Olen lukenut klassikoita teini-ikäisestä saakka. Aloitin Jane Austeneilla, ja siirryin niistä pikkuhiljaa Brontën siskoksiin, Thomas Hardyyn, Victor Hugoon, Elizabeth Gaskelliin ja niin edespäin. Olen lukenut lähinnä 1800-luvun englantilaista ja ranskalaista kirjallisuutta, joten en kutsuisi itseäni mitenkään laajalti perehtyneeksi klassikkokirjallisuuteen. Monia on kuitenkin tullut luettua, ja klassikkokirjojen kategoriasta löytyy jokunen suosikkiromaanini.
1. Les Misérables (Victor Hugo)
Jos minun pitäisi valita lempikirjani, vastaisin varmaan Les Misérables. Kyseessä ei ole, vannon, halu kuulostaa sivistyneelle ja hienostuneelle. Les Misérables on aidosti yksi parhaista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut.
Les Misérables on kaunis, raastava kertomus rakkaudesta, armahduksesta, toivosta ja kapinasta, ja tarjoaa upean katsauksen Ranskan 1800-luvun yhteiskuntaan ja sen kipukohtiin. Hugon teos on läpeensä yhteiskuntakriittinen, ja keskittyy aateliston sijaan niihin ihmisiin, joita yhteiskunta polkee. Päähenkilöinä on vankeja, prostituoituja, kodittomia, köyhiä, antimonarkisteja ja rikollisia. Kirja on täynnä unohtumattomia hahmoja: suosikkeihini lukeutuvat mm. kyynikko-opiskelija Grantaire, hahmokehityksen mestari Jean Valjean ja säihkyvä kapinallisjohtaja Enjolras.
Les Misérables on minulle rakas myös elokuvana, musikaalina ja fandomina (en ole lukenut mistään kirjasta yhtä paljon ficcejä kuin Les Misistä). Olen tatuoinut molempaan ranteeseeni lainaukset kirjasta – vasurissani on ”Permets-tu?” ja oikeassa ”Être libre”.
2. Kasvattitytön tarina (Jane Austen)
Kasvattitytön tarina on ehkä Austenin vähiten suosittu romaani, mikä on on minusta liki rikollista. Ymmärrän, että teos ei ole yhtä hauska kuin Emma tai Ylpeys ja ennakkoluulo, ja romaanin rakkaustarina ei ole Austenin houkuttelevin: Fannyn rakastettu Edmund on suurimman osan ajasta raivostuttava, ja nykynäkökulmasta monia voi ymmärrettävästi hiertää se, että Fanny ja Edmund ovat serkuksia. Mielestäni Kasvattitytön tarina on kuitenkin Austenin parhaimmistoa.
Fanny on yksi samaistuttavimmista hahmoista koskaan kirjallisuudessa. Hän on ahdistunut, hiljainen tyttö joka pieksee itseään kaikesta mikä menee pieleen, mutta pysyy silti omien arvojensa puolella vaikka kaikki soimaavat häntä siitä. Hän on ahdistuneiden introverttien kuningatar, ja arvostan sitä, ettei hänen tarvitse muuttua löytääkseen onnen. Ihminen voi olla ujo ja pelokas, ja silti löytää rakkauden ja saavuttaa unelmansa. Teoksen moraalisesti kyseenalaiset mutta rakastettavat Crawfordin sisarukset ovat myös Austenin hahmotyön parhaimmistoa. Mary Crawford on kenties Austenin verbaalisesti nokkelin hahmo.
Kasvattitytön tarina on myös mielenkiintoinen katsaus kasvatukseen ja vanhemmuuteen, henkisen pahoinpitelyn vaikutukseen, kasvattitytön kummalliseen asemaan ja 1800-luvun Englannin yhteiskunnan ajatuksiin siitä mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta.
3. Shirley (Charlotte Brontë)
Brontën siskokset nähdään usein feministisen kirjallisuuden varhaisina esimerkkeinä. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani nostetaan usein esille feministisenä klassikkona, mutta mielestäni sen sijaan pitäisi korostaa Shirleytä. Jane Eyren hahmo on upea ja monitahoinen – harvinaisen realistinen naishahmo klassikkokirjallisuudessa – mutta jos protofeminismiä etsit, lue Shirley. Shirley seuraa kahta naista – Carolinea ja Shirleytä – jotka ystävystyvät huolimatta siitä, että toinen on vähävaraisempi ja ujompi, ja toinen itsevarma tilanomistaja, joka ottaa tilallaan hoitaakseen miehen tehtävät.
Shirleysta löytyy Charlotte Brontëlle ominaista raastavaa tunteenkuvausta – Caroline velloo pitkän aikaa toivottomassa rakkaudessa, ja hänen epätoivonsa kuvaus on kauniin eläväistä – mutta se on esimerkiksi Jane Eyren tarinaan verrattuna laajempi: keskiössä ei ole vain yksi nainen, yksi kartano ja yksi rakkaustarina. Romaani käsittelee luddiittiliikettä ja teollistumisen vaikutusta maatalouteen, useampaa rakkaustarinaa, perhettä ja naisen asemaa. Keskeisessä asemassa ovat myös naisten väliset ystävyydet, mikä on aina kivaa.
Olen lukenut Shirleyn vain kerran, mutta se jätti minuun jälkensä. Haluaisin kovasti lukea sen uudelleen.
4. Viisasteleva sydän (Jane Austen)
Viisasteleva sydän on mielestäni Austenin paras rakkaustarina. Annen ja Wentworthin mutual pining on loistokasta, ja ihailen sitä, miten Austen onnistuu luomaan niin intiimin rakkaustarinan huolimatta siitä, että päähenkilöt eivät puhu toisilleen kuin muutaman sanan kirjan ensimmäisellä puoliskolla. Wentworthin rakkaudentunnustus on yksi parhaista asioista, joita silmämunani ovat koskaan saaneet lukea.
Anne on Fannyn lailla introvertimpi hahmo, hiljainen ja rauhallinen, sellainen jota monet voisivat helposti kuvailla tylsäksi. Anne on mielestäni kuitenkin ihailtava kaikessa tasaisuudessaan: hän ei anna muiden mielipiteiden (enää) vaikuttaa häneen liikaa, hän on kärsivällinen ja hän pitää kiinni arvoistaan. Wentworth on mielestäni mielenkiintoinen muun muassa siksi, että hän on Austenin sankareista ainut, joka on itse luonut varallisuutensa ja uransa. Hän ei ole syntyjään aatelinen tai rikas.
Viisastelevassa sydämessä minuun vetoaa myös teoksen melankolinen tunnelma ja se, miten teoksessa käsitellään toisia mahdollisuuksia. Anne ja Wentworth eivät ole ainoita, jotka toivovat toista mahdollisuutta onneen.
5. Emma (Jane Austen)
Emma on leikkisä ja hauska teos, viihdyttävä kuvaus pikkukylän elämästä ja sisältää kenties Austenin parhaimman sankarittaren kasvutarinan. Emma on paikoittain raivostuttava hahmo – hän on ylpeä, määräilevä, tahditon ja manipuloiva – mutta hän on myös läpeensä rakastettava kaikkine virheineen, koska hän ei ole ilkeä tai julma, hän haluaa auttaa, mutta tekee sen usein väärin.
Emman hahmot ovat mieleenpainuvia ja usein hullunkurisia. Eltonit raastavat nuppiani parhaimmalla tavalla, Emman isän luulotautisuus on sekä säälittävää että huvittavaa, ja neiti Batesin puhetulva on koomista. Taidokkainta teoksessa on kuitenkin se, että jopa sen koomisemmat hahmot tuntuvat aidoilta ihmisiltä, eivätkä karikatyyreilta. Emman isä voi olla rasittava, mutta hän on hyvin hellä ja huolehtivainen isä. Neiti Bates on uuvuttava, mutta hän on myös surullinen kuvaus aviottoman köydän naisen aseman tukaluudesta.
Rakkaustarina Emmassa on myös mainio, ja sisältää Wentworthin kirjeen jälkeen parhaimman rakkaudentunnustuksen. A+, kaunista, upeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti