Tässä olisi seitsemäs osa sarjassani Taylor Swift Meets Greek Mythology! Vakavaa analyysia ei ole luvassa, vaan ihan pelkkää hupailua kera kenties muutaman oivaltavan ajatuksen.
"These hands had to let it go free, and this love came back to me" – This Love ja Alkestis ja Admetos
1989-levyn This Love on yksi suosikkibiisejäni Swiftiltä. Se on hellä, romanttinen laulu rakkauden myrskyistä, siitä kuinka rakkaus voi herätä eloon aina erojen jälkeen ja palata luoksesi, vaikka luulit päästäneesi sen menemään. Tämä laulu menetyksestä ja palaamisesta sopii mahtavasti Alkestikselle ja Admetokselle, Thessalian hallitsijaparille.
Kuningas Admetos sai Kohtalottarilta oikeiden elää pidempään kuin hänen oli tarkoitus, mutta vain sillä ehdolla, että joku toinen kuolee hänen puolestaan. Admetos toivoi jo vanhan isänsä suostuvan uhrautumaan puolestaan, mutta tämä kieltäytyy, mikä johtaa siihen, että Alkestis päättää kuolla, jotta heidän lapsensa eivät jää isättömiksi eikä hänen tarvitsee elää ilman miestään. Alkestis on Penelopen ohella kreikkalaisen mytologian aviollisen uskollisuuden ja naisen uhrautuvaisuuden symboli. This Love sopii minusta hyvin näille kahdelle, jos sen tulkitsee lauluksi Admetoksen näkökulmasta. Admetos on Alkestiksen rinnalla tämän kuollessa ja katsoo kun hänen rakkaansa "lähtee": "Your kiss, my cheek / I watched you leave / Your smile, my ghost / I fell to my knees". Olen miettinyt usein, että jos sankari Herakles ei olisi rientänyt hänen avukseen, olisiko Admetos selvinnyt Alkestiksen menetyksestä? Olisiko hänen menetyksensä tuoma tuska ollut liikaa? Onneksi Admetoksen ei tarvinnut koskaan saada selville vastausta tähän kysymykseen, koska hänen ystävänsä Herakles saapuu juuri otolliseen aikaan vierailulle ja pelastaa tilanteen. "Been losing grip, on sinking ships / You showed up just in time" – Admetos olisi saattanut ajautua pohjattomaan suruun, mutta se ei ole tarpeen: Alkestis palaa hänen luokseen.
Herakles tekee ystäviensä puolesta varsin heraklesmaisen jutun. Hän pelastaa Alkestiksen manalasta ja jopa taistelee kuoleman ruumiillistumaa, Thanatosta, vastaan. Hän palauttaa Alkestiksen Admetoksen luokse."In silent screams and wildest dreams / I never dreamed of this" – Alkestiksen paluu Admetoksen luokse on ihme, harvinainen onnellinen loppu tragedialle. This Lovessa lauletaan kuolemasta palaamisesta, ja jos sen ottaa kirjaimellisesti se sopii kuin nakutettu tälle parille: "This love is good, this love is bad / This love is alive back from the dead" – I mean... Perfect, right? Alkestis päätti kuolla miehensä puolesta, eikä Admetoks voinut pyörtää tämän päätä. Hänen oli vain annettava Alkestiksen mennä. "These hands had to let it go free, and / This love came back to me" on jotain mitä hän todellakin voisi ajatella saadessaan pidellä vaimoaan uudelleen.
Admetoksen ja Alkestiksen tarina on keskiössä Euripideen kuuluisassa tragediassa Alcestis. Tämä näytelmä on muihin Euripideen tragedioihin verrattuna aika omalaatuinen, koska sen traagisesta tunnelmasta huolimatta se ei pääty lukijaa/katsojaa masentavalla tavalla. Alkestiksen loppu ei ole aivan täydellisen idyllinen, vaan heidän täytyy selvittää vielä muutama este, ennen kuin voivat olla onnellisesti yhdessä loppuelämänsä, mutta toisin kuin monet muut Euripideen naishahmoja seuraavat näytelmät (esim. Hekabe, The Trojan Women ja Andromache), se ei ole silkkaa onnettomuutta ja surua. Admetos turhauttaa minua jonkin verran, mutta hän on sentään aidosti vaimoonsa rakastunut mies, mikä ei sekään ole kovin yleistä kreikkalaisessa mytologiassa. Hän suree vaimoaan vuolaasti (lainaus Philip Vellacottin käännöksestä): "If I had the song of Orpheus, music to beguile Pluto or Persephone, I would descend now and bring you back from the dead; Charon should not bar me, nor the watch-dog of Hell, but I should raise you living to the light!... It cannot be. Look for me there when I shall die." Oli Admetos kuinka pöhkö tahansa, lukija ei voi olla tuntematta empatiaa häntä kohtaan. Hän todellakin palvoo Alkestista.
"And I'll still see it until I die, you're the loss of my life" – loml ja Oenone
The Tortured Poets Department -levyn loml on haikea, surun turruttamaa katkeruutta tihkuva laulu suhteen hajoamisesta ja petetyksi tulemisesta. Kappaleen puhuja laulaa siitä, kuinka hänen kumppaninsa aina kutsui häntä elämänsä rakkaudeksi – love of my life – mutta laulun lopussa puhuja toteaa rakkaansa olleen hänen elämänsä menetys – loss of my life. Tämän surullisen kappaleen pariksi olen valinnut Oenonen, Troijan prinssi Pariksen ensimmäisen vaimon, jonka hän hylkäsi Helenan vuoksi.
Ihmiset unohtavat Oenonen usein. Helenan muistetaan olleen naimissa ja hylänneen miehensä Pariksen vuoksi, mutta vain harva tuntuu tietävän, että monissa versioissa myös Paris oli ennen Helenaa naimisissa toisen naisen kanssa, joka oli synnyttänyt hänelle lapsen. Oenone oli vuoristonymfi, johon Paris tutustui eläessään tavallisen paimenen elämää, tietämättä mitään kuninkaallisesta perimästään. loml-laulun puhujan pettymys niin itseensä, unelmiinsa kuin kumppaninsa käytökseen tuo minulle mieleen Oenonen. Hän varmaankin uskoi, että Paris olisi hänen ikuisesti, että tämä pysyisi hänen ja heidän poikansa luona, mutta heidän suhteensa olikin jotain, minkä Paris saattoi vain jättää taakseen: "You said I'm the love of your life / About a million times" ja "It was legendary / It was momentary". Voin kuvitella Oenonen suremassa yksin kotonaan, hyljättynä, häveten sitä, miten hän luotti Parikseen: "I wish I could un-recall how we almost had it all / Dancing phantoms on the terrace, are they second-hand embarrassed / That I can't get out of bed 'cause something counterfeit's dead?"
Laulussa on monta kohtaa, jossa puhuja purkaa kiukkuaan miestään kohtaan, kutsuen häntä pelkuriksi ja huijariksi ja niin edespäin. Oenone on tunnetusti raivoissaan Parikselle – kun Paris raahautuu hänen luokseen haavoituttuaan Troijan sodassa ja anoo Oenonea pelastamaan hänet, Oenone kieltäytyy ja antaa Pariksen kuolla. "Oh, what a valiant roar / What a bland goodbye / The coward claimed he was a lion" on minusta erityisen hyvä Oenonelle, koska Parista pidetään usein aika pelkurimaisena – hän ei taistele urheasti kuten veljensä Hektor, vaikka Troijan sota on osittain hänen syytään – ja hänelle ominaista on tietynlainen egoistinen oman itsensä korostus. Minua ilahduttaa ajatus Oenonesta iskemässä Pariksen heikkoon kohtaan. "Mr. Steal Your Girl, then make her cry / You said I'm the love of your life" on myös osuva, koska Paris tunnetusti varastaa toisen miehen vaimon, hyläten samalla oman vanhan vaimonsa. Oneonen viha ei kuitenkaan ole totaalista, vaan hän vaipuu lopulta syvään suruun. Annettuaan Pariksen kuolla, hän päätyy, katumuksen piinaamana, tappamaan itsensä. Laulun haikeat viimeiset sanat "And I'll still see it until I die / You're the loss of my life" sopivat Oenonelle kahdella tasolla: Pariksen menetys on hänen elämänsä määrittelevä hetki, mutta lisäksi Pariksen menettäminen lopulta johtaa siihen, että Oenone ei enää kestä elää ja menettää myös oman elämänhalunsa ja elämänsä.
Paras antiikin lähde Oenonen ja Pariksen tarinalle löytyy varmaankin Posthomerica-teoksesta, jonka kirjoitti Quintus of Smyrna. Posthomerica kirjoitettiin kauan Homeroksen Iliaan luomisen jälkeen (vuosisadalla 200 jaa.), mutta se on eräänlainen jatko-osa Iliaassa aloitetulle tarinalle. Se kertoo Troijan viimeisistä päivistä ja sisältää muun muassa tuon kuuluisan kohtauksen Oenonen ja Pariksen välillä, jossa Oenone kieltäytyy auttamasta tätä. En ole lukenut Posthomericaa, mutta halusin mainita sen silti, koska se on hyvin olennainen teos Oenonen hahmolle. On kuitenkin olemassa teos, jonka olen lukenut ja jossa Oenone pääsee ääneen ja purkamaan tunteitaan Parista kohtaan. Ovidiuksen Heroides on kokoelma kirjeitä mytologian naishahmoilta heidän rakastamilleen miehille, ja yksi näistä on Oenonen hyvin naseva, mutta surullinen kirje Parikselle.
Olen törmännyt Oenoneen kunnolla vain yhdessä modernissa romaanissa – hänet mainitaan silloin tällöin, mutta en ole tainnut lukea toista kirjaa, jossa hän esiintyy. Natalie Haynesin A Thousand Ships kertoo Troijan tarinan lukuisten naisten näkökulmasta – kertojia ovat jumalattaret, orjat. prinsessat, papittaret ja kotona odottavat vaimot. Oenone saa kunnian olla kertojana yhdessä tämän kaikinpuolin tunteikkaan kirjan parhaimmista luvuista. Haynes antaa Oenonelle Posthomericaa lempeämmän lopun ja nostaa hänet esimerkiksi toisenlaisesta sankaruudesta: eikö nainen, joka kasvattaa häntä kaltoin kohdelleen miehen lapsen rakkaudella, ole suurempi sankari kuin tuhansien elämän himossaan tuominnut prinssi Paris? En pidä Pariksesta laisinkaan, joten minua riemastuttaa se, miten Haynes roastaa häntä.
"What would he do if he found us out?" – Ivy ja Afrodite ja Ares
Evermore-levyn Ivy on kappale salasuhteesta. Biisin pari tapailee salassa toisen puolisolta, miettivät mitä he tekisivät jos he jäisivät kiinni ja unelmoivat toisistaan. Kreikkalaisessa mytologiassa on monia kiellettyjä suhteita, mutta kun tajusin, että Ivyssä käytetään sotametaforia kuvailemaan rakkautta, tajusin, että Ivy on ehdottomasti omistettava rakkauden ja kauneuden jumalattaren Afroditen ja sodan jumala Areksen salaiselle rakkaudelle.
Afrodite annettiin vaimoksi lapsena vammautuneelle ja muutenkin juron näköiselle Hefaistokselle, seppäjumalalle. Afrodite otti tämän loukkauksena, koska hän koki kauneuden jumalan ja rakkauden jumalan ansaitsevan jonkun komean ja säihkyvän. Afrodite aloitti salaisen suhteen aviomiehensä velipuolen, komean sodanjumalan, Areksen, kanssa. Sodasta ja rakkaudesta on monia sanontoja – kuuluisin on ehkä "all is fair in love and war" – ja he olivatkin mytologiassa oma, merkittävä duonsa. Hefaistos sai tietää vaimonsa petoksesta ja sen sijaan, että olisi antanut heidän jatkaa hänen halveeraamistaan yhdessä, hän loi ansan ja pyydysti petollisen parin takomaansa verkkoon. Hän kutsui muut jumalat pilkkaamaan alastonta Afroditea ja Aresta. Joissakin tarinoissa Afrodite pääsi takaisin aviomiehensä suosioon, joissakin hän sai Areksen kanssa lapsen... Heidän tarinastaan on monta versiota.
Ivyssä laulun puhuja kuvailee rakkauttaan: "So yeah, it's a war / It's the goddamn fight of my life / And you started it". Jumalille mikään ei tietenkään todella ole henkeä uhkaavaa tai tyystin ylitsepääsemätöntä, mutta he myös tuntevat kaiken todella voimakkaasti – voin kuvitella Afroditen ja Areksen pitäneen rakkauttaan jonain elämää suurempana. Afrodite ei halunnut Hefaistosta miehekseen, eikä hän siis olisi pitänyt tätä "omistajanaan" tai "herranaan": "He's in the room / Your opal eyes are all I wish to see / He wants what's only yours". Naisjumalattaret ovat alisteisessa asemassa miesjumaliin, mutta Afrodite on sen verran ylpeä ja itsevarma, että en usko hänen suostuvan mieltämään kuuluvansa kellekään muulle kuin sydämensä valitulle, jonka kanssa hän varastaa salaisia hetkiä: "I'd live and die for moments that we stole / On begged and borrowed time". Hefaistoksen kosto leijuu heidän suhteensa yllä koko ajan ja se, miten hän saattaisi reagoida saadessaan tietää vaimonsa tekosista. Tämä pelko on läsnä koko ajan myös Ivyssä: "What would he do if he found us out?". Kappaleessa laulaja pelkää, että "He's gonna burn this house to the ground" – Hefaistos ei ihan näin pitkälle mene, mutta hän nöyryyttää heitä. Lisäksi, tulen mainitseminen on hauska bonus, koska Hefaistos on seppäjumala ja siten hänet liitetään tuleen.
En ole vielä törmännyt mihinkään antiikin lähteeseen, jossa todella pureuduttaisiin Afroditen ja Areksen rakkaussuhteeseen, joten suosittelen kahta modernia teosta. Jennifer Saintin uusin, upea romaani Hera kertoo jumalten kuningattaren tarinan, alkaen siitä, kun hän sisarustensa kanssa päihittää titaanit verisessä taistelussa. Ares ja Afrodite eivät ole merkittäviä henkilöitä, mutta he ovat kuitenkin mukana tarinassa aika paljon ja heidän välisensä suhde nousee kyllä esiin. Ares on isänsä Zeuksen väkivallan ja äitinsä Heran raivon onneton tuotos – väkivallan ja julmuuden valtaama mies, joka nauttii verenvuodatuksesta. Afrodite on viekas, vaivihkaisen voimakas, lumoava ja kaunis. Afroditen kanssa Ares saa elämäänsä uutta sisältöä – ehkä hän jopa löytää onnen, tai ainakin jotain sen kaltaista.
Afroditen, Areksen ja Hefaistoksen välistä draamaa puolestaan käsitellään mielenkiintoisesti Julie Berryn romaanissa Lovely War, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan ja seuraa jumalia heidän kertoessaan kahden pariskunnan tarinoita. Tarina alkaa, kun Hefaistos saa jälleen vaimonsa kiinni toisen miehen sängyssä, mutta romaanin kehittyessä hän alkaa kyseenalaistaa sen mitä uskoo tietävänsä vaimostaan ja tämän kielletystä suhteesta Arekseen. Se miten Julie Berry päätti lopettaa Areksen, Afroditen ja Hefaistoksen tarinan saattaa hyvinkin yllättää sinut – minut kirja ainakin yllätti (ja positiivisesti!).
Taideteokset:
Kuva 1: Lähikuva teoksesta The Sacrificial Death of Alcestis (Johann Heinrich Tischbein the Elder, n. 1780)
Kuva 2: Oenone jättää Pariksen kuolemaan teoksessa Oenone Refused to Rescue Paris at the Siege of Troy (Jean Baptiste Thomas, 1816)
Kuva 3: Lähikuva teoksesta Mars Being Disarmed by Venus (Jacques-Louis David, 1824)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti