The Amazing Devil "Ruin" Book Tag (Original)

Tänään on vuorossa itse luomani book tag! 

Tag pohjautuu suuresti rakastamani The Amazing Devilin kolmanteen levyyn Ruin, joka on mielestäni yksi parhaista levyistä ikinä. The Amazing Devil on brittiläinen indiefolkbändi, joka koostuu ihanaisesta laulaja-näyttelijä Joey Bateysta (hänet tunnetaan parhaiten Netflixin The Witcherin luuttua soittavana biseksuaalina ikonina, Jaskierina) ja laulaja-näyttelijä Madeleine Hylandista, jolla on jumalattaren ääni. Heidän ensimmäinen levynsä Love Run julkaistiin vuonna 2016.

1. "Didn't the trees tell us their stories? / Yeah, but we, we thought you were mental / You were talking to trees" – Secret Worlds: A book where a character has a close/special relationship with nature. / Kirja, jossa hahmolla on läheinen tai omalaatuinen suhde luontoon.

Michelle Paverin Wakenhyrst on goottilainen kauhuromaani, joka sijoittuu mystisen suon vieressä sijaitsevaan vanhaan kartanoon, joka tunnetaan siellä tapahtuneesta murhasta. Kirja sukeltaa menneisyyden tapahtumiin ja siellä vanhana yksikseen asustelevan Maudin lapsuusaikoihin. Maudilla on hyvin omalaatuinen ja läheinen suhde kotinsa viereiseen suohon. Suo on kirjassaan oma hahmonsa: se on alati läsnä, sen tuoksu ja läsnäolo määrittelevät hahmojen elämää, ja se symboloi Maudille villiä vapautta.

2. "I look into the waters and see a face I don't understand" – The Calling: A book about an identity crisis. / Kirja identiteettikriisistä.

Paras identiteettikriisi, josta olen koskaan saanut kunnian lukea löytyy George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun viidennestä osasta Lohikäärmetanssi. Koska tämä kirja on jo todella vanha ja TV-sarjakin loppui jo vuosia sitten, en turhaan pakoile spoilereita. Theon Greyjoyn tarina tässä kirjassa on aivan käsittämättömän hyvin tehty ja se, miten Martin kuvailee hänen rakoilevaa, hajonnutta persoonaansa ja hänen Reek-rooliaan, on järisyttävän karmaisevaa ja kiehtovaa. Theonin luvut ovat tämän kirjan ehdottomia huippuhetkiä ja Martinin parhaita hetkiä kirjailijana.

3."You'll think I'm weird, one sympathises / I might not make it tonight / Because I don't find this easy like you" – Drinking Song for the Socially Anxious: A book that features positive representation of anxiety. / Kirja, jossa ahdistusta kuvataan hyvin/oikeaoppisesti.

Minulle samaistuttavin ahdistusrepresentaatio löytyy Mackenzi Leen teoksesta The Nobleman's Guide to Scandal and Shipwrecks, joka kertoo nuoresta Adrian Montaguesta, jota on lapsesta saakka piinannut vakava ahdistus ja paniikki. Kirjan aikana hän yrittää löytää parannuskeinon ongelmiinsa, saa selville, että hänellä on kaksi isompaa sisarusta joista hänen isänsä ei ole koskaan kertonut, painiskelee sen kanssa mitä haluaa urallaan tehdä ja joutuu kohtaamaan suurimmat pelkonsa ja heikkoutensa. Adrianin ahdistushäiriö – ajatusspiraalit joihin hän ajautuu, hänen pakkomielteinsyytensä, hänen pelkonsa yksinjäämisestä, kaikki tämä – oli niin samaistuttava, että lukiessani sitä sisarukseni kanssa (buddy-read, yay!) minusta tuntui että lähetin hänelle koko ajan viestiä siitä, kuinka Adrian on kuin minä.

4. "And for the first time in all my life / I know I'm more than what I fear" – Blossoms: A book where a character overcomes their fears. / Kirja, jossa hahmo pääsee yli peloistaan.

Daniel José Olderin ja Alyssa Wongin yhdessä kirjoittama Star Wars: The High Republic -lastenromaani Escape from Valo kertoo ryhmästä jedilapsia, jotka yrittävät selvitä itsekseen vihollisten valloittamassa kaupungissa. Yksi lapsista, Gavi, elää jatkuvassa ahdistuksessa ja pelossa, koska hän ei enää kykene käyttämään Voimaa ja koska hän pelkää olevansa huono jedi, koska hän on ihastunut ystäväänsä Kildoon. Tarinan edetessä Gavi kuitenkin oppii luottamaan itseensä, tunteisiinsa ja hyväksymään sen, ettei rakastaminen ja pelkääminen tee hänestä huonoa jediä. Tämä on todella herttainen teos, jossa kuitenkin käsitellään myös aika hankaliakin juttuja, kuten sota-aikana elämisen haasteita ja menetystä.

5. "We were the winter nights, so you could be the morning snow / Your life begins by leaving and our love is shown in the letting go" – Chords: A book about parenting and parental love. / Kirja, joka kertoo vanhempien rakkaudesta ja vanhemmuudesta.

Cornelia Funken rakastettu lasten fantasiaromaani Mustesydän on mielestäni hyvin kaunis katsaus yksin lapsensa kasvattaneen Mo'n ja hänen tyttärensä Meggien suhteeseen. He ovat tiivis, hellä parivaljakko ja he ovat olleet, lähes koko elämänsä, kahden. Kirjan – ja sen kahden upean jatko-osan – aikana heidän suhdettaan koetellaan, Meggien äidin kohtalo paljastuu ja he ajautuvat vaikka minkälaisiin seikkailuihin. Mo ja Meggie ovat, ainakin minulle, trilogian sykkivä sydän. 

6. "You're not a coward cause you cower / You're brave because they broke you / Yet broken still you breathe" – The Old Witch Sleep and the Good Man Grace: A book that explores the complexities of healing. / Kirja, jossa käsitellään paranemisen monimutkaisuutta.

Netflixin Queer Eyen hius- ja ehostuseksperttinä tunnettun Jonathan Van Nessin omaelämäkerta Over the Top oli rehti, avoin ja empaattinen katsaus hänen menneisyteensä, hänen traumoihinsa ja siihen, miten hankalaa paraneminen voi olla. Hän korostaa kirjassaan sitä, ettei toipuminen aina ole lineaarista ja etene yksinkertaisesti parempaan päin. Välillä otat askeleita kohti parempaa, ja välillä palaat rytinällä takaisin epätoivoon, ja tämä on kaikki normaalia. Paraneminen on hidas ja työläs, mutta mahdollinen prosessi. 

7. "I'll, brick by brick, rebuild us" – Ruin: A book where a couple tries again or rebuilds their love. / Kirja, jossa pariskunta korjaa tai uudelleenrakentaa suhteensa.

Taylor Jenkins Reidin After I Do kertoo pariskunnasta, joiden rakkaus on ajautunut karille. He hädin tuskin sietävät enää toisiaan, ja korjatakseen tilanteen, he päättävät viettää vuoden erillään ja miettiä haluavatko he jatkaa yhdessä. Romaani keskittyy Laureniin ja siihen, miten hän kokee uuden elämänsä, mitä hän ajattelee miehestään ja heidän suhteestaan. Teos oli mielenkiintoinen lukukokemus, koska välillä toivoin, että hahmot eroaisivat ja välillä taas palavasti halusin heidän yrittävän uudelleen.

8. "If I don't make it back from where I've gone / Just know I loved you all along" – Inkpot Gods: A book featuring a relationship built on undying loyalty and love. / Kirja, jossa on rikkumattoman uskollisuuden ja rakkauden pohjalta rakentunut suhde.

S. E. Hintonin nuortenklassikko The Outsiders – suomeksi Me kolme ja jengi – kertoo rasvisten jengistä, jotka käyvät jatkuvaa jengisotaa paikallisten rikkaiden nuorten kanssa. Kirjan keskiössä on Ponyboy Curtis, taiteellinen nuori poika ja hänen ystävyytensä jengin heiveröisimmän pojan, pahoinpidellyn Johnnyn kanssa. He ajautuvat erinäisistä syistä pakosalle ja joutuvat todellakin tukeutumaan toisiinsa. He eivät kuitenkaan ole kirjan ainut koskettava, uskollinen suhde: keskeinen rasvisten jengi on oma pieni perheensä, jossa kaikki pitävät toistensa puolia, vaikka eivät aina pitäisi toisistaan. Hurjapäinen Dally tekisi mitä vain Johnnyn vuoksi, Ponyn ja Sodan veli Darry on uhrannut kaiken kasvattaakseen pikkuveljensä ja niin edespäin. 

5 Suosikkia: Star Wars -shipit

Tänään puhutaan Star Wars -shipeistä! 

Rakkaus on keskeinen teema Star Warsissa ja olen aina pitänyt siitä, miten tässä saagassa käsitellään ja korostetaan niin monenlaista rakkautta – ystävien rakkautta, sisarusten rakkautta, vanhemman ja lapsen rakkautta, ja rakastavaisten välistä rakkautta. Tänään haluan keskittyä erityisesti romanttisiin suhteisiin.

Postauksen kakkoskohta sisältää lieviä spoilereita Daniel José Olderin The High Republic Adventures (2021–2022) -sarjakuvasta.

1. Han Solo / Leia Organa

Mikä muu shippi tämän listan kärjessä voisi olla kuin Han/Leia? Olen rakastanut Hania ja Leiaa lapsesta saakka. He ovat hauskoja, herttaisia, välillä surullisia ja aina ihania. Kun olin penska, pidin siitä, miten he haastoivat ja parjasivat toisiaan leikillä sekä ihan tosissaan, mutta olivat kuitenkin selvästi aivan rakastuneita. Pidän yhä bickering old married couple -shipeistä. Tämä mieltymys juontaa epäilemättä juurensa Haniin ja Leiaan.

Han/Leia oli ensimmäisiä isoja shippejäni – he ovat todella merkittäviä minulle ja nörttikehitykselleni. Vaikka en välttämättä ajattele heitä kovinkaan aktiivisesti, tai esimerkiksi lue tai kirjoita heistä ficcejä, he ovat olennainen osa minua ja SW-fandomiani. Ilahdun aina nähdessäni heidät ruudullani tai heidän esiintyessään kirjassa tai sarjakuvassa, jota luen. 

Elokuvien ja sarjojen ohella kirjallisuus on sallinut minun seurata tämän pariskunnan kehitystä (esimerkiksi Beth Revisin ihanassa The Princess and the Scoundrel -kirjassa lukija saa seurata heidän häitään) sekä Hanin ja Leian henkilökohtaisia tarinoita hyvin yksityiskohtaisesti. Kaikki materiaali, jota olen lukenut heistä ennen kuin he tapasivat saa minut uskomaan aina vain vahvemmin, että he ovat loistavia toisilleen. Joo, he riitelevät ja heidän luonteensa eivät aina tunnu sopivan yhteen, mutta juuri se tekee mielestäni heidän suhteestaan toimivan: he haastavat toisiaan.

Vaikka minulla on omat ongelmani sen kanssa, miten JJ Abrams päätti kirjoittaa Hanin ja Leian suhteen The Force Awakens -elokuvassa, pidän kuitenkin siitä, että vaikka heidän avioliittonsa ei kestänyt, he eivät koskaan lakanneet rakastamasta toisiaan. Se, että he erosivat, ei tarkoita, etteikö heidän suhteensa olisi ollut todellinen ja tärkeä, ja vaikka he olivat pitkään erillään, se ei tee heidän välisestään rakkaudesta sen vähempiarvoista. Olisin silti halunnut nähdä heidät yhdessä seiskaleffassa, mutta voin arvostaa sitä, mitä JJ Abrams halusi valinnallaan viestiä. Hanin ja Leian kohtaukset TFA-leffassa ovat myös Carrie Fisherin ja Harrison Fordin parhaimpia hetkiä näyttelijöinä koko saagassa.

2. Lula Talisola / Zeen Mrala (The High Republic)

Kun esimerkillinen jedipadawan Lula tapasi kykyjään piilotelleen, ahdasmielisessä kulttuurissa kasvaneen Zeenin ja auttoi tätä ymmärtämään, etteivät Zeenin kyvyt Voimassa, hänen erilaisuutensa, ole mitään häpeällistä tai kamalaa, minä ajattelin: "Hmm... Siinpäs oli varsin queerit vibat. Olisipas hauska jos näistä tytöistä tulisi pariskunta". 

Ihastuin näiden tyttöjen ystävyyteen ja nautin jokaisesta kohtauksesta heidän välillään, mutta toivoin aina, että heidän suhteensa muuttuisi romanttiseksi. Tulkintani heistä romanttisena parinsa voimistui jokaisen luvun myötä, kunnes olin jo vahvasti sitä mieltä, että The High Republic Adventures -sarjiksen kirjailija, Daniel José Older, oli luomassa yhden Star Warsin parhaimmista rakkaustarinoista. Riemuni oli käsin kosketeltavaa, kun unelmani vihdoin toteutui ja Lulan ja Zeenin rakkaudesta tehtiin virallista.

Lulan ja Zeenin suhde on hitaasti etenevä, upeasti rakennettu kahden teinitytön välinen romanssi. He kasvavat kumpikin itsenäisinä hahmoina Olderin sarjakuvan edetessä, ja heidän suhteensa lipuu aukottomasti epävarmoista liittolaisista parhaiksi ystäviksi ja lopulta rakastavaisiksi. He ovat ehdottomasti yksi parhaista friends-to-lovers -romansseista, jonka olen koskaan lukenut. 

Zeen ja Lula ovat loistava esimerkki terveestä, kannustavasta suhteesta, ja siitä, miten rakkaus ei yhtäkkiä paranna kaikkia haavojasi, mutta voi auttaa sinua löytämään tiesi takaisin onneen. Zeen on kokenut kovia, samoin Lula, ja he tukevat toisiaan heikkoina hetkinään, he ovat toistensa toivonkipinät. He eivät kuitenkaan ole pelkkä imelä pariskunta, joka on aina onnellinen ja jolla ei ole koskaan ongelmia, ei suinkaan. Heidän tarinansa on täynnä naurua, lämpöä ja iloa, mutta se ei tarkoita, että heidän suhteensa olisi vailla esteitä – onhan toinen heistä sentään jedi – tai sydänsuruja. 

Pakko mainita tuosta kuvasta yksi juttu: se, miten yksi Zeenin violeteista lonkeroista on kietoutunut Lulan rastan ympärille?! Aivan liian söpöä.

3. Avar Kriss / Elzar Mann / Stellan Gios (The High Republic)

"A constellation of three", Stellan kuvailee hänen, Elzarin ja Avarin muodostamaa trioa. Nämä kolme jedimestaria kasvoivat yhdessä, treenasivat yhdessä ja tutustuivat Voimaan yhdessä. He ovat erottamaton trio, he tuntevat toisensa paremmin kuin kukaan muu ja vaikka heidän hyvin erilaiset persoonansa välillä kolahtelevat, he ovat aina toistensa rinnalla. 

On häkellyttävää, kuinka intiimin suhteen THR-kirjailijat onnistuivat luomaan näiden kolmen välille, koska he eivät loppujen lopuksi esiinny kaikki kolme yhdessä kovinkaan paljoa. Unelmani on saada, joku päivä, YA-romaani tästä triosta padawaneina ja nähdä heidät aikana, jolloin elämä oli helpompaa ja heidän suhteensa oli vielä läheisempi – aikuisina heitä kaikkia vedetään eri suuntiin, eri tehtäviin, eri taisteluihin, nuorena he saivat olla yhdessä. Antaisin toisen munuaiseni tästä romaanista.

Avar ja Elzar ovat selkeästi, virallisesti, kaanonisesti rakastuneita. Heidän suhteensa on kaunis, paikoittain traaginen, aina hankala mutta silti hyvin läheinen. En kuitenkaan osaa erottaa Stellania näiden kahden suhteesta – hän on olennainen osa heitä, kolmas tähti heidän tähtikuviossaan. Mielestäni Stellanin ja hänen ystäviensä suhteen voi tulkita, myös Stellanin puolelta, romanttisena, eräänlaisella sanattomalla, määrittelemättömällä tasolla. 

Koskettavinta tässä shipissä on kuitenkin mielestäni se, että kaiken romanttisuuden alla on syvä, henkinen, intiimi ystävyys. Vaikka shippaan tätä kolmikkoa, he ovat minulle lähes ennen kaikkea ystäviä. Heidän välisessään rakkaudessa on niin monia eri säkeitä – he ovat ystäviä, rakastettuja, kollegoita, jedejä, he ovat toistensa side menneisyyteen, lapsuuteen ja menetettyyn viattomuuteen. He ovat kaikin puolin esimerkillisesti luotu ja kirjoitettu suhde.

4. Finn / Poe Dameron

Tulen aina suremaan Poen ja Finnin tuhlattua potentiaalia. He olisivat voineet olla upea, uraauurtava rakkaustarina, kaunis kertomus miehistä, jotka tapaavat mitä kummallisimmissa olosuhteissa ja löytävät rakkauden sodan keskellä. Minua piristää se, että Oscar Isaac on  samaa mieltä – hän sanoi eräässä haastattelussa, että hän toivoi, että Finnin ja Poen suhde olisi kirjoitettu romanttiseksi: "But if they would've been boyfriends, that would have been fun". 

Mikä näissä kahdessa sitten on niin ihanaa? No, jo heidän ensitapaamisensa on ikoninen. Finn auttaa Poeta pakenemaan, he lentävät kaaottisesti TIE-hävittäjällä, Poe antaa Finnille nimen, heidän aluksensa ammutaan alas, Finn menettää heti ensimmäisen ystävänsä ikinä, pukee tämän takin ylleen (ahh, classic boyfriend jacket) ja jatkaa, tahtomattaan tosin, Poen kesken jäänyttä tehtävää. Loistava meet-cute! Isaacin ja John Boyegan välinen kemia on välitöntä, luonnollista ja hauskaa, ja kaikki heidän kohtauksensa ovat aina täynnä aidonoloista ystävyyttä ja läheisyyttä. Heidän ystävyytensä olisi niin helposti voitu kehittää romanttiseksi ilman minkäänlaista kitkaa.

Finn ja Poe edustavat montaa romanttista trooppia, josta tykkään. Accidental allies, friends-to-lovers, love in the time of war, battle couple... Lisäksi he ovat kummatkin itsenäisinä hahmoina todella rakastettavia ja kiinnostavia. En voi tykätä shipistä, ellen pidä shipin molemmista hahmoista itsenäisinä hahmoina myös.

Haluan kuvitella, että The Rise of Skywalker -elokuvan tapahtumien jälkeen Finn ja Poe tajuavat tunteensa toisiaan kohtaan, rakentavat kivan kämpän itselleen, kenties Yavinille, ja ovat galaksin eeppisin power couple: Poen on uusien pilottien kouluttaja ja armeijan komentaja, ja Finn kouluttautuu jediksi Reyn kanssa. A girl can dream.

5. Anakin Skywalker / Padmé Amidala 

Anakinin ja Padmén suhde särki minut, kun olin lapsi. Heidän traagisuutensa ja mahdottomuutensa, se miten katsoja tietää heti heidän tavatessaan, että he ovat tuomittuja kamalaan, onnettomaan loppuun... Traagista romantiikkaa rakastava lapsensydämeni eli parasta elämäänsä tämän shipin kanssa. 

He omistavat vieläkin palasen sydämestäni, koska olen yhä vähäsen heikkona heidän kaltaisiinsa tuomittuihin rakkaustarinoihin, jotka tuhoavat itse itsensä. 

Anakin ja Padmé olisi voitu kirjoittaa hieman paremmin episodeissa I–III – en esimerkiksi väitä, että heidän välinen dialoginsa olisi aina upeaa – mutta he ovat mielestäni silti yksi Star Warsin mielenkiintoisimpia suhteita. He ovat loistava esimerkki suhteesta, joka on todella läheinen ja rakastava, liiallisuuksiinkin asti intohimoinen, mutta silti, heti alusta alkaen, täynnä säröjä. TV-sarjoissa, kirjoissa, sarjakuvissa ja elokuvissa, joissa seurataan Anakinia ja Padméa, näytetään kuinka heidän välillään on aina ollut salaisuuksia, ideologisia eroavaisuuksia ja luottamuspulaa. He olisivat ehkä voineet olla onnellisia, jos olisivat saaneet elää normaalin parin lailla, mutta he olisivat kyllä tarvinneet jonkinlaista pariterapiaa selvittääkseen heitä aina hiertäneet ongelmat. 

Anakinin ja Padmén suhteen hidas, mutta lopulta hyvinkin rytisevän nopea, romahdus on tragediaa parhaimmillaan, ja aina, kun Darth Vader, missään tahansa tarinassa, mainitsee Padmén tai muistelee tätä, sydämeni muljahtaa surusta. Tässä parissa minua liikuttaa myös aina se, miten heidän lapsistaan kasvaa uuden sukupolven suurimmat sankarit, ne, jotka palauttavat rauhan isänsä murtamaan galaksiin. He edustavat vanhempiensa parhaimpia puolia, ja ovat elävä muistutus siitä, ettei Anakinin ja Padmén rakkaustarinan perintö ollut pelkkää kipua ja pimeyttä.

Pakko vielä mainita, jos jonkun parin tunnusbiisi on niin kaunis kuin John Williamsin upea, melankolinen ja kaunis mestariteos Across the Stars, en usko, että voisin olla pitämättä heistä.

Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 6

Tervetuloa jälleen uuden Taylor Swift Meets Greek Mythology -postauksen äärelle. Hämmentävää, että olen tehnyt tähän sarjaan jo kuusi osaa! 

Kuten aiemmissakin, yhdistelen tässä postauksessa mytologian hahmoja Taylor Swiftin kappaleisiin ja kirjoittelen sitten siitä, miksi kukin biisi sopii minusta valitsemalleni hahmolle ja heidän tarinalleen.

"So they set my life in flames, I regret to say, do you believe me now?" – Cassandra ja Kassandra

Syy tämän biisin ja hahmon yhdistämiseen lienee päivänselvää. The Tortured Poets Department -levyn kappaleessa Cassandra, Taylor Swift kertoo Kassandran hahmon myyttiin nojaten tarinan siitä, millaista on kun kukaan ei kuuntele sinua ja uskoo sen sijaan valheellisten ihmisten sanoja. Jos haluaa pohdiskella tällaisia teemoja, Kassandra tarinoineen on oiva metafora, jota hyödyntää, koska hän on mytologiassa tunnettu siitä, että jumala Apollon kirouksen takia hän näkee tulevaisuuteen mutta kukaan ei koskaan usko hänen ennustuksiaan.

"I was in my tower weaving nightmares / Twisting all my smiles into snarls / They say what doesn't kill you makes you aware / What happens if it becomes who you are?" muistuttaa minua Kassandrasta istuskelemassa omassa huoneessaan, miettien päässään pyöriviä näkyjä ja pelkoja ja sitä, miten hän on tietoinen kaikesta mitä on tulossa. Hän ei ole enää pelkkä yksi Troijan prinsessoista, vaan hänestä on tullut uuden karmean roolinsa myötä hullu papitar, houraileva tyttö. "I was onto somethin' / They all said nothin'" ja "No one heard / Not a single thought was heard" ovat niin täydelliset säkeet Kassandralle. Hänen hahmonsa muserava traagisuus piilee juuri siinä, että hän tietää aina mitä hänen tulevaisuudessaan on – hän on Troijan prinsessa ja hän tietää sodan alkaessa, että hänen perheensä orjuutetaan ja hänen kotinsa tuhotaan – mutta kukaan ei välitä, kuuntele tai usko häntä. Hän voi huutaa niin kovaa kuin haluaa, mutta muiden silmissä hän on vain hullu ja hysteerinen. Joissain tarinoissa troijalaiset halveksuvat ja pelkäävät häntä, pitävät häntä hulluna, ja nämä versiot tulivat mieleen laulun säkeistä: "When the first stone's thrown, they're screamin' / In the streets, there's a raging riot / When it's, 'Burn the bitch', they're shrieking". Troijan kansalaiset eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka tarinoissa usein vierastavat Kassandraa – hänen äitinsä Hekabe on myöskin usein häneen hyvin turhautunut, eikä ole Kassandrasta puhuessaan lainkaan yhtä rakastava äiti kuin muiden lastensa tapauksessa.

Kassandra on oikeassa kaikesta. Hän katsoo avuttomana, kun hänen kotinsa tuhotaan. Voin kuvitella hänen ajattelevan, surkeana, vihaisena ja turhautuneena: "So they set my life in flames, I regret to say / Do you believe me now?" Troijan ryöstön, kansan surmaamisen ja naisten ja tyttöjen orjuutuksen jälkeen Troijasta jää jäljelle pelkkiä elottomia raunioita. Voin nähdä Kassandran katsomassa hiljaiseksi vaipunutta kotiaan, jonne hän ei enää koskaan voi palata ja miettimässä: "When the truth comes out / It's quiet".

Kassandrasta on kirjoitettu todella paljon moderneja teoksia, ja hän esiintyi lukuisissa antiikin teksteissä myös. Mielestäni ehkä koskettavin antiikin versio hänestä löytyy Aiskhyloksen Oresteia-trilogian ensimmäisestä osasta Agamemnon, jossa kuningas Agamemnon palaa voitokkaana kotiin Troijan sodasta, mukanaan orjuuttamansa Kassandra. Kassandra esiintyy näytelmässä vain muutamassa kohdassa, mutta ne ovat ehdottomasti tragedian koskettavimpia. Hän muistelee kotiaan, suree perheensä kohtaloa ja kävelee rauhallisesti kohti kuolemaansa.

Moderneista teoksista minun suosikkiversioni Kassandrasta löytyy Jennifer Saintin romaanista Elektra, jossa seurataan kolmea naista, jonka elämä mullistuu Troijan sodan myötä. Yksi näistä on Kassandra. Saint kuvailee Kassandran ahdinkoa ja kirousta niin intiimisti ja kirpaisevasti, että lukija pääsee todella tuntemaan Kassandran turhautumisen ja pelon. Romaani on muutenkin mainio ja kaikki sen hahmot ovat todella hyvin luotuja ja kirjoitettuja – loistavan Kassandran ohella teoksesta löytyy mielestäni ehkä paras moderni versio Troijan Helenasta.

"At all costs, keep your good name, you don't get to tell me you feel bad" – Who's Afraid of Little Old Me ja Medeia

Kirjoitin tässä sarjassa jo kerran aiemminkin Medeiasta (Bad Blood oli silloin biisivalintani hänelle), mutta kun kuulin uuden The Tortured Poets Department -levyn vihaa ja petosta käsittelevän kappaleen Who's Afraid of Little Me, en voinut olla puhumatta jälleen kerran Medeiasta, yhdestä suosikkileideistäni kreikkalaisen mytologian maailmasta.

Who's Afraid of Little Me kertoo naisesta, joka on tullut hyljätyksi ja jonka maailma hänen ympärillään leimaa hirviömäiseksi. Hän omaksuu tämän roolin ja pohdiskelee miten hän ei ollut alunperin tällainen – vaarallinen ja uhkaava – vaan läheisen tekemä petos muutti häntä, teki hänestä tällaisen. Medeia singahti heti mieleeni lyriikoiden sekä biisin katkeran ja vihaisen tunnelman takia. Hän oli alkujaan Kolhiksen prinsessa, mutta jätti tämän elämän taakseen kreikkalaisen Iasonin vuoksi. He menivät naimisiin ja saivat poikia, mutta Iason silti hylkäsi Medeian toisen naisen vuoksi, ja tämä synnyttää Medeiassa jopa kreikkalaisen mytologian mittapuulla karmaisevan reaktion. Hän antautuu kostonhimolleen, eikä anna Iasonille armoa. Säkeet "So I leap from the gallows and I levitate down your street / Crash the party like a record scratch as I scream / 'Who's afraid of little of me?' / You should be" tuovat minulle mieleen Medeian saatuaan uutisen miehensä teoista ja siitä, kuinka hän tuhoaa tämän unelmat uusista häistä. Hän syleilee julmuuttaan, tekee itsestään pelottavan. Lisäksi mielikuva naisesta leijumasta ilman halki toi minulle heti mieleen noidan, ja Medeia on yksi mytologian merkittävimmistä noidista tätinsä Kirken ohella.

Medeian suunnaton rakkaus Iasonia kohtaan muuttuu armottomaksi raivoksi. Hän kokee, että kaikki hänen onnettomuutensa johtuvat Iasonista ja, että kaikki hänen omat julmat tekonsa olivat hänen takiaan, ei hänen oma vikansa tai valintansa. Hän voisi todellakin vaikeroida: "I want to snarl and show you just how disturbed this had made me" tai huutaa: "Because you lured me, and you hurt me, and you taught me / You caged me and then you called me crazy". Ehkä kaikkein osuvin lyriikka on minusta "At all costs, keep your good name / You don't get to tell me you feel bad" koska Iason todellakin uskoo olevansa oikeassa hylätessään vaimonsa ja asettaessaan siten heidän lapsensa vaaralliseen tilaan – pysyvätkö he isänsä perijöinä, vai syrjäytetäänkö heidät? Hän on heidän maailmansa silmissä Medeian uhri, mutta Medeia ei anna hänen kuvitella olevansa viaton tai se, jota on eniten loukattu. Medeia rankaisee häntä tuhoamalla heidän yhteiset lapsensa ja hänen uuden kihlattunsa, jättäen Iasonin tyystin yksin. 

Kuten viimeksikin Medeiasta ja hänen raivostaan kirjoittaessani, en voi olla suosittelematta antiikin lähteistä mitään muuta kuin Euripideen nerokasta tragediaa Medea. Tämä näytelmä on ehkä kaikista antiikin kirjallisista lähteistä minulle kaikkein rakkain. Se on täynnä intensiivistä tunnetta ja se pakottaa lukijan sukeltamaan ihmisyyden synkimpiin syövereihin päähenkilön kanssa. Medeian hahmo on haastava, monimutkainen, karmaiseva ja säälittävä, yhä yksi parhaimmista naishahmoista, joita olen koskaan lukenut.

Medeiasta kiinnostuneille suosittelisin, modernien teosten joukosta, Rosie Hewlettin Medea-romaania (kirja on julkaistu myös nimellä The Witch of Colchis). Hewlettin teoksen alussa Medeia on Kolkhiksen hyljeksitty prinsessa, jota vierastetaan hänen noidan kykyjensä takia. Kun komea sankari Iason ilmaantuu hänen kotinsa rannoille, Medeian elämä muuttuu lopullisesti ja hän ajautuu seikkailuun täynnä hirviöitä, petoksia, rakkautta ja verenvuodatusta. Helwettin teos uhkuu Medeialle ominaista raivoa, magiaa, rakkautta ja tunnetta.

"What if he's written 'mine' on my upper thigh only in my mind?" – Guilty as Sin ja Faidra

The Tortured Poets Department -levyn Guilty as Sin on laulu naisesta, joka kuvittelee rakkautensa kohteen ja itsensä välille intensiivisen romanssin, viettää öitä miettien miltä hänen kosketuksensa tuntuisi ja pohtien onko hän syyllinen syntiin, jos he ovat yhdessä vain hänen ajatuksissaan. Tämä biisi on Faidralle, kuningas Theseuksen onnettomalle vaimolle, täydellinen. 

Faidra on yksi kreikkalaisen mytologian lukuisista traagisista naisista, jotka ihastuvat väärään mieheen. Faidran tapauksessa erityisen väärään ja kiellettyyn mieheen, hänen aviomiehensä poikaan, Hippolytokseen, jonka Theseus sai vuosia sitten amatsoninaisen kanssa. En kuitenkaan voi syyttää Faidraa tästä rakkaudesta hirveästi. Toki omaan poikapuoleen rakastuminen on hieman tukalaa, mutta ottaen huomioon millaisen miehen kanssa Faidra oli naimisissa... Hippolytos on Faidran ikäinen, komea, siveellinen ja rehti, kun taas Theseus on Faidraa paljon vanhempi kusipää, joka ennen avioliittoaan Faidran kanssa karkasi Faidran isosiskon Ariadnen kanssa ja hylkäsi tämän autiolle saarelle. Kuka tahansa, jopa oma poikapuoli, alkaisi varmaan näyttää kivemmalta vaihtoehdolta, kun olet jumissa tuollaisessa avioliitossa. Faidra ei kuitenkaan pidä tunteitaan mitenkään sopivina.  Hän soimaa itseään ajatuksistaan. "I keep recalling things we never did / Messy to lip kiss, how I long for our trysts / Without ever touching his skin / How can I be guilty as sin?" Swift laulaa ja tämä on mielestäni hyvin faidramainen kohta. Hän ei ole tehnyt mitään sopimatonta Hippolytoksen kanssa, mutta hän silti pitää itseään paheellisena ja hirveänä. Hänen ja Hippolytoksen suhde on romanttinen vain hänen unelmissaan: "What if he's written 'mine' on my upper thigh only in my mind?"

Faidran myytissä korostuu se, miten eri asia on ajatella jotain ja toimia sen eteen. Faidra olisi voinut elää pitkän elämän, jos hän olisi vain tyytynyt kuvittelemaan millaista olisi olla Hippolytoksen kanssa, mutta kertomalla tälle tunteistaan ja tultuaan tämän torjumaksi, hän laukaisi tapahtumien ketjun, joka päättyy niin hänen kuin Hippolytoksen ennenaikaiseen kuolemaan. Quilty as Sin -laulussa pohditaan paljon sitä, voiko ihmistä syyttää hänen ajatuksistaan ja sitä, millaista on pitää omia halujaan ja toiveitaan lukkojen takana, vankina oman mielen sisällä. "I keep these longings locked / In lowercase, inside a vault / Someone told me there's no such thing as bad thoughts / Only your actions talk" – Faidra voisi hyvin ajatella jotain tällaista: jos hän ei lähesty Hippolytosta, hän voi pitää kiinni hyveellisen kuningattaren roolista. Hänen roolinsa on kuitenkin vankila, eikä siihen takertuminen muuta hänen tunteitaan: "If long-suffering propriety is what they want from me / They don't know how you've haunted me so stunningly / I choose you and me religiously".

Jos Faidran tarina kiinnostaa, ehdottomasti ensimmäinen etappisi tulisi olla lukea Euripideen Hippolytus-tragedia, joka kuvaa Faidran toivottoman rakkauden seuraamuksia koko hänen perheelleen. Kyseessä on yksi niistä tragedioista, joissa ihmiset tekevät toinen toistaan typerämpiä valintoja, jumalat leikittelevät kuolevaisten kohtaloilla kuin leluilla ja joissa kokonaiset perheet hajoavat. Hippolytus ei ole henkilökohtainen suosikkini Euripideen tuotannosta, mutta se on silti mainio tragedia. Faidran tarinassa on, modernin ihmisen näkökulmasta, monia turhauttavia piirteitä (hänen tarinassaan nainen syyttää miestä valheellisesti raiskauksesta – tämä on ilmiö, jonka kuvitellaan yhäkin olevan yleistä, vaikka tosiasiassa näin tapahtuu vain harvoin) mutta se on silti lukemisen arvoinen ja mielenkiintoinen tarina.

Faidran tarinaan on tartuttu viime vuosina muutaman kerran. Laura Shepperson kirjoitti niin Phaedran kuin The Heroinesin nimellä julkaistun teoksen, joka uudelleenkirjoittaa Faidran tarinan ja tulkitsee hänen ja Hippolytoksen suhteen hyvin omanlaisellaan tavalla. Mutta jos haluat lukea teoksen, jossa Faidra todellakin rakastuu Hippolytokseen, tällainen, hyvin kirjoitettu versio löytyy Jennifer Saintin teoksesta Ariadne. Kirja seuraa nimihahmon, Ariadnen, ohella myös tämän pikkusiskoa Faidraa. Saint onnistui tekemään Faidrasta hankalan, mutta rakastettavan, säälittävän hahmon sekä kirjoittamaan uudenlaisen version turhauttavasta raiskaussyytöksestä, joka ei muuta alkuperäisen myytin kulkua radikaalisti mutta onnistuu silti myös häivyttämään tämän seksuaalisen väkivallan uhreja halventavan narratiivin tarinasta.

Taideteokset:

Kuva 1: Cassandra (Frederick Sandys, 1863–1864)

Kuva 2: Medeia teoksesta Medea (Corrado Giaquinto, 1750–1752)

Kuva 3: Lähikuva teoksesta Phaedra (Alexandre Cabanel, 1880)

TV-arvio: Bridgerton, Kausi 3, Jaksot 1–4

"Even a wallflower can bloom."

Netflixin jättihitin, Bridgertonin, kolmoskauden ensimmäinen puolikas julkaistiin suoratoistopalvelussa 16. toukokuuta. Kakkoskaudesta onkin jo jonkin aikaa – fanit pääsivät nautiskelemaan Anthony Bridgertonin ja Kate Sharman rakkaustarinasta vuonna 2022.

Katsoin aiemmin tänä vuonna sarjan ensimmäiset kaksi kautta ja vaikka sarjasta ei mikään uusi suosikki tullutkaan, ne olivat hauskoja (etenkin kakkoskausi – ykkösen kanssa minulla oli ongelmia, mutta ei siitä nyt sen enempää) ja viihdyttäviä. Olen koko ikäni tykännyt historiallisista draamoista ja rakkaustarinoista niin kirjoina, elokuvina kuin TV-sarjoinakin. 

Kun kolmoskauden promo todella alkoi, huomasin olevani aika innoissani Bridgertonin maailmaan palaamista. Mutta oliko kolmoskauden ensimmäinen puolikas odotuksen arvoinen? Mitä mieltä olen Penelope Featheringtonin ja Colin Bridgertonin friends-to-lovers romanssista? Entäs sivuhahmot – ovatko heidän juonensa mielenkiintoisia?

Kaiken kaikkiaan, antaisin näille neljälle jaksolle 3,5/5 tähteä.

Varoitus – spoilereita edessäpäin!

Päähenkilöt ja romanssi

Jotta voin täysin rakastaa kahden hahmon välistä romanttista suhdetta, minun täytyy välittää heistä itsenäisinä hahmoina. Muuten romanssi jää vähän ontoksi ja haljuksi – miksi jaksaisin intoutua parista, jos he ovat tylsiä hahmoja? Mikään määrä seksikohtauksia tai huoneen halki kaihoisasti tuijottelua ei saa minua lämpenemään tällaisessa tapauksessa. Colinin ja Penelopen tarinassa ei onneksi olla näin pahassa tilanteessa, mutta ei heidän romanssinsa ihan kunnarikaan ole, koska siinä missä Penelope on yksi sarjan kiinnostavimpia hahmoja, Colin, no, hän ei ole yksi sarjan huippuja. 

Penelope Featherington on ihanan erilainen sankaritar verrattuna täydelliseen seurapiirineito Daphneen ja itsevarmaan, sanavalmiiseen Kateen. Penelope on ujo, sosiaalisesti kömpelö, ikuisen seinäruusun ja vanhapiian rooliin ajautunut nainen, joka on kuitenkin, kun hän pääsee ulos kuorestaan, hauska, nokkelasanainen, luova ja fiksumpi kuin kukaan tietääkään. Hän on lukutoukka ja tarkkailija, perheensä musta lammas, joka on kasvanut sisartensa ja äitinsä parjaamana ja unohtamana. Hän ei ole mikään pyhimys, vaan hän tekee välillä aika kyseenalaisia juttuja – hänen Whistledown-roolinsa on ajanut hänet julkaisemaan niin oman perheensä, ystäviensä kuin ventovieraiden salaisuuksia koko maailman luettavaksi. Minusta oli, näiden ensimmäisten jaksojen aikana, todella mukava seurata Penelopea hänen yrittäessään uudistaa itsensä, löytää aviomiehen ja päästä eroon perheensä painostavasta läsnäolosta. Nicola Coughlan on riemastuttava, kuten aina, ja nautin erityisesti siitä, että hän pääsee näyttämään aikaisempaa enemmän komediallisia kykyjään. Minua ilahdutti myös se, ettei Penelopen tarvitse tosiasiassa muuttua sisäisesti paljoa ollenkaan; hän on hyvä omana nörttinä, nolona itsenään. Debling tunnistaa hänen arvonsa, Colin rakastuu häneen ja niin edespäin. Saadakseen onnen ja rakkauden, hänen ei tarvitse muuttua ekstrovertiksi. Odotan innolla miten Penelopen rooli Whistledownina tulee vaikuttamaan hänen suhteisiinsa kolmoskauden loppupuolikkaalla.

Colin Bridgerton on mukava. Siinä kaikki. Siinä tämän pääparin suurin ongelma. Colin on ollut mukana sarjassa jo ensimmäisistä jaksoista lähtien, mutta en rehellisesti vieläkään koe tuntevani häntä kovinkaan hyvin hahmona. Siinä missä Penelope on monikerroksinen, mielenkiintoinen nainen, Colin on vain se matkaileva Bridgerton-veli, se hömelö, tunteikas ja kiltti veli. Hänellä on oma kasvutarinansa – hän palaa Euroopasta uutena miehenä ja yrittää parhaansa esittää jotain muuta kun on ja se kostautuu – mutta se ei ole minusta niin kovin kiinnostava verrattuna esimerkiksi Anthonyn tarinaan. Kakkoskaudella Anthonyn täytyi todellakin pureutua omiin lapsuuden traumoihinsa, heikkouksiinsa ja pelkoihinsa, ja painiskella kaikennielevän velvollisuudentuntonsa ja intohimojensa välillä.  Anthony oli niin vaikuttava hahmo, koska hän oli rasittava, surullinen, rakastava, ylisuojeleva, dramaattinen, etäinen, fiksu, täysi torvelo – kaikkea tätä yhtäaikaisesti yhdessä mainiossa paketissa. Colin ei vain innosta minua hahmona yhtään niin paljon ja tuntuu paljon yksoikoisemmalle. Luke Newton tekee hyvää työtä Colinina – toivon hänen vuokseen, että jaksoissa 5–8 päästään pureutumaan syvemmälle Colinin hahmoon ja hänen kipukohtiinsa.

Koska Colin ei ole mitenkään hirveän mielenkiintoinen mies, Colinin ja Penelopen romanssi, ainakin tähän mennessä, oli vain ihan jees. Arvostan sitä, että saimme nähdä heidän ystävyyttään kaksi kautta ennen kuin heidän rakkautensa todella puhkeaa. Jotta friends-to-lovers -romanssit toimivat, minun täytyy saada nähdä millainen hahmojen ystävyys on, miten he kommunikoivat ja niin edespäin. Tykkäsin aina siitä, miten Colin ja Penelope juoruilivat, kikattelivat ja uskoutuivat toisilleen. Heidän roolinsa kiepsahtavat nurinkurin näiden ensimmäisten jaksojen aikana – Colin on nyt se, joka haikailee etäältä, kun taas Penelope on se, joka tanssahtelee ja seurustelee viehättävän puolisoehdokkaan kanssa, mikä oli hauskaa. Välillä minusta kuitenkin tuntui, että Colinin rakkaus pamahti hieman liian nopeasti: olisin toivonut enemmän kohtauksia, jossa hän käsittelisi tunteitaan ja hämmennystään. Monien sivujuonten takia pääparille jäi jossain määrin liian vähän aikaa. Mutta kun intiimejä – henkisesti ja fyysisesti – kohtauksia on, ne ovat ihan viihdyttäviä ja tunteikkaita. Coughlanin ja Newtonin välinen kemia ei yllä Jonathan Baileyn ja Simone Ashleyn tasolle, mutta he tekivät oikein hyvää työtä. Nelosjakson huipetuma, Penelopen ja Colinin seksikohtaus ei aiheuttanut minussa sen suurempaa riemua tai tunnetta – jos shippaisin heitä enemmän olisin ollut aivan innoissani – mutta arvostin kuitenkin sitä, miten Colin kysyi – sanattomasti, mutta silti selvästi – Penelopen suostumusta ennen kuin koskettaa tätä. Ykköskauden Daphnen ja Simonin pahamaineisen seksikohtauksen jälkeen, jota ei mielestäni käsitelty sarjassa lainkaan sen ansaitsemalla tavalla, minusta on huojentavaa nähdä, että tekijät ottavat nykyään suostumuksen teemat mukaan seksikohtauksiin.

Sivuhenkilöt ja -juonet

Mainitsin äsken, että kolmoskaudella on aika monia sivujuonia. Sanoisin, että niitä on ehkä jopa hieman liikaakin. Penelope ja Colin jäävät välillä lähes taka-alalle, mikä on valitettavaa kun kyseessä on kausi, jonka tulisi ennen kaikkea olla näiden kahden rakkaustarina. En kuitenkaan halua kuulostaa siltä, että sivujuonet olisivat minusta kaikki turhia tai huonoja, ei laisinkaan. 

Francesca Bridgertonin astuminen seurapiireihin oli mielenkiintoista seurattavaa, koska Francesca suhtautuu avioliittoon ja seurapiireihin etäisellä käytännöllisyydellä, toivoen löytävänsä jonkun mukavan, jonka kanssa jakaa elämänsä, mutta ei mitään sen suurempaa. Hän ei unelmoi liuasta lapsia tai korkeasta asemasta: hän haluaa vain jonkun, johon hän voi luottaa ja jonka kanssa elää rauhallista elämää. Hän haluaa soittaa pianoaan, jutella musiikista ja paeta perheensä – vaikka hän heitä rakastaakin – kaaosta ja melua. Olen nähnyt, muun muassa Twitterissä ja Tumblrissa, monen autismin kirjolla olevan katsojan kommentoivan, että Fransesca on heistä hyvin samaistuttava, mahdollisesti myös kirjolla. Tulkitsin häntä itsekin näin. Odotan innolla näkeväni miten hänen ja John Stirlingin, hänen omassa kirjassaan esiintyvän miekkosen, suhde kehittyy – he ovat todella suloisia ja erityisesti kohtaus, jossa Stirling tuli tapaamaan häntä ja he vain tyytyväisesti istuivat hetken kahdestaan aivan hiljaa, oli minulle, joka on paikoittain sosiaalisesti todella kömpelö ja ahdistunut, hyvin suloinen. 

Kakkoskauden pääpari, Kate ja Anthony, esiintyivät valitettavan vähän, mutta se vähänen mitä saimme, oli loistokasta. Simone Ashleyn ja Jonathan Baileyn kemia on yhä käsinkosketeltavaa ja oli suorastaan ilo nähdä miten kuvottavan onnellisia Kate ja Anthony ovat avioparina. Myös se, että he päättävät jättää velvollisuutensa vielä, ainakin hetkeksi, sikseen ja jatkaa kuherruskuukauttaan ilmaisi loistavasti sitä, miten he ovat molemmat kehittyneet hahmoina: Kate ja Anthony olivat kakkoskaudella velvollisuuksiensa musertamia ja tekivät kaikkensa aina sisarustensa ja äitiensä vuoksi, unohtaen ajatella itseään tai omia tunteitaan. Nyt he valitsevat itsensä, toisensa ja rakkautensa. Muut Bridgertonit pärjäävät kyllä, eikä Anthonyn tarvitse ottaa kaikkia paineita omille harteilleen. Heidän on kuitenkin paras esiintyä enemmän jaksoissa 5–8 – he ovat sarjan ehdottomasti paras ja mielenkiintoisin pari!

Ennen kuin pohdiskelen tarkemmin niitä sivujuonia, joista en kummemmin pitänyt, haluan puhua hieman Cressida Cowperista ja Eloisesta. Kun sain tietää, että Eloise hengaisi kolmoskaudella – nyt kun hänen ja Penelopen ystävyys on hajonnut  – Cressidan kanssa, olin hieman hämmentynyt, koska Cressida oli hahmoista viimeisin, jonka kanssa ajattelin Eloisen tulevan toimeen. He kuitenkin yllättivät minut tällä kaudella. Sen sijaan, että Eloise yrittäisi vain pahoittaa Penelopen mielen, he tuntuvat aidosti kaverustuneen. Cressidasta paljastuu uusia puolia, eikä hän ole enää pelkästään se blondi, ilkeä tyttö. Hänen ja Eloisen kohtaus, jossa he puhuvat siitä, miten heidän yhteiskuntansa asettaa naiset toisiaan vastaan, ajaa heidät kilpailemaan ja kisailemaan, eikä kannusta heidän välisiään ystävyyksiä oli yksi kauden parhaista tähän mennessä. Cressida tietää ettei hän ole mukava tai kiltti, eikä hän selvästikkään ihan nauti siitä, millainen hänestä on seurapiireissä tullut. Hän on yksinäinen – syystäkin, hän on usein ilkeä – mutta hän on myös jatkuvan paineen alla: jos hän ei tee kaikkeaan saadakseen puolison, hänet naitetaan jollekulle vieraalle vanhalle miehelle ja hän pettää perheensä odotukset. Cressida ei ole vieläkään mikään mukava hahmo, mutta hänestä tuli tällä kaudella kertaheitolla paljon kiinnostavampi. Hän myös haastaa Eloisea, aivan kuten Eloise häntä. Eloise ei ole myöskään aina kovinkaan kiltti tai reilu: hän tuomitsee muita helposti, halveksuu monien muiden unelmia ja toiveita (se, miten hän reagoi naisiin, jotka haluavat olla äitejä, vaimoja ja tehdä feminiinisiä juttuja on tästä hyvä esimerkki), mutta tällä kaudella näemme jonkin verran kasvua häneltä: hän pyytää anteeksi, hän osoittaa huolenpitoa ja hän ainakin edes yrittää tutustua muihin ihmisiin.

Mutta nyt kritiikkeihini. Mondrichien juoni on ihan hauska – oli mielenkiintoista nähdä, miten he yrittävät totutella elämään yläluokan parissa sen lukuisine sääntöineen – mutta se tuntui olevan aivan tyystin erillään kaikista muista tarinoista. Minusta on kiva, että sarjassa on mukana myös joitain keskiluokkaisia hahmoja, mutta toivoisin, että Mondrichit olisivat jotenkin enemmän sidoksissa isompaan tarinaan. Violetin ja lady Danburyn veljen mahdollinen tuleva romanssi ei myöskään kiinnosta minua ja tuntuu vähän turhalta. Ja turhasta puheen ollen, Benedict Bridgertonin suhde leski Tillie Arnoldin kanssa oli varsin tylsä. Me kaikki tiedämme, ettei Benedict tule päätymään Tillien kanssa yhteen ja hänellä on joka kaudella ollut aina joku heila, joka on sitten unohtunut kauden loppuun mennessä, joten miksi jaksaisin välittää heistä? Benedict on Bridgertoneista minulle kaikkein rakkain ja minua hieman turhauttaa se, ettei hän saa kunnollisia juonia. Toivon, että seuraava kausi seuraisi hänen rakkaustarinaansa, koska sitten hän pääsisi vihdoin kunnolla oikeuksiinsa hahmona. Hänellä oli kuitenkin onneksi jokunen tosi kiva kohtaus – aina kun hän on sisarustensa kanssa, olen iloinen, koska hän on niin ihana isoveli.

Ajatuksia representaatiosta ja sen ongelmista Bridgertonissa

Bridgerton on erityisen suosittu osittain siksi, että sen näyttelijäkaartissa on niin valkoisia kuin tummaihoisia näyttelijöitä. Minusta tämä on todella virkistävää, koska historialliset sarjat ja leffat tuppaavat olemaan paljolti valkoihoisten näyttelijöiden kenttiä. Joo, me kaikki tiedämme, ettei Bridgertonin esittämä etninen tasa-arvo ole historiallisesti paikkaansapitävä, mutta hittoako sillä on väliä. Annetaan kaikille mahdollisuus olla mukana tällaisissa tarinoissa, se ei satuta ketään – päinvastoin, se antaa ihmisille kuulumisen tunnetta, itsevarmuutta ja representaation riemua. En väitä, että Bridgerton olisi täydellinen sarja ihonväriin ja etnisyyteen liittyvän representaation kannalta – ongelmia on aina – mutta sen pyrkimys on mielestäni hyvä. 

Seksuaalisten vähemmistöjen representaatiossa Bridgerton puolestaan ei loista laisinkaan. Bridgerton on aivan todella, todella hetero sarja. Spinoff-sarjassa Queen Charlotte: A Bridgerton story on kaksi queer-sivuhahmoa (heidän välillään on romanssi), ja ykköskaudella Benedict tutustui taiteilijaan, jonka homous tarkoitti vain sitä, että hänen näytettiin harrastavan seksiä toisen miehen kanssa muutaman sekunnin ajan ja piti Benedictille sitten kliseisen puheen siitä, kuinka hankalaa ja surullista on olla homo. Kolmoskaudella Colin vierailee bordellissa, mutta ei intoudu petiin kahden naisen kanssa: sen sijaan hän hajamielisena tyytyy katselemaan, kun naiset suutelevat ja hyväilevät toisiaan. Siinä se sitten olikin. Siinä kaikki queeriys. Erityisesti minua ottaa päähän tuo bordellikohtaus, koska mikä olisi sen kuluneempaa kuin naisten välisen seksin ja läheisyyden käyttäminen miehiä kiihottavana näkynä, tirkistelyn ja uteliaisuuden kohteena. 

Onko tässä tosiaan kaikki mitä queer-ihmiset ja queer-katsojat ansaitsevat? Mietin myös, että miksi maailmassa ilman rasismia, pitää olla silti homofobiaa? Toivon, että Bridgertonin kirjoittajat ja ohjaajat ottavat itseään jossain vaiheessa niskasta kiinni ja antavat katsojille muitakin queerkohtauksia, kuin bordellien naisia esittämässä miehillä, queersurua ja sivuromanssia spinoffsarjassa. Bridgertonia kuvataan usein eskapistisena sarjana, joka rikkoo perinteitä, mutta tässä tapauksessa se ei riko niitä, vaan noudattaa niitä. Queerihmisille Bridgerton – jos spinoffia ei oteta mukaan laskuihin – toistaa ikivanhaa tarua siitä, että homous on ankeaa, hankalaa ja salattavaa, ja lesbous on hyödyllistä vain miesten kiihottamisen kontekstissa. Sarjaan olisi niiiiiiin helppo tuoda mukaan queerelementtejä, jotka ovat aidosti kiinnostavia – sarjassa on nimittäin paljon hahmoja, joissa on queerpotentiaalia: muun muassa Eloise Bridgerton, Cressida Cowper ja Benedit Bridgerton (en suostu näkemään Benedictiä minään muuna kuin biseksuaalina). Toivotaan, että sarjan luojat itse sisäistäisivät tämän tulevaisuudessa – ovathan näyttelijätkin jopa avoimia tällaisille juonille, kuten oheisista otsikoista näkyy (artikkelit: Shannon Vize [2022] ja Palmer Haasch [2024]). Vähintään toivon, ettei minun ainakaan enää tarvitse nähdä miehiä katselemassa naisia yhdessä ilman mitään kunnollista, tarinallista syytä. Se on vain rasittavaa.

Haluan kuitenkin lopuksi mainita hieman positiivisemman asian. Kolmoskaudella esiintyi erilaisia vammaisryhmiä. Eräs kauden nuorista salskeista herroista on pyörätuolissa, ja erään neitosen nähdään kommunikoivan viittomakielellä. Nämä olivat pieniä kohtauksia, mutta silti tärkeitä: kaikenlainen representaatio on aina hyvästä, etenkin kun kyseessä on historiallinen sarja. Tähän genreen kuuluvissa tarinoissa näytetään aika harvoin eri vähemmistöryhmiä sen perusteella, että heidän mukaan ottamisensa olisi historiallisesti epäautenttista. Bridgerton ei kuitenkaan pyri autenttisuuteen (paitsi homojen tapauksessa – heitä syrjitään yhä).

"Every saga has a beginning..." – Ajatuksia 25-vuotiaasta Star Wars: The Phantom Menace -leffasta

Star Wars Episode I: The Phantom Menace julkaistiin vuonna 1999. Leffa täytti tänä vuonna siis 25 vuotta.

Aloitin toukokuun neljäntenä päivänä, Star Wars -päivän kunniaksi, katsomaan SW-leffasaagaa uudelleen ja, kuten aina, aloitin kronologisesti ensimmäisestä leffasta, eli The Phantom Menacesta. Leffaa katsellessani kirjoitin muistiin sen herättämiä ajatuksia ja tunteita, koska halusin tämän ihanaisen ja minulle niin kovin rakkaan leffan merkkivuoden kunniaksi kirjoittaa postauksen syistä, miksi elokuva on minulle niin tärkeä. 

Tässä postaus nyt olisi. Olisin voinut kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta halusin pysytellä olennaisimmissa jutuissa, jottei tekstini paisuisi ihan mauttomiin mittoihin.

"The Republic is not what it once was."

                        - Sheev Palpatine

The Phantom Menace laajentaa Star Warsin maailmaa, esittelee katsojalle uudenlaisia planeettoja ja kulttuureja, ja saa alkuperäisissä leffoissa esitellyn galaksin tuntumaan paljon suuremmalle. Joo, myönnettäköön, että monessa kohtaa näkee, että paikat on tietokoneteknologialla luotuja eikä miljöissä ole aina samanlaista aitouden tuntua kuin alkuperäisissä leffoissa, mutta minua tämä ei ole koskaan niin paljoa haitannut. Pidän siitä, miten The Phantom Menacessa oleskellaan sekä kaikkein hyvinvoivimpien – hahmokaartiin kuuluu kuningatar ja senaattoreita – että kaikkein huonoimmissa oloissa elävien, köyhien ja orjien, parissa. Naboo ja Coruscant ovat tyystin erilaiset planeetat, joissa kummassakin vallitsee aivan omanlaisensa kulttuuri, ja vanhoista leffoista tuttua Tatooinea syvennetään entisestään esittelemällä sen tavallista menoa ja meininkiä – katukauppiaita, kilpa-ajoja, orjakortteleita ja niin edespäin. 

Mutta kaikkein parasta siinä, mitä Lucas teki tässä elokuvassa galaksin kannalta on mielestäni se, miten hän onnistuu kuvaamaan sekä Tasavallan poliittisen johdon sekä Jediyhteisön moraalista ja henkistä alamäkeä. Tämän elokuvan tapahtumat polkaisevat käyntiin Palpatinen suuren suunnitelman, joka päättyy Jedien kukistumiseen ja demokratian tuhoutumiseen. Palpatine ei kuitenkaan ajanut kahta hyvinvoivaa ja toimivaa tahoa murtumispisteeseen: Tasavalta oli jo korruptoitunut ja Jedit olivat jo eksyneet polultaan. Senaatin sisäistä mätää edustaa hyvin se, miten kansleri Valorum ei asemastaan huolimatta voi saada mitään aikaa, vaan on byrokraattien pelinappula, ja se, miten Palpatine onnistuu manipuloimaan tiensä huipulle. Rakastan Star Warsin politiikkaa – tiedän, että tämä ei ole aina suosittu mielipide, mutta väliäkö sillä – joten luonnollisesti kaikki elokuvan kohtaukset, jotka tapahtuvat Senaatissa, ovat minusta loistavia.

Jedien henkisen luhistumisen kuvaus on mielestäni loistokasta. Midichlorianit ovat yksi The Phantom Menacen kiistellyimpiä juttuja, mutta minusta Lucas onnistuu niiden kautta näyttämään erinomaisesti sen, miten Jedit ovat menettäneet yhteytensä niin sanottuun elävään Voimaan, ovat takertuneet sääntöihin ja koodeihin, eivätkä enää priorisoi ihmisten halua palvella Voimaa, tahtoa olla Jedi tai kaikissa olennoissa sykkivää Voimaa, vaan tekevät päätöksensä biologiaan perustuvien mittausten kautta. Jedit eivät ole sitä, mitä heidän pitäisi olla. Jopa alkuperäisten trilogian suuri mystikko ja Jedien suurmestari Yoda on sokeutunut Jedien virheille – hän on yhtä vanhoihin kaavoihin takertunut kuin kaikki muutkin, ja vasta maanpaossaan hän löytää tiensä takaisin Jediyden ytimeen.

Qui-Gon on elokuvan mielenkiintoisin Jedi, koska hän on selvästi yksi viimeisiä ns. mystikkoja, Jedejä, jotka seuraavat Voiman kutsua ja toimivat oman päänsä mukaan sen sijaan, että seuraisivat koodeja ja sääntöjä. Tämän takia hän on jatkuvasti tukkanuottasilla Jedineuvoston kanssa. Kohtaus jossa Qui-Gon ja Maul seisovat vastakkain, voimakentän eristäminä, ja Qui-Gon laskeutuu polvilleen meditoimaan, on yksi leffan parhaimpia. Qui-Gon ei halua taistella, hän ei anna vihansa tai pelkonsa johdattaa häntä, vaan hän rauhoittuu ja kutsuu Voiman avukseen. Tämä hetki näyttää katsojalle, että vaikka Jedit ovat kulttuurina ja yhteisönä hukanneet auttamattomasti polkunsa ja eksyneet tehtävästään, Jedien unelma, elintapa ja tavoitteet elävät vielä yksilöissä. Joissakin heissä elää se hengellisyys, jota Yoda kuvailee Lukelle episodi vitosessa.

"Mom, you said the biggest problem in the universe is no one helps each other."

                            - Anakin Skywalker 

Jos minun pitäisi valita suosikkilainaukseni The Phantom Menacesta, se olisi ylläoleva Anakinin tokaisu äidilleen Shmille, koska se edustaa mielestäni täydellisesti yhtä Star Warsin ydinviesteistä. Star Wars on täynnä epätodennäköisiä sankareita, ja ihmisiä ja olentoja ja droideja jotka onnistuvat muuttamaan maailmaa toimimalla yhdessä. Kun hahmot ajautuvat erilleen eivätkä pysty luottamaan toisiinsa, eivät anna toisten auttaa, kaikki kaatuu. Yhteistyö, luottamus, ystävyys ja tiimityö, nämä ovat ne asiat, joiden ansiosta sankarit voittavat ja pahikset kaatuvat. Tämä lainaus koskettaa minua myös sen takia, että uskon Anakinin kuvaileman ongelman olevan myös yksi meidän oman maailmamme suurimpia. Me emme auta toisiamme tarpeeksi – emme henkilökohtaisella tasolla emmekä yhteiskunnallisella, laajemmalla tasolla. Aina kun elokuvassa päästään tähän kohtaan, minua hymyilyttää: Anakin on niin puhdassydäminen ja hänen viaton halunsa antaa kaikkensa näiden vieraiden ihmisten auttamiseksi on tältä eriskummalliselta, kurjuudessa elävältä orjapojalta todellakin ihmeellistä. Hänellä on niin paljon syitä olla vihainen ja katkera, mutta huolimatta karusta elämästään, hän on kiltti ja haluaa auttaa.

The Phantom Menacen tarina on paljolti rakentunut Star Warsille perinteisen tiimityön ja ennakkoluulojen murtumisen varaan. Naboon vapautus onnistuu, kun Padmé saa Gungan-kansan puolelleen tarjoamalla heille apuaan ja yhteistyötään. Gunganien johtaja suostuu liittoutumaan Naboon väen kanssa, kun hän tajuaa, ettei Padmé pidä itseään ja omaa kansaansa Gunganeita parempana, kuten hän oli olettanut. Nämä kaksi pitkään toraillutta kulttuuria onnistuvat jättämään riitansa taakseen yhteisen vihollisen uhatessa molempien vapautta. Pahikset – Sithit ja Kauppaliiton väki – toimivat aina loppujen lopuksi yksin ja oman etunsa vuoksi, ja se kostautuu aina, koska ilman apua, he eivät pärjää. 

Anakinista minun täytyy vielä sanoa sen verran, että olen niin kiitollinen, että Lucas päätti esitellä meidät pikku-Anakinille tässä leffassa. On elintärkeää, että katsojat pääsevät näkemään Anakinin tämän ollessa vielä viaton, ystävällinen ja avulias poika, joka unelmoi galaksissa matkustamisesta, orjien vapauttamisesta ja Jedin elämästä. Ilman tätä korruptoimatonta Anakinia, ei Darth Vaderin tragedia olisi lainkaan niin sydäntäsärkevä ja koskettava. Anakin oli syntyjään hyvä – se tekee hänen vajoamisestaan pimeyteen musertavan, mutta myös tekee hänen paluustaan hyvän puolelle, takaisin vanhaksi itsekseen, sitäkin paremman. Haluan myös sanoa, että en ole koskaan ymmärtänyt Jake Lloydin saamaa vihaa. Se, miten jotkut "fanit" kohtelivat tätä nuorta poikaa, oli kuvottavaa. Lloyd teki hyvää työtä Anakinina, enkä suostu väittelemään asiasta.

"My fate will be no different than that of our people."

                            - Padmé Amidala

Ahh, rakas Padméni. The Phantom Menace on täynnä loistavia hahmoja, mutta minulle kaikista rakkain heistä on Padmé Amidala, vaikka Anakin Skywalker onkin häntä korkeammalla minun Star Wars hahmorankingissani. Minulle, tämä elokuva on Padmén elokuva. Juoni pyörii hänen kansansa ja kotinsa tuskan ympärillä, juoni etenee paljolti hänen valintojensa varassa, lopputaistelu on hänen strategisen älynsä tulos ja hän on, let's face it, ihan vain todella cool hahmo.

Kuningatar Padmé Amidala on niin monta eri asiaa yhtä aikaa. Hän on rakastettu kuningatar, taistelemaan koulutettu pasifisti, 14-vuotias teinityttö, empaattinen ystävä, urhea johtaja ja galaksin suurin muoti-ikoni (hänen asunsa ovat saagan upeimpia). Hän onnistuu huijaamaan vaikka keitä ja hänellä on rinnallaan hiljaiset mutta tappavan ovelat palvelusneitonsa, joiden käsiin hän luottaa elämänsä, uransa ja henkilöllisyytensä. Muistan, kuinka coolia minusta oli lapsena, että Padmé oli nuoresta iästään huolimatta nerokas ja kansansa luottamusta nauttiva kuningatar, ja, että hän johti eeppisten nuorten tyttöjen tiimiä. Padmé ja hänen palvelusneitonsa ovat minulle, näin naispuolisena SW-fanina, hyvin tärkeitä. Padmé on minusta tässä elokuvassa todella hieno hahmo, koska hän on todella moniulotteinen ja pätevä, eikä häntä voi helposti asettaa vain yhteen rooliin. Hän on sekä Padmé että Amidala, kuningatar sekä tavallinen tyttö. Tämänkin takia minua aina kismittää, jos Padmésta puhutaan vain Anakinin vaimona tai Skywalkerin kaksosten äitinä. 

Padmén tarina kietoutuu The Phantom Menacessa erään Star Warsille hyvin merkittävän moraalisen kysymyksen ympärille: Milloin rauhallinen vastarinta ei enää riitä, milloin on tarpeen taistella? Padmé johtaa pasifistista planeettaa – Naboolla ei ole edes omaa armeijaa – ja hän julistaa elokuvan alussa, ettei hän suostu toimiin, jotka johtavat Naboon sotaan. Todistettuaan senaatin kyvyttömyyden auttaa hänen kansaansa, hän kuitenkin tajuaa, että taisteleminen on ainut keino vapauttaa Naboo. Sillä aikaa kun senaatti keskustelisi asiasta, byrokratian kourissa, hänen kansansa kuolisi ja näkisi nälkää. Hän ei etsi sotaa, mutta hän taistelee vapauden puolesta, kun hänen on pakko. Samaa voi sanoa Leiasta, Lukesta ja muista alkuperäisten leffojen kapinallisista hahmoista: Star Warsin maailmassa sotimisen ei koskaan pitäisi olla tavoite, vaan aina viimeinen vaihtoehto, jos mikään muu ei auta. Taisteleminen ei ole pahasta, jos sen tekee oikeista syistä. Kunnioitan Padméssa myös sitä, että hän ei seuraa taistelua etäältä, vaan hän on kaartinsa rinnalla taistelemassa. Padmén päätös palata Coruscantista Naboolle ja tarttua aseisiin yllättää jopa Palpatinen, ja jo pelkästään tämä tekee Padmésta harvinaislaatuisen hahmon. Hän ei ole helposti kontrolloitavissa oleva naiivi lapsikuningatar, kuten Palpatine oletti. En tiedä onko SW-saagassa ainuttakaan kohtausta tämän lisäksi, jossa joku hahmo onnistuisi täysin yllättämään mestarimanipuloija Palpatinen. 

"What is to become of Jar Jar Binks here?"

                               - Qui-Gon Jinn

Jar Jar Binks – Star Warsin kiistellyin ja parjatuin hahmo. Ennen kuin syvennyn pohdiskelemaan tarkemmin sitä, miksi Jar Jar edustaa minusta hyvin Star Warsin sykkivää sydäntä, sanonpa heti, etten ole koskaan vihannut Jar Jaria tai ymmärtänyt hänen saamaansa kuraa ja pilkkaa. Joo, hän on vähän rasittava ja ylenpalttisen höpsö, mutta ei hän nyt mitenkään niin suuri riesa ole, että hän pilaisi koko elokuvan, saati sitten koko saagan. Star Wars on, kuten Lucas on monesti sanonut, lapsille suunnattu avaruussatu ja Jar Jar on lapsille luotu hahmo: hassutteleva, kiltti kömpelys, kuin Disney-animaation ylienerginen sidekick. Hän oli minusta lapsena aivan hulvaton ja pidän hänestä vieläkin kovasti.

Kuten sanoin, Jar Jar on minusta hyvä esimerkki Star Warsin sydämessä olevasta ajatuksesta, että kuka tahansa voi olla sankari. Kaikkein epätodennäköisin olento voi muuttaa koko galaksin kulun: Han Solo on pelkkä itsekäs salakuljettaja, mutta hänestä tuleekin kapinallisjohtaja, R2-D2 on "pelkkä" robotti, ewokit ovat metsässä asuvia karvapalloja, jotka auttavat kapinallisia voittamaan sodan ja niin edespäin. Jar Jar on pelokas tohelo, mutta hän on yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Hän on yksi Star Warsin lukuisista epätodennäköisistä sankareista. 

Jar Jarin tulisi myös muistuttaa katsojia siitä, että vaikka hän on hassu, outo ja turhauttaa muita hahmoja, hän on silti yhtälailla empatian ja mahdollisuuden arvoinen. Jos Qui-Gon ja Obi-Wan olisivat hätyyttänet hänet luotaan kun he vielä pitivät häntä tiellä olevana hölmönä, Naboon pelastaminen ei olisi kenties onnistunut. Obi-Wan selittää Lukelle A New Hopessa, että Voima on osa kaikkea elävää, jokaista olentoa, ja siksi jokainen olento on tärkeä, jokainen sielu arvokas – jopa ne, jotka työntävät nokkansa energiavirtoihin, astuvat kakkaan, puhuvat kummallisesti ja ovat niin kömpelöitä, että heidät karkotetaan kotoaan.

"You've been a good apprentice, Obi-Wan, and you're a much wiser man than I am."

                                - Qui-Gon Jinn

The Phantom Menace on, kuten kaikki SW-elokuvat, täynnä cooleja taisteluita, avaruusaluksia ja muuta menoa ja meininkiä. Se on kuitenkin myös ennen kaikkea tarina hahmoista ja heidän välisistään suhteista: se on, kuten kaikki parhaat SW-tarinat, täynnä sydäntä ja inhimillisyyttä. Anakinin ja Shmin hellä, rakastava suhde nakertaa aina sydäntäni ja saa minut herkistymään kun heidän tiensä eroavat. Katsoja voi todella tuntea äidin ja pojan haikeuden. Padmén ja Anakinin välille kasvava ystävyys, joka luo pohjan heidän galaksin särkevälle rakkaudelleen myöhemmissä elokuvissa, on herttainen ja suloinen. Kohtaus, jossa Anakin antaa Padmélle kaivertamansa kaulakorun, jotta tämä ei unohtaisi häntä, saa minut aina hymyilemään sekä kivistää sydäntäni kaiken heitä odottavan kivun takia. 

Elokuvan suhteista minusta kaikkein koskettavin on kuitenkin Qui-Gonin ja Obi-Wanin mestari/oppilas-suhde. Heistä näkee, etteivät he todellakaan aina ole samaa mieltä ja, että he ovat hyvin erilaisia ihmisiä, mutta silti katsoja vaistoaa heti, että nämä kaksi ovat kokeneet paljon yhdessä ja ovat läheisiä, vaikka eivät sitä avoimesti aina näytäkkään. Qui-Gon on isällinen ja lempeä Obi-Wanille koko leffan ajan, mutta vasta kuollessaan hän osoittaa hellyytensä suoraan, fyysisesti. Tuo pieni hetki, kun hän viimeisillä voimillaan hipaisee Obi-Wanin poskea sormellaan Obi-Wanin pidellessä hänen päätään sylissään ja luvatessa täyttää Qui-Gonin viimeisen toiveen, on kaunis sekä surullinen. Tämän trilogian Jedit kannustavat etäisyyteen ja pitävät kiintymyssuhteita lähes vaarallisina, mutta se ei tarkoita, etteivätkö Jedit oikeasti rakastaisi ketään. Qui-Gon selvästi rakastaa oppilastaan ja Obi-Wan häntä. 

The Phantom Menace luo tietenkin myös pohjan Anakinin ja Obi-Wanin suhteelle, joka on yksi Star Warsin ikimuistoisimpia ja musertavimpia. Tässä leffassa he kommunikoivat vain muutaman kerran – heidän ensitapaamisensa on kerrassaan suloinen – eikä Obi-Wan ole Anakinista kovinkaan vakuuttunut, vaan pitää tätä Jedineuvoston lailla vaarallisena. Qui-Gonin menetys kuitenkin yhdistää heidät. Obi-Wan lupaa, että kouluttaa Anakinin ja hän on valmis jopa uhmaamaan neuvostoa pitääkseen sanansa. Näyttämällä millainen opettaja Qui-Gon on, Lucas vihjailee millainen Anakinin tulevaisuus olisi voinut olla, jos Qui-Gon olisi selvinnyt – tämä kysymys on aina kiehtonut minua. Olisiko Anakin kääntynyt pimeän puolelle, jos hänen opettajansa olisi ollut kapinallismielisempi, avoimempi Qui-Gon?

Leffan badass-hetkistä minun on pakko nostaa esille Obi-Wanin, Qui-Gonin ja Darth Maulin taistelu, niin sanottu The Duel of the Fates. Vaikka kyseessä ei ole suosikkivalomiekkataisteluni, myönnän täysin rinnoin, että taistelun koreografia ja musiikki ovat kerrassaan upeita. Darth Maul on kaksiteräisine miekkoineen tietenkin yksi elokuvan huippuhetkistä. Hän sanoo leffassa ehkä vain muutaman sanan eikä hänelle anneta sen kummempaa luonnetta (hänestä tulee paljon mielenkiintoisempi hahmo animaatiosarjoissa) mutta hän on silti vaan käsittämättömän cool.