini, mutta olen silti kiukkuinen siitä, miten oudosti leffassa käsiteltiin joitain sarjan hahmoja. Magnus Bane oli tylsä eikä lainkaan tarpeeksi flamboyant, Isabelle Lightwoodista en muista mitään mikä on rikos, koska hänen pitäisi olla säihkyvä ja ikimuistoinen, ja pääpahis Valentine Morgenstern on hyytävän kylmäävän vaaleaverikön sijasta paidatta nahkatakissa hengaileva "cool guy", jolla on pieniä lettejä ja viikset. Jos olet lukenut kirjan ja rakastat Valentinea pahiksena ja hahmoja, ymmärrät kauhuni. Kirja-Valentine ei koskaan liikuskelisi missään lähes paidatta, saati viiksissä. Hän saattaa olla megalomaaninen massamurhaaja, mutta tyylitön hän EI ole! Leffan ongelmat eivät kuitenkaan tosiaan ole vain siinä, miten se adaptoi kirjan hahmot, vaan myös siinä, että siinä ei ole mitään loistavaa. Näyttelijöiden roolityöt ovat keskivertoja, se etenee kliseestä kliseeseen ja on vain ihan todella puiseva. Pääparilla ei ole kemiaa, eikä myöskään sivupareilla. 

Olisi tavallaan hauskaa nähdä tämä leffa uudelleen joku päivä. Ehkä se olisi nyt kun en ole enää kirjojen suurin fani (silloin kuin leffa julkaistiin, olin kirjojen aika isokin fani) vähemmän loukkaava ja lähinnä vain hupaisa kaikessa huonoudessaan.

Taylor Swift Meets Greek Mythology, Vol. 7

Tässä olisi seitsemäs osa sarjassani Taylor Swift Meets Greek Mythology! Vakavaa analyysia ei ole luvassa, vaan ihan pelkkää hupailua kera kenties muutaman oivaltavan ajatuksen.

"These hands had to let it go free, and this love came back to me" – This Love ja Alkestis ja Admetos

1989-levyn This Love on yksi suosikkibiisejäni Swiftiltä. Se on hellä, romanttinen laulu rakkauden myrskyistä, siitä kuinka rakkaus voi herätä eloon aina erojen jälkeen ja palata luoksesi, vaikka luulit päästäneesi sen menemään. Tämä laulu menetyksestä ja palaamisesta sopii mahtavasti Alkestikselle ja Admetokselle, Thessalian hallitsijaparille. 

Kuningas Admetos sai Kohtalottarilta oikeiden elää pidempään kuin hänen oli tarkoitus, mutta vain sillä ehdolla, että joku toinen kuolee hänen puolestaan. Admetos toivoi jo vanhan isänsä suostuvan uhrautumaan puolestaan, mutta tämä kieltäytyy, mikä johtaa siihen, että Alkestis päättää kuolla, jotta heidän lapsensa eivät jää isättömiksi eikä hänen tarvitsee elää ilman miestään. Alkestis on Penelopen ohella kreikkalaisen mytologian aviollisen uskollisuuden ja naisen uhrautuvaisuuden symboli. This Love sopii minusta hyvin näille kahdelle, jos sen tulkitsee lauluksi Admetoksen näkökulmasta. Admetos on Alkestiksen rinnalla tämän kuollessa ja katsoo kun hänen rakkaansa "lähtee": "Your kiss, my cheek / I watched you leave / Your smile, my ghost / I fell to my knees". Olen miettinyt usein, että jos sankari Herakles ei olisi rientänyt hänen avukseen, olisiko Admetos selvinnyt Alkestiksen menetyksestä? Olisiko hänen menetyksensä tuoma tuska ollut liikaa? Onneksi Admetoksen ei tarvinnut koskaan saada selville vastausta tähän kysymykseen, koska hänen ystävänsä Herakles saapuu juuri otolliseen aikaan vierailulle ja pelastaa tilanteen. "Been losing grip, on sinking ships / You showed up just in time" – Admetos olisi saattanut ajautua pohjattomaan suruun, mutta se ei ole tarpeen: Alkestis palaa hänen luokseen.

Herakles tekee ystäviensä puolesta varsin heraklesmaisen jutun. Hän pelastaa Alkestiksen manalasta ja jopa taistelee kuoleman ruumiillistumaa, Thanatosta, vastaan. Hän palauttaa Alkestiksen Admetoksen luokse."In silent screams and wildest dreams / I never dreamed of this" – Alkestiksen paluu Admetoksen luokse on ihme, harvinainen onnellinen loppu tragedialle. This Lovessa lauletaan kuolemasta palaamisesta, ja jos sen ottaa kirjaimellisesti se sopii kuin nakutettu tälle parille: "This love is good, this love is bad / This love is alive back from the dead" – I mean... Perfect, right? Alkestis päätti kuolla miehensä puolesta, eikä Admetoks voinut pyörtää tämän päätä. Hänen oli vain annettava Alkestiksen mennä. "These hands had to let it go free, and / This love came back to me" on jotain mitä hän todellakin voisi ajatella saadessaan pidellä vaimoaan uudelleen. 

Admetoksen ja Alkestiksen tarina on keskiössä Euripideen kuuluisassa tragediassa Alcestis. Tämä näytelmä on muihin Euripideen tragedioihin verrattuna aika omalaatuinen, koska sen traagisesta tunnelmasta huolimatta se ei pääty lukijaa/katsojaa masentavalla tavalla. Alkestiksen loppu ei ole aivan täydellisen idyllinen, vaan heidän täytyy selvittää vielä muutama este, ennen kuin voivat olla onnellisesti yhdessä loppuelämänsä, mutta toisin kuin monet muut Euripideen naishahmoja seuraavat näytelmät (esim. Hekabe, The Trojan Women ja Andromache), se ei ole silkkaa onnettomuutta ja surua. Admetos turhauttaa minua jonkin verran, mutta hän on sentään aidosti vaimoonsa rakastunut mies, mikä ei sekään ole kovin yleistä kreikkalaisessa mytologiassa. Hän suree vaimoaan vuolaasti (lainaus Philip Vellacottin käännöksestä): "If I had the song of Orpheus, music to beguile Pluto or Persephone, I would descend now and bring you back from the dead; Charon should not bar me, nor the watch-dog of Hell, but I should raise you living to the light!... It cannot be. Look for me there when I shall die." Oli Admetos kuinka pöhkö tahansa, lukija ei voi olla tuntematta empatiaa häntä kohtaan. Hän todellakin palvoo Alkestista.

"And I'll still see it until I die, you're the loss of my life" – loml ja Oenone

The Tortured Poets Department -levyn loml on haikea, surun turruttamaa katkeruutta tihkuva laulu suhteen hajoamisesta ja petetyksi tulemisesta. Kappaleen puhuja laulaa siitä, kuinka hänen kumppaninsa aina kutsui häntä elämänsä rakkaudeksi – love of my life – mutta laulun lopussa puhuja toteaa rakkaansa olleen hänen elämänsä menetys – loss of my life. Tämän surullisen kappaleen pariksi olen valinnut Oenonen, Troijan prinssi Pariksen ensimmäisen vaimon, jonka hän hylkäsi Helenan vuoksi.

Ihmiset unohtavat Oenonen usein. Helenan muistetaan olleen naimissa ja hylänneen miehensä Pariksen vuoksi, mutta vain harva tuntuu tietävän, että monissa versioissa myös Paris oli ennen Helenaa naimisissa toisen naisen kanssa, joka oli synnyttänyt hänelle lapsen. Oenone oli vuoristonymfi, johon Paris tutustui eläessään tavallisen paimenen elämää, tietämättä mitään kuninkaallisesta perimästään. loml-laulun puhujan pettymys niin itseensä, unelmiinsa kuin kumppaninsa käytökseen tuo minulle mieleen Oenonen. Hän varmaankin uskoi, että Paris olisi hänen ikuisesti, että tämä pysyisi hänen ja heidän poikansa luona, mutta heidän suhteensa olikin jotain, minkä Paris saattoi vain jättää taakseen: "You said I'm the love of your life / About a million times" ja "It was legendary / It was momentary". Voin kuvitella Oenonen suremassa yksin kotonaan, hyljättynä, häveten sitä, miten hän luotti Parikseen: "I wish I could un-recall how we almost had it all / Dancing phantoms on the terrace, are they second-hand embarrassed / That I can't get out of bed 'cause something counterfeit's dead?" 

Laulussa on monta kohtaa, jossa puhuja purkaa kiukkuaan miestään kohtaan, kutsuen häntä pelkuriksi ja huijariksi ja niin edespäin. Oenone on tunnetusti raivoissaan Parikselle – kun Paris raahautuu hänen luokseen haavoituttuaan Troijan sodassa ja anoo Oenonea pelastamaan hänet, Oenone kieltäytyy ja antaa Pariksen kuolla. "Oh, what a valiant roar / What a bland goodbye / The coward claimed he was a lion" on minusta erityisen hyvä Oenonelle, koska Parista pidetään usein aika pelkurimaisena – hän ei taistele urheasti kuten veljensä Hektor, vaikka Troijan sota on osittain hänen syytään – ja hänelle ominaista on tietynlainen egoistinen oman itsensä korostus. Minua ilahduttaa ajatus Oenonesta iskemässä Pariksen heikkoon kohtaan. "Mr. Steal Your Girl, then make her cry / You said I'm the love of your life" on myös osuva, koska Paris tunnetusti varastaa toisen miehen vaimon, hyläten samalla oman vanhan vaimonsa. Oneonen viha ei kuitenkaan ole totaalista, vaan hän vaipuu lopulta syvään suruun. Annettuaan Pariksen kuolla, hän päätyy, katumuksen piinaamana, tappamaan itsensä. Laulun haikeat viimeiset sanat "And I'll still see it until I die / You're the loss of my life" sopivat Oenonelle kahdella tasolla: Pariksen menetys on hänen elämänsä määrittelevä hetki, mutta lisäksi Pariksen menettäminen lopulta johtaa siihen, että Oenone ei enää kestä elää ja menettää myös oman elämänhalunsa ja elämänsä.

Paras antiikin lähde Oenonen ja Pariksen tarinalle löytyy varmaankin Posthomerica-teoksesta, jonka kirjoitti Quintus of Smyrna. Posthomerica kirjoitettiin kauan Homeroksen Iliaan luomisen jälkeen (vuosisadalla 200 jaa.), mutta se on eräänlainen jatko-osa Iliaassa aloitetulle tarinalle. Se kertoo Troijan viimeisistä päivistä ja sisältää muun muassa tuon kuuluisan kohtauksen Oenonen ja Pariksen välillä, jossa Oenone kieltäytyy auttamasta tätä. En ole lukenut Posthomericaa, mutta halusin mainita sen silti, koska se on hyvin olennainen teos Oenonen hahmolle. On kuitenkin olemassa teos, jonka olen lukenut ja jossa Oenone pääsee ääneen ja purkamaan tunteitaan Parista kohtaan. Ovidiuksen Heroides on kokoelma kirjeitä mytologian naishahmoilta heidän rakastamilleen miehille, ja yksi näistä on Oenonen hyvin naseva, mutta surullinen kirje Parikselle.

Olen törmännyt Oenoneen kunnolla vain yhdessä modernissa romaanissa – hänet mainitaan silloin tällöin, mutta en ole tainnut lukea toista kirjaa, jossa hän esiintyy. Natalie Haynesin A Thousand Ships kertoo Troijan tarinan lukuisten naisten näkökulmasta – kertojia ovat jumalattaret, orjat. prinsessat, papittaret ja kotona odottavat vaimot. Oenone saa kunnian olla kertojana yhdessä tämän kaikinpuolin tunteikkaan kirjan parhaimmista luvuista. Haynes antaa Oenonelle Posthomericaa lempeämmän lopun ja nostaa hänet esimerkiksi toisenlaisesta sankaruudesta: eikö nainen, joka kasvattaa häntä kaltoin kohdelleen miehen lapsen rakkaudella, ole suurempi sankari kuin tuhansien elämän himossaan tuominnut prinssi Paris? En pidä Pariksesta laisinkaan, joten minua riemastuttaa se, miten Haynes roastaa häntä. 

"What would he do if he found us out?" – Ivy ja Afrodite ja Ares

Evermore-levyn Ivy on kappale salasuhteesta. Biisin pari tapailee salassa toisen puolisolta, miettivät mitä he tekisivät jos he jäisivät kiinni ja unelmoivat toisistaan. Kreikkalaisessa mytologiassa on monia kiellettyjä suhteita, mutta kun tajusin, että Ivyssä käytetään sotametaforia kuvailemaan rakkautta, tajusin, että Ivy on ehdottomasti omistettava rakkauden ja kauneuden jumalattaren Afroditen ja sodan jumala Areksen salaiselle rakkaudelle.

Afrodite annettiin vaimoksi lapsena vammautuneelle ja muutenkin juron näköiselle Hefaistokselle, seppäjumalalle. Afrodite otti tämän loukkauksena, koska hän koki kauneuden jumalan ja rakkauden jumalan ansaitsevan jonkun komean ja säihkyvän. Afrodite aloitti salaisen suhteen aviomiehensä velipuolen, komean sodanjumalan, Areksen, kanssa. Sodasta ja rakkaudesta on monia sanontoja – kuuluisin on ehkä "all is fair in love and war" – ja he olivatkin mytologiassa oma, merkittävä duonsa. Hefaistos sai tietää vaimonsa petoksesta ja sen sijaan, että olisi antanut heidän jatkaa hänen halveeraamistaan yhdessä, hän loi ansan ja pyydysti petollisen parin takomaansa verkkoon. Hän kutsui muut jumalat pilkkaamaan alastonta Afroditea ja Aresta. Joissakin tarinoissa Afrodite pääsi takaisin aviomiehensä suosioon, joissakin hän sai Areksen kanssa lapsen... Heidän tarinastaan on monta versiota. 

Ivyssä laulun puhuja kuvailee rakkauttaan: "So yeah, it's a war / It's the goddamn fight of my life / And you started it". Jumalille mikään ei tietenkään todella ole henkeä uhkaavaa tai tyystin ylitsepääsemätöntä, mutta he myös tuntevat kaiken todella voimakkaasti – voin kuvitella Afroditen ja Areksen pitäneen rakkauttaan jonain elämää suurempana. Afrodite ei halunnut Hefaistosta miehekseen, eikä hän siis olisi pitänyt tätä "omistajanaan" tai "herranaan": "He's in the room / Your opal eyes are all I wish to see / He wants what's only yours". Naisjumalattaret ovat alisteisessa asemassa miesjumaliin, mutta Afrodite on sen verran ylpeä ja itsevarma, että en usko hänen suostuvan mieltämään kuuluvansa kellekään muulle kuin sydämensä valitulle, jonka kanssa hän varastaa salaisia hetkiä:  "I'd live and die for moments that we stole / On begged and borrowed time".  Hefaistoksen kosto leijuu heidän suhteensa yllä koko ajan ja se, miten hän saattaisi reagoida saadessaan tietää vaimonsa tekosista. Tämä pelko on läsnä koko ajan myös Ivyssä: "What would he do if he found us out?". Kappaleessa laulaja pelkää, että "He's gonna burn this house to the ground" – Hefaistos ei ihan näin pitkälle mene, mutta hän nöyryyttää heitä. Lisäksi, tulen mainitseminen on hauska bonus, koska Hefaistos on seppäjumala ja siten hänet liitetään tuleen.

En ole vielä törmännyt mihinkään antiikin lähteeseen, jossa todella pureuduttaisiin Afroditen ja Areksen rakkaussuhteeseen, joten suosittelen kahta modernia teosta.  Jennifer Saintin uusin, upea romaani Hera kertoo jumalten kuningattaren tarinan, alkaen siitä, kun hän sisarustensa kanssa päihittää titaanit verisessä taistelussa. Ares ja Afrodite eivät ole merkittäviä henkilöitä, mutta he ovat kuitenkin mukana tarinassa aika paljon ja heidän välisensä suhde nousee kyllä esiin. Ares on isänsä Zeuksen väkivallan ja äitinsä Heran raivon onneton tuotos – väkivallan ja julmuuden valtaama mies, joka nauttii verenvuodatuksesta. Afrodite on viekas, vaivihkaisen voimakas, lumoava ja kaunis. Afroditen kanssa Ares saa elämäänsä uutta sisältöä – ehkä hän jopa löytää onnen, tai ainakin jotain sen kaltaista.

Afroditen, Areksen ja Hefaistoksen välistä draamaa puolestaan käsitellään mielenkiintoisesti Julie Berryn romaanissa Lovely War, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan ja seuraa jumalia heidän kertoessaan kahden pariskunnan tarinoita. Tarina alkaa, kun Hefaistos saa jälleen vaimonsa kiinni toisen miehen sängyssä, mutta romaanin kehittyessä hän alkaa kyseenalaistaa sen mitä uskoo tietävänsä vaimostaan ja tämän kielletystä suhteesta Arekseen. Se miten Julie Berry päätti lopettaa Areksen, Afroditen ja Hefaistoksen tarinan saattaa hyvinkin yllättää sinut – minut kirja ainakin yllätti (ja positiivisesti!).

Taideteokset:

Kuva 1: Lähikuva teoksesta The Sacrificial Death of Alcestis (Johann Heinrich Tischbein the Elder, n. 1780)

Kuva 2: Oenone jättää Pariksen kuolemaan teoksessa Oenone Refused to Rescue Paris at the Siege of Troy (Jean Baptiste Thomas, 1816)

Kuva 3: Lähikuva teoksesta Mars Being Disarmed by Venus (Jacques-Louis David, 1824)

Pride Month 2024: The LGBTQIA+ Rep Book Tag 2.0

Tämän sateenkaarevan book tagin loi YouTuben The Sassy Library Fox! Suomensin kysymykset itse.

1. Female Strength – A book with a lesbian heroine / Kirja, jossa on lesbopäähenkilö

Freya Marsken A Restless Truth (kakkososa The Last Binding -trilogiassa) on historiallinen, laivalle sijoittuva murhamysteeri. Päähenkilö Maud alkaa selvittää kuka surmasi häntä saattaneen vanhan rouvan ja ajautuu työskentelemään yhdessä skandaalinkäryisen näyttelijättären Violetin kanssa. Maud on todella hauska päähenkilö, koska hän on aivan käsittämättömän jääräpäinen ja uhkarohkea, mutta niin herttainen, ettei kukaan voi vihata häntä. Yksi teoksen keskeisiä teemoja on Maudin seksuaalinen herääminen ja se, kuinka hän Violetiin rakastuessaan tajuaa olevansa lesbo.

2. Cinnamon Roll – A book with an adorable gay character / Kirja, jossa on herttainen homohahmo

Patrick Nessin The Rest of Us Just Live Here on kertomus tavallisista teineistä, jotka asuvat maailmassa, jossa joillakin teineillä on supervoimia ja suuret kohtalot. Päähenkilömme yrittävät kuitenkin vain selvitä lukiosta, valmistua ja päättää mitä tekevät elämällään sillä aikaa kun supersankarit taistelevat pahiksia vastaan, räjäyttelevät paikkoja ja tekevät kaikkea mitä supersankarit nyt tekevätkään. Kertojan, Mikeyn, paras ystävä Jared on aivan ihanainen hahmo. Hän on avoimesti homo, mutta se ei todellakaan ole hänen elämänsä suurin juttu. Hänellä on nimittäin varsin mielenkiintoinen sukupuu...

3. Boys & Girls – A book with bi rep done right / Kirja, jossa on hyvää bi-representaatiota

Rachael Allenin DC Icons -trilogia, joka seuraa Harley Quinnia hänen muuttuessaan innokkaasta yliopisto-opiskelijasta omaksi kuuluisaksi, kaoottiseksi ja rikolliseksi itsekseen. Harleyn biseksuaalisuus on todella merkittävässä asemassa tässä sarjassa, koska Harley ihastuu useamman kerran, välillä poikiin ja välillä tyttöihin. Harley on minusta myös hyvää representaatiota siksi, että hän on queerhahmo, jonka annetaan olla monimutkainen, hankala ja kiehtova, eikä hän ole vain "se biseksuaali hahmo" tai "se queertyttö". Hän on niin paljon muutakin: hän on ystävä, nero, pahis, rikollinen, kiivas feministi ja selviytyjä.

4. The Body & The Soul – A book with a transgender character / Kirja, jossa on transhahmo

Kacen Callenderin Felix Ever After on mukavan kesäinen romaani teini-ikäisestä transpojasta Felixistä, joka pelkää ettei koskaan löydä ketään, joka rakastaisi häntä. Tarina alkaa, kun eräänä aamuna tullessaan kesäkurssille, Felix näkee kuvia itsestään ennen transitiotaan koulun seinillä ja alkaa selvittää kuka loukkasi hänen yksityisyyttään tällä tavalla. Callenderin kirja on niin romanssi kuin kertomus Felixin henkilökohtaisesta kasvusta ja identiteetinetsinnästä. Tämä kirja on täydellinen Pride-kuukaudelle, koska se huipentuu Pride-kulkueessa tapahtuvaan ihanaan kohtaukseen!

5. We're All Queer – A queer rep you'd love to see more often / Queeriys, jota toivoisit näkeväsi enemmän kirjoissa

Minulla on tähän kaksi vastausta. 1) Haluaisin nähdä monimuotoisempaa aromanttisuus- ja aseksuaalisuusrepresentaatiota. Lähes aina kun törmään ace/aro-representaatioon, hahmo on sekä aromanttinen että aseksuaali. Olisi kiva nähdä enemmän vaihtelua, esimerkiksi hahmoja, jotka ovat aromanttisia mutta tuntevat silti seksuaalista halua tai toisin päin. 2) Minusta olisi ihanaa lukea enemmän tarinoita ihmisistä, jotka tajuavat olevansa queereja vasta vanhemmalla iällä, esimerkiksi keski-iässä tai jopa vanhuudessa.

6. All About Pronouns – A book with a non-binary character / Kirja, jossa on muunsukupuolinen hahmo

Mason Deaverin I Wish You All the Best on hauska ja herttainen, mutta silti paikoittain ankean realistinen kuvaus nuoresta muunsukupuolisesta Benistä, joka potkaistaan kotoaan tultuaan kaapista ulos. Hän joutuu aloittamaan uuden elämän uudessa koulussa ja muuttamaan siskonsa luokse. Luin tämän kirjan vuosia sitten, mutta se palaa mieleeni aika usein – Benin hahmokehitys oli hyvin tehty, kirjan romanssi oli aidosti herttainen ja pidin siitä, miten kirjassa käsiteltiin sukupuolta. Teoksessa oli myös todella aidonoloista ahdistusrepresentaatiota!

7. A Romantic Age – A character that belongs to the aro/ace spectrum / Hahmo, joka on aro/ace-spektrumilla

Claudia Grayn Star Wars -romaanissa Into the Dark on aivan loistava hahmo nimeltä Leox Gyasi, joka on aseksuaali ja aromantikko. Hän jutustelee asiosta miehistöönsä kuuluvan Affien kanssa ja selittää, että hän on kyllä kokeillut elämänsä aikana asioita, mutta ei ole vain koskaan kokenut minkäänlaista intoa, halua tai viehätystä seksiä tai romantiikkaa kohtaan. Tämä ei ole ainoa Leoxia määrittelevä asia, mutta silti tärkeä osa häntä. Hän on oikein ihana hahmo – Gray kuvailee häntä usein Matthew McConaugheyna avaruudessa ja tämä on todella osuva kuvaus. Hänellä on juuri samanlainen letkeä, rento energia kuin McConaugheylla!

8. One Big Family – A book that features lots of different LGBTQ+ reps / Kirja, jossa on monenlaista representaatiota

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku on tulevaisuuteen sijoittuva scifikertomus Matilda-avaruusaluksesta, jonka yhteiskunta muistuttaa sisällissotaa edeltänyttä orjayhteiskuntaa Yhdysvalloissa. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat merkittäviä teemoja tässä teoksessa, ja kirjassa onkin vaikka minkälaista representaatiota, mm. muunsukupuolisuutta, aseksuaalisuutta ja homoseksuaalisuutta. Kirja ei ehkä juoneltaan ollut suosikkini, mutta se on minusta silti tärkeä teos, koska scifi tuppaa genrenä olemaan vielä hyvinkin valkoinen, hetero ja cissukupuolinen.

9. Sapphic Love – Your favorite f/f couple / Suosikki f/f-shippisi

Rakastan Daniel José Olderin Star Wars: The High Republic Adventures -sarjakuvan Lula Talisolaa ja Zeen Mralaa. He ovat mitä herttaisin pariskunta, jotka kehittyvät sarjan aikana epävarmoista liittolaisista parhaiksi ystäviksi ja lopulta rakastavaisiksi. Heidän suhteensa esteenä on kuitenkin sota, johon galaksi on ajautunut sekä se, että Lula on Jedi ja Jedit eivät tunnetusti saa luoda romanttisia suhteita. Oheinen kuva on vuonna 2024 julkaistusta luvusta, jonka taiteilijoita olivat Harvey Tolibao ja Nick Brokenshire.

10. Boys Love – Your m/m OTP / Suosikki m/m-shippisi

En voi vastata tähän kysymykseen koskaan millään muulla shipillä kuin Patrochillesilla, eli Achilleksella ja Patrocluksella. Olen nähnyt/lukenut Troijan sodasta monia versioita ja lähes aina (poikkeuksiakin on, esimerkiksi tuo elokuvankuvatus, vuoden 2004 Troy) he saavat minut kyynelehtimään. Parhaimmillaan he ovat joko Homeroksen Iliaassa tai Madeline Millerin The Song of Achilles -romaanissa. Oheinen taideteos on yksi The Song of Achilleksen kuvituksista uudessa The Folio Societyn erikoispainoksessa. Kuvan teki taiteilija Julia Dillon.

11. Side Kick – Your favourite LGBTQ+ sivuhahmo / Paras LGBTQ+ sivuhahmo

On hyvin hankala nimetä "paras" queersivuhahmo. Yksi suosikeistani, joka on vain todella pieni sivuhahmo, on Tulen ja jään laulu -sarjan Loras Tyrell. Hän on ihanan ylpeä, traaginen, viehättävä, nokkava ja uskollinen, ja hänen ja Renly Baratheonin dramaattinen rakkaustarina on yksi suosikeistani koko sarjassa, vaikka kumpikaan ei ole näkökulmahahmo emmekä siten pääse näkemään heitä koskaan kahden. Oheinen kuva on A Game of Thrones Card Game -pelistä. Lorasin kuvan teki Michael Komarck.

12. Stealing the Show – An LGBTQ+ side character couple that rocks your socks / Queer-sivupari josta pidät paljon

Mitchellin ja Jamien romanssi, joka puhkeaa kukkaan A. F. Steadmanin Skandar-sarjan kolmannessa osassa Skandar and the Chaos Trials on aivan suunnattoman herttainen. Olen vieläkin aivan häkeltynyt, että Skandarissa, joka on todella iso mainstream bestseller lastenkirjasarja, on kahden teinipojan välinen rakkaustarina. Toivoin kovasti, että Mitchell ja Jamie olisivat yhdessä, koska heillä oli ensimmäisissä kirjoissa todella hauska suhde, mutta en uskaltanut toivoakkaan, että se oikeasti tapahtuisi! Kiitos A. F. Steadman!

13. Strong Beliefs – An LGBTQ+ book that deals with religion / LGBTQ+ -teos joka käsittelee uskontoa

Anne Ricen vampyyriklassikossa, Veren vangit, on ihan todella paljon uskonnollista pohdintaa. Päähenkilö ja kertoja Louis de Pointe du Lac kamppailee uskon, toivon, helvetin ja taivaan teemojen kanssa vuosisatoja, ja kirjan aikana hän kohtaa monia eri hahmoja, joilla on kaikilla hyvin oma näkemyksensä siitä, ovatko nämä asiat todella olemassa vai ovatko ne vain ihmisten keksimiä asioita. Uskonnolliset kysymykset ja teemat kiinnostavat minua kovasti, vaikka en itse uskonnollinen olekkaan, joten nämä keskustelut olivat aina kirjan parhaimpia kohtia.

14. Rainbows Everywhere – A book with an unapologetic cover / Kirja, jossa on häpeilemätön kansi

Transaktivisti ja kirjailija Juno Dawsonin (joka on muuten todella hyvä kirjailija, joka kirjoittaa paljon queerteemoista!) kokoama Proud on, kuten kannesta voi heti päätellä, queerteemainen novellikokoelma. Kirjassa on mukana tarinoita ja taidetta monilta nuortenkirjallisuuden hittinimiltä, kuten Alice Osemanilta, Dean Attalta ja David Levithanilta. Muistan kuinka näin kirjan värikkään ja häpeilemättömän sateenkaarevan kannen kaupassa ja nappasin sen lähes välittömästi ostoskoriini. Se on todella hauska kokoelma – jotkut tarinat olivat söpöjä, jotkut hauskoja, jotkut haikeita ja jotkut kaikkea siltä väliltä. 

15. Future Generations – Your most anticipated LGBTQ+ release / LGBTQ+ kirja, jonka julkaisua odotat

Odotan Freya Marsken Swordcrossed -fantasiaromanssia aivan suunnattoman kovasti. Rakastin Marsken The Last Binding -trilogiaa, joten olen aika varma, että tulen tykkäämään tästäkin kirjasta. Swordcrossed kertoo kahden miehen välisen rakkaustarinan, mutta olen tietoisesti päättänyt olla tutustumatta liikaa kirjan juoneen ennen kuin luen sen. Tiedän sen verran, että tarjolla on miekkailua, salaisuuksia, mysteerejä ja intohimoista romantiikkaa. Minun ei tarvitse tietää sen enempää – luotan Marskeen täysin rinnoin ja luen mitä tahansa hän julkaisee.

Klytaimnestra – oikeutettu murhaaja?

Kreikkalaisen mytologian Spartan kuninkaan Tyndareuksen tyttäret, Helena ja Klytaimnestra, ovat tunnettuja huonojen vaimojen symboleita ja arkkityyppejä. Helena avioituu mykeneläisen Menealoksen kanssa, mutta jättää tämän ja heidän yhteisen lapsensa, Hermionen, ja karkaa Troijan prinssi Pariksen matkassa, mikä aloittaa tapahtumaketjun joka päättyy Troijan kymmenvuotiseen sotaan. Siskoaan (ja joissain versioista kaksostaan) vähemmän tunnettu Klytaimnestra on kuitenkin vaimona vielä huonompi. Hän ei hylkää miestään – hän murhaa tämän.

Klytaimnestran ja Agamemnon tarina on lyhykäisesti seuraavanlainen. Mykenen prinssi Agamemnon sopii Tyndareuksen kanssa avioliitosta tämän tyttären Klytaimnestran kanssa. Mykenen hallitsijapari saa kaksi tytärtä, Ifigenian ja Elektran, ja pojan, Oresteksen. Kun Ifigenia on (modernein termein) teini-ikäinen, Helena karkaa Pariksen kanssa Troijaan. Hyljätyn Menelaoksen isoveli ja Kreikan voimakkain kuningas Agamemnon ottaa tehtäväkseen johtaa kreikkalaisten joukon Troijaan tuodakseen Helenan takaisin. Hän jättää perheensä ja suuntaa sotaan, mutta jonkin aikaa myöhemmin, hän kutsuu tyttärensä  Ifigenian Aulikseen. Agamemnon on sopinut, että ennen kuin kreikkalaiset lähtevät sotaan, Ifigenia tulee menemään naimisiin kauniin ja kunnioitetun Achilleksen kanssa. Klytaimnestra saattaa esikoisensa Auliiseen, mutta paikan päällä hän tajuaa pian, että jokin on pielessä. Kun Ifigenia saavuttaa alttarin, molemmat tajuavat mitä Agamemnonilla on todella mielessä. Käy ilmi, että Agamemnon oli loukannut metsästäjätärjumalaa Artemista kehuskelemalla olevansa Artemista parempi metsästäjä (joissakin versioissa syypää on Agamemnon itsensä sijasta hänen isänsä, Atreus, Ifigenian ukki, joka aikoinaan loukkasi Artemista – jumalatar päätti vain hypätä yhden sukupolven ja rangaista Atreuksen poikaa). Hyvityksenä tästä loukkauksesta, Artemis vaatii Agamemnonia uhraamaan tyttärensä hengen: muuten Artemis ei anna tuulten puhaltaa kreikkalaiselle laivastolle hyödyllisesti. Ifigenian kihlaus, häät, kaikki oli valhetta ja juoni jolla saada tytär Aulikseen. Agamemnon kipuilee tehtävänsä kanssa, mutta hän ei anna sen estää itseään. Hän saattaa Ifigenian alttarille ja uhraa omakätisesti vanhimman lapsensa. Hän tappaa Ifigenian tuulen takia. (Joissain versiossa Artemis pelastaa Ifigenian viime hetkellä, mutta tässäkin versiossa Agamemnon on valmis suramaamaan lapsensa ja Klytaimnestra menettää häbet loppuelämäkseen.) Klytaimnestra, joka todisti tyttärensä väkivaltaisen surman, hautoo kostoa seuraavat kymmenen vuotta yksin sekä rakastajansa Aigisthoksen (Agamemnonin serkun) kanssa. Kun Agamemnon lopulta palaa sodasta kotiin Mykeneen, voitokkaana ja mukanaan orjuuttamansa Troijan prinsessa Kassandra, Klytaimnestra toteuttaa suunnitelmansa. Hän surmaa Kassandran, ja lopulta hän surmaa verisesti myös aviomiehensä tämän kylpiessä. 

Kyllä, Klytaimnestra on huono vaimo. Hyvät vaimot eivät murhaa aviomiehiään heidän ollessa ilkosillaan ammeessa. On kuitenkin epäreilua leimata Klytaimnestra huonoksi vaimoksi, ellei suostu samalla myöntämään, että Agamemnon oli huono aviomies, ja sitäkin huonompi isä. Agamemnon on hankala hahmo mytologiassa. Hän on osa useaan otteeseen kirottua sukua, joka on tunnettu väkivaltaisuudestaan toisiaan kohtaan (suvussa on useampaan otteeseen harjoitettu muun muassa perheensisäistä kannibalismia). Agmemnon on ylpeä, itsekeskeinen, julma ja hänen egonsa kilpailee kokonsa puolesta auringon kanssa. Ifigenian uhraus ei ole vain nykynäkökulmasta kamala, myös antiikin kirjailijat ja myyttien muut hahmot pitävät tapahtumaa hirvittävänä. Mutta ansaitsiko Agamemnon tulla murhatuksi? Onko Klytaimnestran teko oikeutettu? Oliko Klytaimnestra murhaaja vai oikeutettu kostaja?

En välttämättä sanoisi, että Agamemnon ansaitsi tulla murhatuksi koettuaan ensin 10 vuotta veristä ja kurjaa sotaa, mutta en myöskään väitä, että surisin hänen kuolemaansa. Hänen murhansa herättää minussa ensisijaisesti iloa Klytaimnestran puolesta. En myöskään välttämättä sanoisi, että huonon aviomiehen ja isän murhaaminen on oikeutettua, mutta kun tarinaa tarkastelee mytologisena tarinana, myyttinä, tuo Klytaimnestran teko lukijalle jonkinlaisen helpotuksen tunteen ja ilon Klytaimnestran puolesta. 

Mutta eikö Agamemnonin murha ole murha yhtälailla kuin Ifigeniankin? Periaatteessa kyllä, periaatteessa ei. Agamemnon surmaa lapsensa, koska hänen täytyy pahoitella jumalalle omaa mokaansa ja koska hän tarvitsee suotuisat tuulet laivastolleen. Hän surmaa nuoren, viattoman tyttärensä sodan vuoksi, huijattuaan tämän ensin paikalle. Klytaimnestra surmaa Agamemnonin kostaakseen Ifigenian hengen. Klytaimnestran tarinasta on myös toisenlainen versio, jossa hän oli naimisissa Agamemnonia ennen toisen kuninkaan kanssa ja heillä oli pieni vauva. Tässä versiossa Agamemnon hullaantuu Klytaimnestrasta niin, että hän murhaa tämän ensimmäisen aviomiehen ja vauvan, ja pakottaa tämän sitten omaksi vaimokseen ja raiskaa tämän. On siis mahdollista, että Agamemnonin surmatessaan Klytaimnestra ei kosta vain Ifigeniaa vaan useamman menettämänsä rakkaan sekä oman kaltoinkohtelunsa. Yhdenkin lapsen menettäminen niin julmalla ja verisellä tavalla olisi tarpeeksi saamaan minut tuntemaan empatiaa Klytaimnestraa kohtaan ja jopa kannustamaan häntä hänen kostoretkellään. Kahden lapsen ja aviomiehen menetys sen rinnalla, että hän joutuu perheensa murhaajan ja oman pahoinpitelijänsä vaimoksi, se on jo aivan liiankin karmaisevaa.

Klytaimnestran leimaaminen pelkäksi väkivaltaiseksi, hulluksi murhaajaksi ja huonoksi vaimoksi vähättelee mielestäni hänen kokemaansa traumaa Agamemnonin käsissä, sekä siirtää huomion siitä, mikä on mielestäni yksi myytin hienoimpia puolia. Kreikkalaisessa mytologiassa naiset kokevat usein väkivaltaa – niin fyysistä, henkistä kuin seksuaalistakin – miesten käsissä, eikä kukaan välitä heistä. He eivät saa oikeutta. Klytaimnestra ei kuitenkaan anna Ifigenian kuolla ilman oikeutta. Agamemnonin surma on yksi harvinaisista tarinoista, jossa mies joutuu maksamaan hinnan naisen tai tytön elämän pilaamisesta tai päättämisestä.  Myytti on merkittävä myös siksi, että se on yksi suhteellisen harvoista tarinoista, jossa nainen voitokkaasti kostaa tai saa oikeutta toisen naisen puolesta. Mytologiassa ei ole useinkaan "sisters supporting sisters" -meininki, ja usein naiset syyllistävät ja rankaisevat toisia naisia miesten teoista (esimerkiksi jumalatar Athena rankaisee Medusaa siitä, että Poseidon raiskasi hänet). 

Vaikka Klytaimnestran myytti päättyy siihen, että hänen oma poikansa, Orestes, surmaa hänet (kostona Agamemnonin murhasta) ja Orestes julistetaan jumalten toimesta syyttömäksi äitinsä murhaan, sillä on väliä, että Klytaimnestra teki mitä teki. Se ei ollut turhaa: Ifigenia sai kostonsa. Kyllä, Klytaimnestra on väkivaltainen nainen. Kyllä, hän on murhaaja. Hän saa rangaistuksen väkivallastaan, vieläpä oman lapsensa käsissä (mikä on surullisen ironista, ottaen huomioon, että Klytaimnestran motivaatio hänen pahimpien tekojensa takana oli rakkaus hänen lapsiinsa). Minusta olisi kuitenkin tärkeää muistaa, miksi hän on murhaaja ja väkivaltainen. Kyseessä ei ole vain hullu nainen, joka halusi tappaa, vaan nainen, joka oli kokenut aviomiehensä käsissä käsittämättömiä kauheuksia ja joutunut menettämään lapsensa (joskus useammankin) mitä julmimmalla tavalla. Toivon, että hänet muistettaisiin harvinaisena esimerkkinä naisesta, joka puolustaa toista naista, vaikka se tarkoittaisi veritekojen suorittamista. 

Minulle hankalin aspekti Klytaimnestran myytissä on se, miten hän kohtelee Agamemnonin vangitsemaa ja orjuuttamaa Kassandraa. Kassandra on sotavanki ja on oletettavasti joutunut Agamemnonin hyväksikäyttämäksi. Hän on menettänyt kaiken: perheensä, kotinsa, kansansa ja vapautensa. Ymmärrän Kassandran edustavan Klytaimnestralle jälleen yhtä loukkausta ja häpeää, esitteleehän Agamemnon uutta vuodeorjaansa vaimonsa, kuningattaren, edessä häpeilemättä. Kassandra ei kuitenkaan ole syypää tilanteeseen, ja siksi hänen murhansa on Klytaimnestran veritöistä anteeksiantamattomampi. Joissakin versiossa Klytaimnestra ei kuitenkaan ole itse se, joka murhaa Kassandran, vaan asialla on hänen apurinsa ja rakastajansa, Aigisthos. Oletettavasti Klytaimnestra olisi kuitenkin ollut tietoinen rakastajansa suunnitelmasta. Klytaimnestra ei ole siis mikään ongelmaton tyttöjen ja naisten puolustaja: siinä missä hän oikeutetusti kostaa tyttärensä hengen, hän myös surmaa viattoman nuoren naisen, joka on Ifigenian ja Klytaimnestran itsensä lailla tullut Agamemnonin nöyryyttämäksi ja satuttamaksi.

Onko Klytaimnestra siis oikeutettu murhassaan? En halua antaa kuvaa, että olen oikeassa elämässä #promurder, mutta Klytaimnestran myytin kontekstissa, ottaen huomioon kaiken mitä hän on kokenut ja mitä Agamemnon on tehnyt (sekä sen, että Agamemnon on yleisesti aivan hirveä, raivostuttava tyyppi), minä olen hänen puolellaan. En voi syyttää häntä Agamemnonin murhaamisesta. Kassandran kuolemasta kuitenkin syytän häntä. Kassandra oli viaton. On surullista, että Agamemnonin surma on se, mikä ajaa Oresteen tappamaan äitinsä, ja se on Agamemnonin kuolema, mistä Klytaimnestra tuomitaan myytissään, sekä mistä häntä on meidän maailmassamme tuomittu ja paneteltu. Viattoman Kassandran kuolema unohdetaan, vaikka hänen murhansa – oli se sitten Klytaimnestran omatunnolla tai Aigisthoksen – on Klytaimnestran myytissä se, mistä hänet jyrkimmin tuomitsisin. 

Kirjavinkkejä:

Jos haluat lukea Klytaimnestran tarinasta tarkemmin, tsekkaa Aiskhyloksen Oresteia-trilogia, jossa kuvataan Agamemnonin murha sekä sen jälkimainingit. Klytaimnestra on trilogian huikeimpia hahmoja. Pohdintaa Klytaimnestran veriteosta ja sen seurauksista löytyy myös Sofokleen ja Euripideen näytelmistä Elektra (sama nimi, kaksi eri näytemää eri miehiltä). Moderneja teoksia, jossa Klytaimnestra asetetaan tarinan keskiöön, ovat muun muassa Costanza Casatin Clytemnestra, Jennifer Saintin Elektra ja Colm Tóibínin House of Names. Modernin tietokirjallisuuden puolelta suosittelisin Natalie Haynesin teosta Pandora's Jar, jossa hän käsittelee luvullisen verran Klytaimnestran myyttiä, hänen mainettaan ja samoja aiheita, joita pohdin tässä miniesseessä.

Kuva 1: Clytemnestra (John Collier, 1882)

Kuva 2: Clytemnestra (1800–1850-luvulla, tuntematon veistäjä)

Kuva 3: Murder of Agamemnon (Pierre-Narcisse Guérin, 1817)

Kuva 4: Kreikkalainen vaasimaalaus, Klytaimnestra murhaa Kassandran (n. 600 eaa)