HUOM! Sisältää isoja spoilereita Claudia Grayn kirjasta The High Republic: The Fallen Star!
Kannen ohella ensimmäisiä asioita mihin kiinnitän huomiota kirjoja selatessani on kirjan nimi. Tämä ei varmaankaan yllätä ketään, ovathan kirjan kansi ja nimi, jollet jo valmiiksi tiedä kirjan juonta, selkeimmät ja ensimmäiseksi näkyvissä. En edes yritä esittää ettenkö koskaan tuomitsisi kirjaa sen kannen – tai otsikon – perusteella, ja olen vahvasti sitä mieltä, että me kaikki, jokaikinen meistä (kyllä, jopa sinäkin) tuomitsemme kirjoja huomaamattamme tai tietoisesti kansitaiteen ja nimen perusteella.
On monia kirjoja, joiden nimet ovat mielestäni tylsähköjä tai eivät muuten vain herätä inspiraatiota napata kirjaa hyllystä. Näihin lukeutuu monia suosikkejanikin. En esimerkiksi ole koskaan henkilökohtaisesti tykännyt siitä, että kirjan nimi on pelkästään päähenkilön etunimi – mitä se kertoo tarinan juonesta, teemoista tai päähenkilön energiasta? Rakastan Jane Austenin Emmaa ja Charlotte Brontën Jane Eyreä, mutta niiden nimet eivät ole kovinkaan mielenkiintoiset. Myös monet kreikkalaiseen mytologiaan perustuvat romaanit ovat nykyään lähinnä päähahmon mukaan nimettyjä (esim. Jennifer Saintin Elektra, Ariadne ja Atalanta, ja Jessie Burtonin Medusa sekä Rosie Hewlettin Medusa), ja vaikka ymmärrän miksi näin on markkinointinäkökulmasta, kaipaisin joskus vähän mielikuvituksellisempaa nimeämistä. Vaikka olen typerien punien ystävä, eivät myöskään monet romanssiteokset innosta minua nimiensä perusteella, koska ne kaikki sulautuvat yhdeksi punien massaksi: Fake It Till You Bake It (Jamie Wesley), The Dos and Donuts of Love (Adiba Jaigirdar), Donut Fall in Love (Jackie Lau), Don't Go Baking My Heart (N.G. Peltier) ja niin edespäin. En väitä, että nämä kirjat olisivat tarinoiltaan huonoja, ainoastaan, että niiden nimet sekoittuvat toisiinsa.
Suurimman osan ajasta kirjojen nimet ovat hyviä, mukavia ja tarinalle sopivia, eivätkä ne herätä minussa kummempia turhautumisen tai ihastuksen tunteita. Mutta millaiset nimet sitten ovat mielestäni loistavia?
Tykkään usein pitkistä, runollisen puolelle menevistä nimistä. Nämä nimet eivät kenties ole helppoja kirjoittaa montaa kertaa putkeen ilman kirjoitusvirheitä, mutta ne ovat kauniita, kun ne sanoo ääneen. Kenties paras esimerkki tämän kategorian nimestä on Benjamin Alire Sáenzin Aristotle and Dante Discover the Secrets of the World sekä teoksen jatko-osa Aristotle and Dante Dive into the Waters of the World. Mielestäni kummassakin nimessä tulee heti selville millainen kirjan tunnelma tulee olemaan – runollinen, ihmettelevä, soljuva – ja antaa myös maistiaisen Saénzin kirjoitustyylistä. Kumpikin nimi kertoo myös heti lukijalle kirjojen olevan kasvamisesta, aikuistumisesta, maailman tutkiskelemisestä ja oman paikkansa etsimisestä. Toinen pitkä, runollinen nimi josta pidän kovasti on The Invisible Life of Addie LaRue (V.E. Schwab), joka kuvastaa hyvin minkälainen romaani lukijalla on käsissään: tarina naisesta, joka on tuomittu elämään näkymätöntä elämää – kukaan ei muista häntä eikä hän voi jättää minkäänlaista jälkeä maailmaan. Kirjan nimi on melankolinen ja haikea, kuten myös sen tarinakin on.
Pitkien nimien ei kuitenkaan aina tarvitse olla runollisia iskeäkseen. The Gentleman's Guide to Vice and Virtue on loistokas nimi Mackenzi Leen upealle historialliselle seikkailutarinalle, jonka päähenkilö, otsikon gentlemanni, on paheissa rypevä aatelispoika Monty, joka tarinan edetessä alkaa kasvaa ja kehittyä aavistuksen paremmaksi ihmiseksi. Otsikko on hauska ja mieleenpainuva. Romaanin pääparia, Montya ja Percyä, seuraava pikkuromaani The Gentleman's Guide to Getting Lucky on kanssa mainiosti nimetty: lukija tietää heti, mistä on kyse ja osaa kirjan avatessa odottaa jännittävää tarinaa siitä lykästääkö Montya vihdoin ja viimeinkin makuukammarin puolella Percyn kanssa. Hauskoista pitkistä nimistä puheen ollen minun on myös pakko mainita, että yksi parhaiten nimetyistä elokuvista ikinä, on DC:n antisankarittaresta Harley Quinnista kertova Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn. Jos Harley Quinn saisi otsikoida elämästään kertovan elokuvan, olisi se juuri jotain tuollaista: ylenpalttista, hupsua ja dramaattista.
Pidän myös nimistä, joissa on jonkinlainen viittaus tai hatunnosto jollekin toiseelle teokselle tai jollekin idealle. Madeline Millerin The Song of Achilles on hyvä esimerkki tästä. Millerin romaani kertoo Homeroksen legendaarisen eepoksen Iliaan sankarin Achilleksen elämästä ja tämän suhteesta tämän kumppaniin Patroclukseen, joka toimii kirjan kertojana. The Song of Achilles on monin tavoin loistava otsikko, koska a) nimi kertoo lukijalle heti mistä se kertoo, b) sana "song" on hatunnosto sille, että antiikin aikana monet tarinat, kuten Ilias-eepos, kerrottiin laulaen ja c) nimi "Ilias" tai "Iliad" tarkoittaa laulua Troijasta (Ilium), joten nimi The Song of Achilles on myös hatunnosto Iliaan nimelle. Natalie Haynesin kreikkalaisen mytologian naishahmoja käsittelevä teos Pandora's Jar on myös mielestäni loistavasti nimetty, koska Pandoran nimi hälyttää heti lukijassa kelloja ja saa ihmisen ymmärtämään kyseessä olevan mytologiaa käsittelevä teos, kun taas puolestaan Jar saa lukijan kenties kummastuman. Eikös Pandoralla ollut lipas, eikä ruukku? Miksi kirjan nimi on Pandora's Jar eikä Pandora's Box? Jos ette tienneet, Pandoralla ei tosiaan koskaan ollut lipasta antiikin lähteissä. Ajatus lippaasta syntyi paljon myöhemmin, vasta 1500-luvulla, kun humanisti Erasmus käänsi kreikkaa väärin ja muutti Pandoraan liitetyn objektin vahingossa ruukusta lippaaksi (häneltä menivät sanat pithos ja pyxis sekaisin). Haynesin teos kertoo jo nimeltään mitä lukijalle on luvassa: stereotypioiden murtamista, naisten oikeiden tarinoiden ja lähteiden esittelyä ja heistä historian eri aikana tehtyjen versioiden pohdiskelua.
Ihania ovat myös nimet, jotka ensi näkemältä tarkoittavat jotain tiettyä tai vain yhtä asiaa, mutta jotka, kirjan luettuasi, saavat aivan uusia merkityksiä. Erinomainen esimerkki tästä on Claudia Grayn Star Wars -romaani The High Republic: The Fallen Star. Tiesin, jo ennen kuin aloitin romaanin lukemisen, että sen tarina tulee keskittymään äärimmäiseen katastrofiin Starlight Beacon -nimisellä avaruusasemalla. Tiesin, että Starlight tulee tippumaan ja tuhoutumaan, joten kun kirjan nimi paljastettiin, tajusin viittauksen välittömästi ja pidin siitä. The Fallen Star on haikea ja tarinan konstekstin tuntien uhkaava, ja erittäin sopiva avaruusseikailulle. En kuitenkaan odottanut, että The Fallen Star saisi aivan uuden ulottuvuuden Stellan Giosin hahmon kuoleman kautta. Stellan joutuu varsinaisen emotionaalisen höykytyksen kohteeksi teoksessa hänen yrittäessään parhaansa pelastaa miljoonia kuolemalta ja kivulta, ja hän joutuu tukeutumaan ystäväänsä Elzariin. Stellanin heikoimpina hetkinä, Elzar lohduttaa häntä muistuttamalla häntä siitä, kuinka hän on heidän ystävätrionsa napatähti (pole star), heidän oppaansa. Stellanin uhratessa lopulta henkensä ja kuollessa Starlight-aseman räjähtäessä, kaksi tähteä putosi taivaalta ja tuhoutui: Tasavallan suuri projekti ja toivon symboli, Starlight Beacon, sekä Elzarin ja Avarin napatähti. En voi kuvailla sanoin, kuinka hapan olin luettuani Stellanin kuolinkohtauksen ja katsottuani tämän jälkeen ensi kerran kirjan kantta, jossa tuo nimi komeili, kuin minua ja, aavistuksen hysteerisen surullisia, tunteitani pilkaten.
Monitulkinnalliset nimet ovat myös usein mukavia. Ruta Sepetysin I Must Betray You on tästä hyvä esimerkki. Teos sijoittuu 1980-luvulle kommunistiseen, Nicolae Ceaușescun hallitsemaan Romaniaan, jossa tavallisia kansalaisia värvättiin/pakotettiin vakoilemaan toisiaan valtion salaisen poliisin toimesta. Kirjan nimen voi tulkita viittaavan moneen asiaan. Päähenkilö Cristiania houkutellaan pettämään perheensä ja vakoilemaan heitä, mutta hän päätyy sen sijaan pettämään valtionsa hallinnon kapinoidakseen. Cristianin ystävät ja läheiset joutuvat pettämään heille tärkeimmät ihmiset salaisen poliisin pelosta. Vallankumouksen kulminoituessa Nicolae Ceaușescun teloitukseen, hänen entiset miehensä ja sotilaansa pettävät hänet. Olen nähnyt, että kirjan nimen on jopa tulkittu viittaavan itse Nicolae Ceaușescuun: hän pettää maansa ja alamaisensa oman turvansa ja asemansa vuoksi.
Joskus kirjojen nimet vain iskevät ja joskus eivät, enkä osaa syväluotaavasti sanoa miksi. Rakastan Evelyn Waughin teoksen Brideshead Revisited nimeä, osittain sen takia, että se on mukava sanoa ääneen ja osittain siksi, että se kyllä sopii teoksen juonelle, mutta lähinnä vain jostain määrittelemättömästä syystä. Ruta Sepetysin teoksen Salt to the Sea on kaunis nimi, kuten on myös Sebastian Faulksin kirjan Birdsong ja Celeste Ng'n esikoisteoksen Everything I Never Told You. Selkeää kaavaa tai yhtäläisyyttä, joka linkittäisi kaikki suosikkinimeni toisiinsa en kykene löytämään suosikkieni seasta: tuppaan tykkäämään pitkistä ja runollisista nimistä, mutta toisaalta Annihilation (Jeff VanderMeer) on minusta mainio nimi, ja monitulkintaisten nimien ohella pidän myös nimistä kuten The Girl Who Fell Beneath the Sea, joka kertoo tytöstä, joka tippuu merenalaiseen maailmaan ja ajautuu seikkailuun.
Tämän esseen tavoitteena ei ollut niinkään saavuttaa mitään suurta tulosta tai valaistumista, vaan kyseessä oli yksi niistä esseistä, jossa höpisen itseäni kiinnostavia asioita ja toivon, ettet aivan täysin uuvahtanut kesken kaiken. Olen miettinyt kirjojen nimiä viime aikoina, ja halusin jakaa joitain ajatuksiani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti