En kovinkaan usein aidosti raivostu elokuville tai sarjoille. Sitä sattuu silloin tällöin, mutta olen luonteeltani sen verran leppoinen, että usein tyydyn vain pettymykseen ja turhautumiseen. Nämä viisi leffaa ovat kuitenkin herättäneet minussakin jossain syvällä piilevän vihan ja saaneet minut tuntemaan kauhua, inhotusta, kiukkua ja kaikkea muuta negatiivista.
Kai minun on kohteliaisuudesta sanottava tässä välissä, että tietenkin on ookoo jos sinä pidät näistä elokuvista. Nämä ovat makuasioita, mutta en kyllä luota makuusi jos nämä ovat suosikkileffojasi.
1. Troija (2004)
En usko minkään elokuvan herättäneen minussa aivan yhtä vahvaa raivoa kuin vuoden 2004 historiallinen sotaelokuva, tuo cinemaattinen hirvitys, Troija, joka kertoo Troijan sodan tarinan ja onnistuu parin tunnin aikana pilaamaan niin monta hahmoa ja tapahtumaa, jotka tekevät Troijan sodan myytistä niin koskettavan.
Voisin kirjoittaa esseen Troijan lukuisista ongelmista, mutta mainitsen tässä postauksessa vain pahimmat rikkeet. Here we go: a) Achilles ja Patroclus ovat SERKKUJA (säälittävä no-homo yritys), b) Helena on tylsin mahdollinen versio itsestään, c) Helenan puhe siitä että hän ei kuulu Spartaan ja on siellä kuin aave (mitäs hittoa, pitääkö Helenalta viedä se vähäinen valta, joka hänellä mytologiassa on?!), d) sota ei kestä kymmentä vuotta vaan ehkä muutaman viikon (koko myytin pointti on se, että sota on pitkä, uuvuttava ja turhan verinen), e) Achilleksen ja Briseiksen "romanssi" on kuvottava (jeij rakkaustarina orjuutetun naisen ja hänen uuden omistajansa välillä, f) jumalten poistaminen myytistä (Troijan sodan traagisuus piilee osittain siinä, että se on jumalten kehittämä sota, heidän keskinäistä leikkiään ihmishengillä), g) Achilleksen outo ateismi (kohtaus, jossa hän katkaisee Apollon patsaan kaulan on naurettava) ja h) Achilleksen hahmo ei ole tunnistettavissa itsekseen (missä on hänen ihmisyyden rajoja rikkova raivonsa, missä on hänen taiteellisuutensa, missä on hänen ylenpalttinen surunsa?).
Leffan ainoat hyvät jutut ovat Troijan hahmot – Hector on hyvä ja pidän siitä, miten elokuvassa painotettiin hänen ja hänen perheensä rakkautta. Siihen kehuni sitten jäävätkin. Olen katsonut Troijan kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin lähes lamaantunut järkytyksestä. Lempimyyttini, tuhottu. Toisella kerralla katsoin sen aikomuksenani parjata sitä sisarukseni kanssa (ns. hate-watch) ja tämä toi omanlaistaan riemua minulle. Ehkä päädyn katsomaan sen vielä joskus, ken tietää. Ehkä minussa on pieni masokistinen puoleni.
2. Persuasion (2022)
Tässä leffassa tavoiteltiin modernia romcomvibaa ja ehkä haluttiin kalastella Bridgerton-sarjan faneja, mutta tämä ei ollut se tarina, joka adaptoida, jos nämä olivat tavoitteesi. Persuasion on haikea, melankolinen ja vähäeleinen tarina uudelleen heräävästä rakkaudesta, vuosia vähätellystä naisesta ja menetyksestä toipumisesta. Kun siitä tehdään tarina kaaottisesta, outoja höpöttelevästä ja ylenpalttisen höpsöstä naisesta, joka laukoo temrejä kuten "exä", tarinan sielu katoaa. Anne ei ollut Anne, ja hänen rakkaustarinansa Wentworthin kanssa (suosikkiromanssini Austeneista) ei aiheuttanut minussa mitään tunteita, koska hahmot eivät olleet aitoja, vaan aivan vieraat hahmot, jotka kantoivat heidän nimiään. Tällainen modernimpi, hassutteleva ote olisi voinut sopia Northanger Abbey -tarinaan paljon paremmin. En ymmärrä miksi tekijät valitsivat juuri tämän Austenin romaanin adaptoitavaksi tällä tavalla. Elokuva myös selittää katsojalle suoraan kaiken tärkeän, eikä anna katsojan itse päätellä ja tulkita, aivan kuin se pitäisi katsojia tyhminä. Huumori oli lapsellista ja pakotettua.
Elokuvan ainoa hyvä asia on Birdyn leffaa varten luotu kappale Quietly Yours. Se sopii Annelle ja Wentworthille täydellisesti ja olisi ansainnut paremman leffan, jossa olla mukana. Huom. haluan myös sanoa, ettei ongelmani tämän leffan kanssa ole se, että sen näyttelijöistä osa on tummaihoisia. Se ei ole ongelma minulle, vaikka oli monelle luonnollisesti iso pala nieltäväksi.
3. Artemis Fowl (2020)
Puhuttaessa adaptaatioista, jotka onnistuvat täysin kadottamaan alkuperäisteoksen taian... Olen rakastanut Artemis Fowl -kirjasarjaa lapsesta saakka. Kun Kenneth Branaghin ohjaamasta adaptaatiosta ilmoitettiin, olin alusta alkaen varuillani, koska hyvin nopeasti alkoi vaikuttaa siltä, että leffa oli menossa päin mäntyä. Olin oikeassa ja leffa olikin aivan katastrofaalinen. En usko että se olisi ollut minusta hyvä elokuva vaikka en tietäisi kirjoista mitään: se oli tylsä, geneerinen ja ponneton fantasiaseikkailu ilman mitään erinomaista.
Artemis Fowl -sarja on niin loistava kuin se on sen hahmojen takia. Kylmäävä superrikollinen, 12v Artemis on upea päähenkilö ja häntä ympäröivät hahmot ovat värikkäitä, hauskoja ja omalaatuisia. Tässä leffassa Artemis oli aivan tunnistamaton: hän juoksi, urheili, vain teeskenteli jäätävää pahista ja halusi vain pelastaa perheensä (the fuck?!). Artemiksen on tarkoitus olla ärsyttävä, inhottava, rahanahne ja tunteeton lapsi, sen takia hän on niin ikimuistoinen! Holly Short oli white-washingin uhri (aina todella inhottava juttu) ja hänen pomonsa Root oli muutettu miehestä naiseksi. Gender-bending ei aina haittaa minua, mutta tässä tapauksessa se vei Hollyn tarinasta paljon. Kirjoissa Holly nimittäin kamppailee työpaikallaan seksismiä vastaan ja se, että elokuva vei tämän teeman hänen ja hänen pomonsa tarinasta ja suhteesta teki molemmista tylsemmän. Representaatiosta puhuttaessa, minusta oli myös mälsää, että kirjoissa aasialaistaustainen Butler oli muutettu leffassa tummaihoiseksi, ihan kuin marginalisoidut ryhmät olisivat keskenään samanlaiset, siis ihan vaihdettavissa.
Tätä elokuvaa en halua enää koskaan katsoa, en edes hate-watchata pilkatakseni sitä. Se oli huono, mutta ei hauskalla tavalla. Haluan unohtaa sen ja muistaa vain ihanat kirjat.
4. Cats (2019)
Catsin katsominen tuntui painajaismaiselta, koska olin jumissa elokuvateatterissa lähes eturivissä enkä voinut paeta noita karmeita ihmishiiriä ja ihmiskissoja, jotka lauloivat toinen toistaan oudompia lauluja ilman, että juoni liikkui eteenpäin. Juonta ei edes ollut. Jouduin katsomaan isolta ruudulta kuinka huonoilla erikoistehosteilla luodut hahmot kiemurtelivat ruudulla, heiluttelivat häiritseviä häntiään ja joivat kontallaan maitoa. Säälin jokaista elokuvaan napattua näyttelijää ja toivon, että he voivat unohtaa tämän elokuvan olemassaolon. Toivon myös, ettei ketään erikoistehostetaiteilijaa enää koskaan pakoteta luomaan mitään tällaista. Toivon, että Tom Hooper – joka on ohjannut monia upeita elokuvia – ei enää koskaan alennu luomaan jotain yhtä karmaisevaa. Kuinka hän saattoi katsoa elokuvaa ja sen irvokkaita hybridihahmoja ja ajatella "kyllä, tämä on hyvä"?! Hyvä herra, luulitko tosissasi ettei leffastasi tulisi vuoden isoin meemi ja yksi elokuvahistorian häpeäpilkuista?!
Leffassa on muutama hyvä biisi – Memory on koskettava balladi, Beautiful Ghosts on kauniin haikea ja Mr Mistoffelees on ihan hauska – mutta nämä muutamat hitit eivät voineet pelastaa tätä pyhäinhäväistystä.
5. City of Bones (2013)
Olen onnekseni unohtanut tästä leffasta monia juttuja, koska olen katsonut sen vain kerran silloin kun se pyöri teattereissa vuonna 2013. En ole kuitenkaan silti, edes yli kymmentä vuotta myöhemmin, antanut sille anteeksi.
Vähän kuten Artemis Fowl, City of Bones on todella geneerinen ja puuduttava fantasialeffa, jonka hahmot tuntuvat pahvisilta. Alkuperäisteos – Cassandra Claren kirjasarja – ei ole suosikkini, mutta olen silti kiukkuinen siitä, miten oudosti leffassa käsiteltiin joitain sarjan hahmoja. Magnus Bane oli tylsä eikä lainkaan tarpeeksi flamboyant, Isabelle Lightwoodista en muista mitään mikä on rikos, koska hänen pitäisi olla säihkyvä ja ikimuistoinen, ja pääpahis Valentine Morgenstern on hyytävän kylmäävän vaaleaverikön sijasta paidatta nahkatakissa hengaileva "cool guy", jolla on pieniä lettejä ja viikset. Jos olet lukenut kirjan ja rakastat Valentinea pahiksena ja hahmoja, ymmärrät kauhuni. Kirja-Valentine ei koskaan liikuskelisi missään lähes paidatta, saati viiksissä. Hän saattaa olla megalomaaninen massamurhaaja, mutta tyylitön hän EI ole! Leffan ongelmat eivät kuitenkaan tosiaan ole vain siinä, miten se adaptoi kirjan hahmot, vaan myös siinä, että siinä ei ole mitään loistavaa. Näyttelijöiden roolityöt ovat keskivertoja, se etenee kliseestä kliseeseen ja on vain ihan todella puiseva. Pääparilla ei ole kemiaa, eikä myöskään sivupareilla.
Olisi tavallaan hauskaa nähdä tämä leffa uudelleen joku päivä. Ehkä se olisi nyt kun en ole enää kirjojen suurin fani (silloin kuin leffa julkaistiin, olin kirjojen aika isokin fani) vähemmän loukkaava ja lähinnä vain hupaisa kaikessa huonoudessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti