Netflixin jättihitin, Bridgertonin, kolmoskauden ensimmäinen puolikas julkaistiin suoratoistopalvelussa 16. toukokuuta. Kakkoskaudesta onkin jo jonkin aikaa – fanit pääsivät nautiskelemaan Anthony Bridgertonin ja Kate Sharman rakkaustarinasta vuonna 2022.
Katsoin aiemmin tänä vuonna sarjan ensimmäiset kaksi kautta ja vaikka sarjasta ei mikään uusi suosikki tullutkaan, ne olivat hauskoja (etenkin kakkoskausi – ykkösen kanssa minulla oli ongelmia, mutta ei siitä nyt sen enempää) ja viihdyttäviä. Olen koko ikäni tykännyt historiallisista draamoista ja rakkaustarinoista niin kirjoina, elokuvina kuin TV-sarjoinakin.
Kun kolmoskauden promo todella alkoi, huomasin olevani aika innoissani Bridgertonin maailmaan palaamista. Mutta oliko kolmoskauden ensimmäinen puolikas odotuksen arvoinen? Mitä mieltä olen Penelope Featheringtonin ja Colin Bridgertonin friends-to-lovers romanssista? Entäs sivuhahmot – ovatko heidän juonensa mielenkiintoisia?
Kaiken kaikkiaan, antaisin näille neljälle jaksolle 3,5/5 tähteä.
Varoitus – spoilereita edessäpäin!
Päähenkilöt ja romanssi
Jotta voin täysin rakastaa kahden hahmon välistä romanttista suhdetta, minun täytyy välittää heistä itsenäisinä hahmoina. Muuten romanssi jää vähän ontoksi ja haljuksi – miksi jaksaisin intoutua parista, jos he ovat tylsiä hahmoja? Mikään määrä seksikohtauksia tai huoneen halki kaihoisasti tuijottelua ei saa minua lämpenemään tällaisessa tapauksessa. Colinin ja Penelopen tarinassa ei onneksi olla näin pahassa tilanteessa, mutta ei heidän romanssinsa ihan kunnarikaan ole, koska siinä missä Penelope on yksi sarjan kiinnostavimpia hahmoja, Colin, no, hän ei ole yksi sarjan huippuja.
Penelope Featherington on ihanan erilainen sankaritar verrattuna täydelliseen seurapiirineito Daphneen ja itsevarmaan, sanavalmiiseen Kateen. Penelope on ujo, sosiaalisesti kömpelö, ikuisen seinäruusun ja vanhapiian rooliin ajautunut nainen, joka on kuitenkin, kun hän pääsee ulos kuorestaan, hauska, nokkelasanainen, luova ja fiksumpi kuin kukaan tietääkään. Hän on lukutoukka ja tarkkailija, perheensä musta lammas, joka on kasvanut sisartensa ja äitinsä parjaamana ja unohtamana. Hän ei ole mikään pyhimys, vaan hän tekee välillä aika kyseenalaisia juttuja – hänen Whistledown-roolinsa on ajanut hänet julkaisemaan niin oman perheensä, ystäviensä kuin ventovieraiden salaisuuksia koko maailman luettavaksi. Minusta oli, näiden ensimmäisten jaksojen aikana, todella mukava seurata Penelopea hänen yrittäessään uudistaa itsensä, löytää aviomiehen ja päästä eroon perheensä painostavasta läsnäolosta. Nicola Coughlan on riemastuttava, kuten aina, ja nautin erityisesti siitä, että hän pääsee näyttämään aikaisempaa enemmän komediallisia kykyjään. Minua ilahdutti myös se, ettei Penelopen tarvitse tosiasiassa muuttua sisäisesti paljoa ollenkaan; hän on hyvä omana nörttinä, nolona itsenään. Debling tunnistaa hänen arvonsa, Colin rakastuu häneen ja niin edespäin. Saadakseen onnen ja rakkauden, hänen ei tarvitse muuttua ekstrovertiksi. Odotan innolla miten Penelopen rooli Whistledownina tulee vaikuttamaan hänen suhteisiinsa kolmoskauden loppupuolikkaalla.
Colin Bridgerton on mukava. Siinä kaikki. Siinä tämän pääparin suurin ongelma. Colin on ollut mukana sarjassa jo ensimmäisistä jaksoista lähtien, mutta en rehellisesti vieläkään koe tuntevani häntä kovinkaan hyvin hahmona. Siinä missä Penelope on monikerroksinen, mielenkiintoinen nainen, Colin on vain se matkaileva Bridgerton-veli, se hömelö, tunteikas ja kiltti veli. Hänellä on oma kasvutarinansa – hän palaa Euroopasta uutena miehenä ja yrittää parhaansa esittää jotain muuta kun on ja se kostautuu – mutta se ei ole minusta niin kovin kiinnostava verrattuna esimerkiksi Anthonyn tarinaan. Kakkoskaudella Anthonyn täytyi todellakin pureutua omiin lapsuuden traumoihinsa, heikkouksiinsa ja pelkoihinsa, ja painiskella kaikennielevän velvollisuudentuntonsa ja intohimojensa välillä. Anthony oli niin vaikuttava hahmo, koska hän oli rasittava, surullinen, rakastava, ylisuojeleva, dramaattinen, etäinen, fiksu, täysi torvelo – kaikkea tätä yhtäaikaisesti yhdessä mainiossa paketissa. Colin ei vain innosta minua hahmona yhtään niin paljon ja tuntuu paljon yksoikoisemmalle. Luke Newton tekee hyvää työtä Colinina – toivon hänen vuokseen, että jaksoissa 5–8 päästään pureutumaan syvemmälle Colinin hahmoon ja hänen kipukohtiinsa.
Koska Colin ei ole mitenkään hirveän mielenkiintoinen mies, Colinin ja Penelopen romanssi, ainakin tähän mennessä, oli vain ihan jees. Arvostan sitä, että saimme nähdä heidän ystävyyttään kaksi kautta ennen kuin heidän rakkautensa todella puhkeaa. Jotta friends-to-lovers -romanssit toimivat, minun täytyy saada nähdä millainen hahmojen ystävyys on, miten he kommunikoivat ja niin edespäin. Tykkäsin aina siitä, miten Colin ja Penelope juoruilivat, kikattelivat ja uskoutuivat toisilleen. Heidän roolinsa kiepsahtavat nurinkurin näiden ensimmäisten jaksojen aikana – Colin on nyt se, joka haikailee etäältä, kun taas Penelope on se, joka tanssahtelee ja seurustelee viehättävän puolisoehdokkaan kanssa, mikä oli hauskaa. Välillä minusta kuitenkin tuntui, että Colinin rakkaus pamahti hieman liian nopeasti: olisin toivonut enemmän kohtauksia, jossa hän käsittelisi tunteitaan ja hämmennystään. Monien sivujuonten takia pääparille jäi jossain määrin liian vähän aikaa. Mutta kun intiimejä – henkisesti ja fyysisesti – kohtauksia on, ne ovat ihan viihdyttäviä ja tunteikkaita. Coughlanin ja Newtonin välinen kemia ei yllä Jonathan Baileyn ja Simone Ashleyn tasolle, mutta he tekivät oikein hyvää työtä. Nelosjakson huipetuma, Penelopen ja Colinin seksikohtaus ei aiheuttanut minussa sen suurempaa riemua tai tunnetta – jos shippaisin heitä enemmän olisin ollut aivan innoissani – mutta arvostin kuitenkin sitä, miten Colin kysyi – sanattomasti, mutta silti selvästi – Penelopen suostumusta ennen kuin koskettaa tätä. Ykköskauden Daphnen ja Simonin pahamaineisen seksikohtauksen jälkeen, jota ei mielestäni käsitelty sarjassa lainkaan sen ansaitsemalla tavalla, minusta on huojentavaa nähdä, että tekijät ottavat nykyään suostumuksen teemat mukaan seksikohtauksiin.
Sivuhenkilöt ja -juonet
Mainitsin äsken, että kolmoskaudella on aika monia sivujuonia. Sanoisin, että niitä on ehkä jopa hieman liikaakin. Penelope ja Colin jäävät välillä lähes taka-alalle, mikä on valitettavaa kun kyseessä on kausi, jonka tulisi ennen kaikkea olla näiden kahden rakkaustarina. En kuitenkaan halua kuulostaa siltä, että sivujuonet olisivat minusta kaikki turhia tai huonoja, ei laisinkaan.
Francesca Bridgertonin astuminen seurapiireihin oli mielenkiintoista seurattavaa, koska Francesca suhtautuu avioliittoon ja seurapiireihin etäisellä käytännöllisyydellä, toivoen löytävänsä jonkun mukavan, jonka kanssa jakaa elämänsä, mutta ei mitään sen suurempaa. Hän ei unelmoi liuasta lapsia tai korkeasta asemasta: hän haluaa vain jonkun, johon hän voi luottaa ja jonka kanssa elää rauhallista elämää. Hän haluaa soittaa pianoaan, jutella musiikista ja paeta perheensä – vaikka hän heitä rakastaakin – kaaosta ja melua. Olen nähnyt, muun muassa Twitterissä ja Tumblrissa, monen autismin kirjolla olevan katsojan kommentoivan, että Fransesca on heistä hyvin samaistuttava, mahdollisesti myös kirjolla. Tulkitsin häntä itsekin näin. Odotan innolla näkeväni miten hänen ja John Stirlingin, hänen omassa kirjassaan esiintyvän miekkosen, suhde kehittyy – he ovat todella suloisia ja erityisesti kohtaus, jossa Stirling tuli tapaamaan häntä ja he vain tyytyväisesti istuivat hetken kahdestaan aivan hiljaa, oli minulle, joka on paikoittain sosiaalisesti todella kömpelö ja ahdistunut, hyvin suloinen.
Kakkoskauden pääpari, Kate ja Anthony, esiintyivät valitettavan vähän, mutta se vähänen mitä saimme, oli loistokasta. Simone Ashleyn ja Jonathan Baileyn kemia on yhä käsinkosketeltavaa ja oli suorastaan ilo nähdä miten kuvottavan onnellisia Kate ja Anthony ovat avioparina. Myös se, että he päättävät jättää velvollisuutensa vielä, ainakin hetkeksi, sikseen ja jatkaa kuherruskuukauttaan ilmaisi loistavasti sitä, miten he ovat molemmat kehittyneet hahmoina: Kate ja Anthony olivat kakkoskaudella velvollisuuksiensa musertamia ja tekivät kaikkensa aina sisarustensa ja äitiensä vuoksi, unohtaen ajatella itseään tai omia tunteitaan. Nyt he valitsevat itsensä, toisensa ja rakkautensa. Muut Bridgertonit pärjäävät kyllä, eikä Anthonyn tarvitse ottaa kaikkia paineita omille harteilleen. Heidän on kuitenkin paras esiintyä enemmän jaksoissa 5–8 – he ovat sarjan ehdottomasti paras ja mielenkiintoisin pari!
Ennen kuin pohdiskelen tarkemmin niitä sivujuonia, joista en kummemmin pitänyt, haluan puhua hieman Cressida Cowperista ja Eloisesta. Kun sain tietää, että Eloise hengaisi kolmoskaudella – nyt kun hänen ja Penelopen ystävyys on hajonnut – Cressidan kanssa, olin hieman hämmentynyt, koska Cressida oli hahmoista viimeisin, jonka kanssa ajattelin Eloisen tulevan toimeen. He kuitenkin yllättivät minut tällä kaudella. Sen sijaan, että Eloise yrittäisi vain pahoittaa Penelopen mielen, he tuntuvat aidosti kaverustuneen. Cressidasta paljastuu uusia puolia, eikä hän ole enää pelkästään se blondi, ilkeä tyttö. Hänen ja Eloisen kohtaus, jossa he puhuvat siitä, miten heidän yhteiskuntansa asettaa naiset toisiaan vastaan, ajaa heidät kilpailemaan ja kisailemaan, eikä kannusta heidän välisiään ystävyyksiä oli yksi kauden parhaista tähän mennessä. Cressida tietää ettei hän ole mukava tai kiltti, eikä hän selvästikkään ihan nauti siitä, millainen hänestä on seurapiireissä tullut. Hän on yksinäinen – syystäkin, hän on usein ilkeä – mutta hän on myös jatkuvan paineen alla: jos hän ei tee kaikkeaan saadakseen puolison, hänet naitetaan jollekulle vieraalle vanhalle miehelle ja hän pettää perheensä odotukset. Cressida ei ole vieläkään mikään mukava hahmo, mutta hänestä tuli tällä kaudella kertaheitolla paljon kiinnostavampi. Hän myös haastaa Eloisea, aivan kuten Eloise häntä. Eloise ei ole myöskään aina kovinkaan kiltti tai reilu: hän tuomitsee muita helposti, halveksuu monien muiden unelmia ja toiveita (se, miten hän reagoi naisiin, jotka haluavat olla äitejä, vaimoja ja tehdä feminiinisiä juttuja on tästä hyvä esimerkki), mutta tällä kaudella näemme jonkin verran kasvua häneltä: hän pyytää anteeksi, hän osoittaa huolenpitoa ja hän ainakin edes yrittää tutustua muihin ihmisiin.
Mutta nyt kritiikkeihini. Mondrichien juoni on ihan hauska – oli mielenkiintoista nähdä, miten he yrittävät totutella elämään yläluokan parissa sen lukuisine sääntöineen – mutta se tuntui olevan aivan tyystin erillään kaikista muista tarinoista. Minusta on kiva, että sarjassa on mukana myös joitain keskiluokkaisia hahmoja, mutta toivoisin, että Mondrichit olisivat jotenkin enemmän sidoksissa isompaan tarinaan. Violetin ja lady Danburyn veljen mahdollinen tuleva romanssi ei myöskään kiinnosta minua ja tuntuu vähän turhalta. Ja turhasta puheen ollen, Benedict Bridgertonin suhde leski Tillie Arnoldin kanssa oli varsin tylsä. Me kaikki tiedämme, ettei Benedict tule päätymään Tillien kanssa yhteen ja hänellä on joka kaudella ollut aina joku heila, joka on sitten unohtunut kauden loppuun mennessä, joten miksi jaksaisin välittää heistä? Benedict on Bridgertoneista minulle kaikkein rakkain ja minua hieman turhauttaa se, ettei hän saa kunnollisia juonia. Toivon, että seuraava kausi seuraisi hänen rakkaustarinaansa, koska sitten hän pääsisi vihdoin kunnolla oikeuksiinsa hahmona. Hänellä oli kuitenkin onneksi jokunen tosi kiva kohtaus – aina kun hän on sisarustensa kanssa, olen iloinen, koska hän on niin ihana isoveli.
Ajatuksia representaatiosta ja sen ongelmista Bridgertonissa
Bridgerton on erityisen suosittu osittain siksi, että sen näyttelijäkaartissa on niin valkoisia kuin tummaihoisia näyttelijöitä. Minusta tämä on todella virkistävää, koska historialliset sarjat ja leffat tuppaavat olemaan paljolti valkoihoisten näyttelijöiden kenttiä. Joo, me kaikki tiedämme, ettei Bridgertonin esittämä etninen tasa-arvo ole historiallisesti paikkaansapitävä, mutta hittoako sillä on väliä. Annetaan kaikille mahdollisuus olla mukana tällaisissa tarinoissa, se ei satuta ketään – päinvastoin, se antaa ihmisille kuulumisen tunnetta, itsevarmuutta ja representaation riemua. En väitä, että Bridgerton olisi täydellinen sarja ihonväriin ja etnisyyteen liittyvän representaation kannalta – ongelmia on aina – mutta sen pyrkimys on mielestäni hyvä.
Seksuaalisten vähemmistöjen representaatiossa Bridgerton puolestaan ei loista laisinkaan. Bridgerton on aivan todella, todella hetero sarja. Spinoff-sarjassa Queen Charlotte: A Bridgerton story on kaksi queer-sivuhahmoa (heidän välillään on romanssi), ja ykköskaudella Benedict tutustui taiteilijaan, jonka homous tarkoitti vain sitä, että hänen näytettiin harrastavan seksiä toisen miehen kanssa muutaman sekunnin ajan ja piti Benedictille sitten kliseisen puheen siitä, kuinka hankalaa ja surullista on olla homo. Kolmoskaudella Colin vierailee bordellissa, mutta ei intoudu petiin kahden naisen kanssa: sen sijaan hän hajamielisena tyytyy katselemaan, kun naiset suutelevat ja hyväilevät toisiaan. Siinä se sitten olikin. Siinä kaikki queeriys. Erityisesti minua ottaa päähän tuo bordellikohtaus, koska mikä olisi sen kuluneempaa kuin naisten välisen seksin ja läheisyyden käyttäminen miehiä kiihottavana näkynä, tirkistelyn ja uteliaisuuden kohteena.
Onko tässä tosiaan kaikki mitä queer-ihmiset ja queer-katsojat ansaitsevat? Mietin myös, että miksi maailmassa ilman rasismia, pitää olla silti homofobiaa? Toivon, että Bridgertonin kirjoittajat ja ohjaajat ottavat itseään jossain vaiheessa niskasta kiinni ja antavat katsojille muitakin queerkohtauksia, kuin bordellien naisia esittämässä miehillä, queersurua ja sivuromanssia spinoffsarjassa. Bridgertonia kuvataan usein eskapistisena sarjana, joka rikkoo perinteitä, mutta tässä tapauksessa se ei riko niitä, vaan noudattaa niitä. Queerihmisille Bridgerton – jos spinoffia ei oteta mukaan laskuihin – toistaa ikivanhaa tarua siitä, että homous on ankeaa, hankalaa ja salattavaa, ja lesbous on hyödyllistä vain miesten kiihottamisen kontekstissa. Sarjaan olisi niiiiiiin helppo tuoda mukaan queerelementtejä, jotka ovat aidosti kiinnostavia – sarjassa on nimittäin paljon hahmoja, joissa on queerpotentiaalia: muun muassa Eloise Bridgerton, Cressida Cowper ja Benedit Bridgerton (en suostu näkemään Benedictiä minään muuna kuin biseksuaalina). Toivotaan, että sarjan luojat itse sisäistäisivät tämän tulevaisuudessa – ovathan näyttelijätkin jopa avoimia tällaisille juonille, kuten oheisista otsikoista näkyy (artikkelit: Shannon Vize [2022] ja Palmer Haasch [2024]). Vähintään toivon, ettei minun ainakaan enää tarvitse nähdä miehiä katselemassa naisia yhdessä ilman mitään kunnollista, tarinallista syytä. Se on vain rasittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti