Antiikin jumalat olivat mukana ihmisten arjessa ja elämässä. Ei siis ole ihme, että mytologia on tupaten täynnä tarinoita siitä, mitä voi tapahtua kun jumala ja ihminen tulevat kosketuksiin ja ajautuvat suhteeseen. Useimmat näistä tarinoista eivät ole iloisia eivätkä rakkaustarinoita, vaan kertomuksia väkivaltaisista, stalkkaavista ja pahoinpitelevistä jumalista ja heidän kuolevaisista uhreistaan.
Jumalat ja ihmiset saattoivat kuitenkin aidosti rakastua toisiinsa, eikä kyseessä aina ollut pakotettu suhde. Tässä postauksessa haluaisin esitellä kaksi todellista rakkaustarinaa jumalan ja ihmisen välillä – yhden onnellisen ja yhden onnettoman. Näiden pariskuntien tarinat ovat hyvin lähellä sydäntäni.
Dionysos ja Ariadne
Jumalten ja kuolevaisten väliset suhteet eivät useinkaan pääty hyvin kreikkalaisessa mytologiassa. Yksi poikkeus kuitenkin on: Dionysos ja Ariadne, Kreetan prinsessa. Ariadne rakastui alunperin Theseukseen, joka tuli Kreetalle tuhoamaan ihmishärkähybridi Minotauruksen (fun fact: Minotaurus oli Ariadnen velipuoli äidin puolelta), ja auttoi tätä selviytymään Minotauruksen labyrintista. Theseus karkasi kuningas Minoksen, Ariadnen isän, raivoa Ariadnen kanssa, mutta hylkäsi (tai unohti) tämän kotimatkalla Naxos-saarelle. Ariadne itki ja suri, vaelsi saarella sumussa. Hän oli yksin, hän oli hylännyt perheensä ja hän oli auttanut vihollista omaa kansaansa vastaan. Viinin, hurmion, hulluuden ja ekstaasin jumala Dionysos saapui Naxokselle ja rakastui Ariadneen, ja tämä Dionysokseen. Dionysos kohottaa Ariadnelleen antaman häädiadeemin taivaisiin tähtikuvioksi Coronae Borealis (Pohjan kruunu) heidän liittonsa kunniaksi. Heidän rakkautensa on kirjaimellisesti kirjoitettu tähtiin.
Tässä vaiheessa jumalten ja kuolevaisten romansseissa kuolevainen yleensä kuolee jollain hirvittävällä tavalla ja jumala jää suremaan menettämäänsä rakastettua ikuisesti ja omistaa tälle temppelin, kaupungin tai jonkin sortin kasvin. Joissakin versioissa Ariadnelle ei käy hyvin (eräässä versiossa Perseus tappaa hänet gorgonin päällä sotiessaan Dionysosta vastaan), mutta yleisimmän version mukaan Dionysos vie Ariadnen mukanaan Olympos-vuorelle, jossa Ariadne elää ikuisesti tämän vaimona. Dionysos ja Ariadne ovat harvinaisia siitä, että heidän tarinastaan on edes olemassa onnellinen versio: haluan uskoa tähän versioon, koska pidän heistä kovasti. Koska mistään myytistä ei ole olemassa yhtä oikeaa, toista parempaa versiota, voin valita lopuista sen, mistä pidän eniten ja pitää sitä tämän pariskunnan loppuna.
Dionysoksessa ja Ariadnessa minua viehättää se, miten he edustavat kahta hyvin erilaista maailmaa – kuolevaisten ja kuolemattomien maailmaa – mutta pystyvät silti löytämään onnen yhdessä. He eivät ole toistensa ensimmäiset isot rakkaudet – molemmat ovat kokeneet menetyksiä ja pettymyksiä – mutta he ovat ehkä toistensa tärkeimmät, merkityksellisimmät rakastetut. Pidän molemmista hahmoista myös itsekseen. Dionysos on lempparijumalani – hän on kiehtova sekoitus voimaa, hurmiota, olymposlaisen tappavaa ylpeyttä ja viettelevää hulluutta, ja hän erottuu muista jumalista muun muassa olemalla ainut puoliksi kuolevainen jumala (hänen äitinsä oli Semele, kuolevainen prinsessa, Zeuksen epäonninen heila) – ja Ariadne on aliarvostettu, nokkela prinsessa, joka muistetaan valitettavasti lähinnä Theseuksen hetken hoitona, vaikka ilman Ariadnea, Theseus ei olisi ikinä selvinnyt Minotaurusta vastaan. Minua ilahduttaa ajatus siitä, että Theseus saa joskus tietää, että hänen hylkäämänsä tai unohtamansa prinsessa on nykyään jumalan kuolematon vaimo, häntä ylempiarvoinen. Haluan ajatella, että tämän tajuaminen kismittää Theseusta ja piinaa häntä hamaan loppuun saakka. Jos et osannut jo päätellä, en pidä Theseuksesta laisinkaan, mutta se on oma esseensä se.
En ole tainnut lukea yhtään alkuperäistä, antiikin aikaista tekstiä Dionysoksesta ja Ariadnesta, en ainakaan sellaista, joka keskittyisi vain heihin. En tiedä tarkalleen onko sellaista edes säilynyt. Heidät mainitaan kuitenkin useammassa teoksessa, vaikkakin usein vain ohimennen. On kuitenkin yksi moderni teos, jossa heidän suhdettaan kuvataan kauniisti ja hyvin mielenkiintoisella tavalla. Upean Jennifer Saint esikoisromaani Ariadne kertoo Kreetan prinsessan elämäntarinan, alkaen hänen nuoruudestaan perheensä parissa, edeten aina Theseus-episodiin ja hänen aikoihinsa Dionysoksen vaimona ja tämän lasten äitinä. Teos antaa Ariadnelle hänen kauan kaipaamansa hetken parrasvaloissa ja kertoo tarinan naisesta, joka on oma itsenäinen olentonsa, eikä vain elämänsä miesten jatke. Mielenkiintoinen katsaus heihin löytyy myös Phoenicia Rogersonin teoksesta Herc (romaani kertoo sankari Herakleen tarinan hänen vihollistensa, perheensä, ystäviensä ja rakastajiensa näkökulmasta), jossa Ariadne esitetään sankareita vihaavana, vihaisena ja kitkeränä naisena, jota hänen jumalainen aviomiehensä palvoo koko sydämellään. He ovat kuolematon pariskunta, kumpikin omalla tavallaan kummallinen ja yksi heidän seuraajistaan kuvaa heitä upeasti seuraavin sanoin: "They loved each other, not despite their madness but because of it." Pidän siitä, että kirjassa Ariadne esitetään Dionysoksen kumppanina tämän elämää määrittelevässä hulluudessa – he tuntuvat olevan luodut toisilleen.
Apollo ja Hyakinthos
Toisin kuin Dionysos ja Ariadne, Apollo ja Hyakinthos eivät useinkaan saa onnellista loppua. Minä tuppaan tykkäämään surullisista ja traagisista rakkaustarinoista ja myyteistä, joten ei ole ihme, että minä rakastan auringon, parantamisen, ennustamisen ja vaikka minkä muun jumalan Apollon ja kuolevaisen prinssi Hyakinthoksen rakkaustarinaa.
Kaunis prinssi Hyakinthos kiinnitti Apollo-jumalan huomion ja he rakastuivat. Länsituulen jumala ja personifikaatio Zefyros oli kuitenkin myös kiintynyt Hyakinthokseen ja halusi tämän omakseen. Eräänä päivänä, Hyakinthos ja Apollo olivat ulkona heittelemässä kiekkoa. Siitä mitä tarkalleen tapahtui, on olemassa useampikin versio – kumpikin yhtä onneton. Eräässä versiossa Apollo heitti kiekon jumalallisilla voimillaan korkealle ja kovaa, ja innokas Hyakinthos juoksi saadakseen sen kiinni, mutta kiekko osuikin häntä päähän ja hän menehtyi. Toisessa versiossa heidän pelatessaan Zefyros näki mahdollisuuden tuhota heidän onnensa kostona siitä, että Apollo oli vienyt hänen rakkautensa kohteen. Apollon heitettyä kiekkonsa, Zefyros puhalsi kiekkoon niin, että se lensi Hyakinthosta kohti ja tappoi tämän. Apollo syleili rakastettunsa ruumista ja yritti parantaa tämän voimillaan, mutta ei onnistunut peruuttamaan kohtaloiden määräämää kuolemaa. Kunnianosoituksena rakastetulleen Apollo loi uuden kukan hänen verestään – hyasintin. On olemassa joitain versioita joissa Hyakinthoksesta tehdään jumala, mutta tähän versioon törmää vain harvoin – en tiennyt sen olemassaolosta ennen kuin aloin tehdä pohjatyötä tätä esseetä varten. Vaikka voisin halutessani kuvitella iloisemman lopun tälle parille, en kuitenkaan tee niin: pidän heidän traagisuudestaan.
Apollon ja Hyakinthoksen myytti on pieni ja yksinkertainen, se ei ole eeppinen tai tapahdu suuren taistelun keskellä, vaan heidän tragediansa koittaa tavallisena päivänä heidän pelatessaan pelejä onnellisena rakkaudessaan, mikä tekee heidän lopustaan tavallaan vielä julmemman. Tämä tarina ei ole ainut, missä jumala luo menettämänsä rakastetun kunniaksi kasvin (Dionysos luo rakastamansa nuorukaisen Ampeloksen verestä viiniköynnöksiä). Minusta siinä, että nämä ikuiset, kuolemattomat olennot – jotka usein ovat julmia ja verenhimoisia, katkeria ja kateellisia – voivat tuntea jotain niin aidosti, että he luovat tuskastaan ja menetyksestään jotain uutta ja kaunista, on jotain todella koskettavaa. He eivät ymmärrä ihmisiä tai ihmiselämän lyhyyttä, he ovat jotain meitä paljon suurempaa, mutta he osaavat silti rakastaa ja surra kuten ihmiset.
Paras antiikin aikainen versio, jonka olen löytänyt tämän parin surullisesta tarinasta löytyy roomalaisen Ovidiuksen upeasta eeppisestä runosta Muodonmuutoksia. David Raeburnin upeassa käännöksessä Apollo huudahtaa Hyakinthoksen ruumiin äärellä: "I see your wound and I see my guilt. You are my sorrow and my shame." Hän suree lohduttomasti: "How I wish I could die in your place or beside you! But since we are subject to destiny's laws you can only survive in my heart, be recalled in the words of my lips. Your name will resound in the music I play, in the songs that I sing. My sighs shall be imaged in you and scored in the marks of a new flower." Tämä muutaman sivun runo on yksi pitkän Muodonmuutoksia-teoksen parhaimmista. Kun luin sen ensi kerran, taisin tirauttaa muutaman kyyneleen. Apollon suru on käsinkosketeltavaa ja hänen yksinäisyyttään kuolemattomuudessaan on masentavaa ajatella.
En ole lukenut yhtään modernia teosta, jossa Apollon ja Hyakinthoksen suhdetta käsiteltäisiin olennaisella tavalla. Tiedän, että Nicole Bailey on kirjoittanut kirjoja, joissa kerrotaan aivan uudenlainen versio tästä myytistä (A Veil of Gods and Kings), mutta en ole saanut näitä kirjoja vielä käsiini. Paras ja koskettavin moderni versio, jonka olen kohdannut on laulu, taiteilija Aidoneuksen haikea, sydäntä riipaiseva kappale HYACINTHUS. Laulu on surevan Apollon näkökulmasta, ja sisältää kerrassaan musertavia säkeitä, kuten "If I'm being honest, I'd do anything to see you / Maybe in another life the universe will let me keep you" ja "I had loved you because you were nothing like me". Laulussa tulee hienosti esille se, miten Apollo ja Hyakinthos olivat eri maailmoista, sekä se, miten Apollo ikuisti rakkautensa kukkiin: "See how flowers grow beneath the place your head once lay? / They are crying for you still". Aina kun kuuntelen Aidoneuksen kappaleen, saan kylmiä väreitä ja minulle tulee paha mieli. Se on todellakin upea kappale ja upea kunnioitus upealle myytille.
Dionysos & Ariadne:
Kuva 1: Freskomaalaus 1–79 jaa.
Kuva 2: Bacchus and Ariadne (Giovanni Antonio Pellegrini, 1720-luku)
Apollo & Hyakinthos:
Kuva 1: The Death of Hyacinthos (Jean Broc, 1801)
Kuva 2: Apollo and Hyacinthus (Nicolas-René Jollain, 1796)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti