Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 1

Eräänä yönä yrittäessäni nukahtaa aloin yhdistellä mielessäni kreikan mytologian tarinoita ja hahmoja Taylor Swiftin lauluihin, koska miksipäs ei. Inspiraationa tälle pohdinnalle oli kirjailija Natalie Haynesin instapostaukset, jossa hän yhdisti jokaisen Swiftin levyn johonkin jumalattareen kirjastaan Divine Might.

Hupailu, jolla yritin pitää loitolla turhautumistani siitä, että en saanut unta eskaloitui lopulta laajamittaiseksi Swiftin biisien läpikäymiseksi ja mytologian pohdinnaksi, jonka tuloksena on tämä postaus ja sen tulevat jatko-osat. You're welcome.

Pohdiskeltuani biisin ja sille valitsemani hahmon yhteyksiä, vinkkaan myös kirjoja – niin antiikin aikaisia kuin moderneja – jotka käsittelevät samanlaisia teemoja ja sopivat biisille.

"What must it be like to grow up that beautiful?" – Gold Rush ja Troijan Helena

Gold Rush on minun mielestäni yksi Taylor Swiftin parhaita biisejä ja ehdottomasti Evermore-levyn parhaimmista lauluista. Gold Rushissa laulun puhuja kuvaa tunteitaan salaa palvomaansa kaunista ihmistä kohtaan, jonka kaikki haluavat ja josta kaikki unelmoivat. Tämä ihanainen kappale on monin paikoin täydellinen naisista kauneimmalle, Troijan Helenalle, jota kutsutaaan naiseksi jonka kauneus "launched a thousand ships", viitaten tuhanteen kreikkalaiseen laivaan, jotka purjehtivat sotimaan Troijaan Helenan vuoksi.

Helena on kreikkalaisen mytologian suuri kaunotar. Hän on Zeus-jumalan ja kuolevaisen Ledan tytär, ja hän on kuolevaisista kaikkein kaunein – hän on jotain muuta kuin tavallinen ihminen syntyperänsä ja kasvojensa vuoksi. Gold Rushissa toistuu useasti puhujan kysymys "What must it be like to grow up that beautiful?" joka toi minulle heti mieleen Helenan. Millaista olisi olla maailman kaunein tyttö ja nainen, kasvaa tietäen, että kaikki ympärilläsi haluavat sinut, ajattelevat sinua tietyllä tavalla ja arvostavat sinua vain kauneutesi vuoksi? Gold Rushissa toistuu myös ajatus siitä, että kaikki miettivät millaista olisi omistaa ja rakastaa puhujan rakkauden kohdetta – "I don't like that anyone would die to feel your touch / Everybody wants you / Everybody wonders what it would be like to love you" – ja se jos jokin sopii Helenalle täydellisesti. Kun hänen isänsä julistaa Helenan olevan naimaikäinen ja valmis valitsemaan aviomiehensä, kaikki Kreikan prinssit, kuninkaat ja muut silmäätekevät saapuvat Spartaan havittelemaan hänen kättään. Koska Helena voi valita vain yhden miehen, täytyy hänen isänsä vannottaa hylättyjä miehiä olemaan sotimatta Helenaa ja tämän valittua aviomiestä vastaan – niin kovasti he kaikki haluavat Helenan koristamaan hoviaan, he ovat valmiita taistelemaan hänestä. Miesten halu omistaa naisista kaunein ei kuitenkaan ilmennyt vain prinssien ja kuninkaiden kiitäessä Spartaan sillä sekunnilla kun Helena varttui tarpeeksi vanhaksi avioon, vaan myös ankeammissa merkeissä Helenan ollessa lapsi. Theseus – kyllä, Theseus Minotaurus-myytistä, suuri sankari ja niin edespäin (pyh ja pah) – kidnappasi Helenan tämän ollessa, riippuen lähteistä, 8–10-vuotias ja vei tämän mukanaan Ateenaan. Tämä kidnappaus on osa pitkän pitkää listaa syistä miksi inhoan Theseusta.

Gold Rush on minusta oiva Helenalle myös siksi, että se ei ole puhuteltavan kauniin olennon näkökulmasta, vaan on toisen, häneen rakastuneen ihmisen pohdintoja hänestä. Helena on hyvin mysteerinen hahmo ja häntä kuvataan usein vain ulkoapäin. Antiikin lähteissä hän pääsee ääneen jonkin verran, mutta en ole törmännyt moneen moderniin teokseen, joissa Helena olisi näkökulmahahmo. Tavallaan pidän tästä, koska Helena on minusta kiehtovimmillaan silloin, kun hän pysyy aavistuksen etäällä lukijasta. Swiftin laulussa puhuja toteaa "My mind turns your life into folklore" ja ahh, tämäkin on niin helenamainen juttu, koska jos jostakin naishahmosta kreikkalaisessa mytologiassa on tullut ihmistä isompi legenda, vertauskuva ja moraalinen kertomus, niin Helenasta. Minusta tuntuu, että joskus ihmiset unohtavat hänen olleen, loppujen lopuksi, pelkkä kuolevainen. 

Jos haluat lukea tarinoita tästä kadehdittavasta, halutusta kaunottaresta, tsekkaa antiikin kirjallisuuden puolelta Homeroksen Ilias, jossa kuvataan raakaa, kymmenvuotista sotaa Helenan nimissä. Helena ei esiinny kuin muutamassa luvussa, mutta hän on tavallaan koko ajan läsnä, kuin aaveena. Kuten sanoinkin jo aiemmin, Helena ei useinkaan pääse itse ääneen ja kertomaan tarinaansa. Hän on usein vain ihmisten ajatusten, sanojen, tunteiden, halun ja hämmennyksen kohde, objekti eikä subjekti. Jos haluat kuitenkin tarinan, jossa Helena pääsee itse ääneen ja kuvaamaan omia kokemuksiaan, lue Euripideen Helen-näytelmä, joka tarjoaa vaihtoehtoisen version Helenan roolista Troijan sodassa. Näytelmässä Helena pyrkii kertomaan ihmisille totuuden hänen elämästään ja siitä mitä Troijassa tapahtui – tässä versiossa Helena itse ei koskaan mennyt Parisin kanssa Troijaan, vaan jumalat loivat kuvajaisen hänestä, jonka vuoksi Troijassa sitten sodittiin kymmenen vuotta oikean Helenan hengaillessa Egyptissä – ja minulle tuli, Gold Rushia ajatellessani, mieleen, että tässä näytelmässä Helena yrittää selventää hänestä syntynyttä folklorea ja legendaa ja saada muut näkemään hänet jonain muuna kuin pelkkänä legendaarisena porttona ja sodan lähtölaukauksena.

Kuunnellessani Gold Rushia ja pohtiessani miten sen teemat sopivat Helenalle, tuli mieleen heti myös kaksi modernia kirjaa. Costanza Casatin teoksessa Clytemnestra, Helena ei ole näkökulmahahmo, mutta hän on vahvasti läsnä sisarensa tarinassa. Kirja myös vastaa Gold Rushissa esitettyyn kysymykseen millaista olisi kasvaa niin kauniina, ja vastaus ei ole iloinen. Helenan suhde omaan kehoonsa ja kauneuteensa on vääristynyt ja hankala, koska hän ei ole koskaan ollut lähes kellekään mitään muuta. Yhdessä Helenan surullisimmista hetkistä kirjassa hän huutaa: "I do not care about looks! – What good are they? You know what my beauty got me. You remember Theseus, don't you?" Jos sinua kiinnostaa Helenan suhde kauneuteensa ja itseensä ja siihen miten muut näkevät hänet, Clytemnestran ohella Claire Heywoodin Daughters of Sparta on myös mainio teos.

"I'm taking my time, taking my time, cause you took everything from me" – Mad Woman ja Klytaimnestra

Mad Woman on Taylor Swiftin female rage -biisi upealta Folklore-levyltä, jossa hän kuvaa vihaista, kaikkeen kypsynyttä naista, joka leimataan hulluksi ja kauheaksi hänen oikeutetun raivonsa vuoksi. Laulun puhuja pohtii leimaansa hulluna, vihaisena naisena, miettien, kuinka hänen raivonsa kohde teki hänestä tällaisen, kuinka hänestä tulee aina entistä vihaisempi mitä enemmän ihmiset häntä tuomitsevat. Tämä biisi on kerrassaan täydellinen Klytaimnestralle, julmasti satutetulle ja vihaansa syleilevälle kuningattarelle.

Klytaimnestralla on syytä olla vihainen. Hänen aviomiehensä Agamemnon on yksi kreikkalaisen mytologian raivostuttavimmista ja kamalimmista miehistä. Saadakseen suotuisat tuulet kreikkalaiselle laivastolle ja lepytelläkseen jumalatar Artemiksen, joka vei kreikkalaisilta tuulen tultuaan Agamemnonin loukkaamaksi, Agamenon tappaa hänen ja Klytaimnestran tyttären Ifigenian. Joissain versioissa tämän pariskunnan tarinasta Agamemnon tappoi myös Klytaimnestran edellisen aviomiehen ja heidän lapsensa. Joten kyllä, Klytaimnestran raivo miestään kohtaan ei ole aiheetonta. Mad Woman -kappaleessa laulun puhuja tuntuu syleilevän raivoaan, antautuvan sille ja kokevan, että hänen raivonsa on oikeutettua. Klytaimnestralle hänen vihansa ja hänen suunnittelemansa kosto on tyystin oikeutettua. Hän syyttää Agamemnonia kaikesta, ja hänen mielestään Agamemnon ansaitsee vaimonsa vihan ja verikoston. Swiftin uhkaava lyriikka "No one likes a mad woman / You made her like that" sopii Klytaimnestralle täydellisesti.

Klytaimnestra hautoo kostoa kymmenen vuotta. Hänen suhteensa hänen muihin lapsiinsa kärsii ja jää hyvinkin etäiseksi ja katkeraksi, koska hän ei voi päästää irti siitä mitä Agamemnon teki hänelle ja hänen tyttärelleen. Kaikkein klytaimnestroin säe koko Mad Woman -kappaleessa on: "I'm taking my time, taking my time / Cause you took everything from me". Klytaimnestra odotti vuosia, punoi juoniaan, suunnitteli miten saisi tapettua Agamemnonin, eikä hän koskaan horjunut vakaumuksessaan. Hänen tyttärensä kuolema oli kostettava. Tuo säe sopii Klytaimnestralle vielä paremmin, karmaisevalla tavalla, jos ajattelee versiota, jossa Agamemnon on jo kerran aiemminkin tappanut Klytaimnestran lapsen sekä aviomiehen. Mad Womanin kohdasta "They say, 'Move on', but you know I won't" minulle tuli heti mieleen Klytaimnestran hankala suhde hänen hengissä olevaan tyttäreensä Elektraan, joka ei kykene ymmärtämään äitinsä surua Ifigenian vuoksi, koska Elektran silmissä isä teki vain sen mitä jumalat käskivät. Hänen mielestään äidin pitäisi, kuten laulussa sanotaan, jättää Ifigenia taakseen ja jatkaa elämää. Sofokleen näytelmässä Electra (luin näytelmän Vesa Vahtikarin upeana suomennoksena!) äiti ja tytär riitelevät Ifigeniasta ja Agamemnonista, ja Elektra toistelee jälleen uskomustaan siitä, että äiti ei olisi saanut surmata isää, että Ifigenian kohtalo oli jumalten tahto. Klytaimnestra ei hyväksy tätä, hän ei kadu päätöstään surmata miehensä: "Miksi isäsi uhrasi hänet? Sanot ehkä, että kreikkalaisten vuoksi mutta heillä ei ollut mitään oikeutta surmata minun lastani." Lähes kaikki Klytaimnestran ympärillä haluavat vain unohtaa Ifigenian murhan ja jatkaa elämää: Klytaimnestran kyvyttömyydessä unohtaa ja antaa anteeksi, vaikka kaikki sitä häneltä odottavat, on jotain hyvin kaunista. Hän ei unohda lastaan.

Klytaimnestran raivoa, kostoa ja surua tyttärensä vuoksi kuvaavia tarinoita löytyy antiikin ajoilta useampikin. Aiskhyloksen upea Oresteia-trilogia on ehdottomasti se, jota suosittelisin ensimmäisenä. Trilogia on säilynyt kokonaisuudessaan ja kertoo Klytaimnestran kirotun perheen teoista ja väkivallan kierteestä, johon he ovat kaikki ajautuneet. Ensimmäisessä osassa Agamemnon Klytaimnestra on parhaimmillaan: hän uhkuu oikeutettua raivoa, vihaa ja kostonhimoa. Meille on säilynyt myös kaksi Klytaimnestran tyttären mukaan nimettyä näytelmää – Sofokleen Electra ja Euripideen Electra – jotka ovat molemmat mainioita ja sisältävät kohtauksia, joissa Klytaimnestra kokee surullisen kohtalonsa lastensa käsissä. Nämä näytelmät tihkuvat samaa vihaa kuin Mad Woman.

Klytaimnestrasta on kirjoitettu monia moderneja teoksia. Helena-miniesseessä mainittu Casatin Clytemnestra on suosikkini ja esittää Klytaimnestran upealla tavalla kaikessa verisessä kauneudessaan ja raivossaan. Sen ohella suosittelisin myös Jennifer Saintin Elektraa, joka kertoo nimihenkilö Elektran ohella myös tämän äidin tarinan ja syventyy Klytaimnestran kokemaan traumaan ja suruun ja niistä kumpuavaan kostonhimoon. Tämä lainaus kirjasta tuo minulle aina mieleen Swiftin Mad Womanin: "The pain that clawed me apart from within, tearing away at my flesh and stripping me down to nothing. Nothing but this. The hard certainty at my very core; the cold taste of iron and blood in my centre that said: He will feel this too, and worse." Teoksen ytimessä on myös Elektran ja Klytaimnestran suhde ja se, miten tytär näkee äidin ja äiti tyttären, miten he ovat kumpikin naisia täynnä raivoa, mutta eivät voi ymmärtää toisiaan. 

"Look at this godforsaken mess that you made me" – Illicit Affairs ja Ariadne

Illicit Affairs albumilta Folklore on haikeutta sekä kiukkua tihkuva kappale salaisesta, kielletystä suhteesta, johon laulun puhuja on ajautunut, ja joka tuhoaa hänen elämänsä pikkuhiljaa. Olen varma, että Kreetan prinsessa Ariadne pystyisi samaistumaan tähän lauluun, jos voisi sen kuulla – ajautuihan hänkin kiellettyyn, tuhoisaan suhteeseen.

Kun sankari Theseus saapui Kreetalle tappamaan Minotauruksen, Ariadnen hirviömäisen velipuolen, Ariadne rakastui tähän ja Theseus lupasi viedä hänet Ateenaan vaimonaan, jos Ariadne auttaisi häntä. Ariadne auttoi rakastettuaan päihittämään Minotauruksen ja pakeni tämän kanssa. Theseus kuitenkin hylkäsi Ariadnen tämän nukkuessa Naxoksen saarelle ja matkusti itse Ateenaan voitokkaana, kertomatta kellekään tytöstä, joka oli pelastanut hänet ja jonka hän oli hyljännyt. Voin kuvitella Ariadnen heräävän yksin Naxoksella ja pohtivan suhdettaan ja ajattelevan jotain Illicit Affairsin lyriikkojen kaltaista: "Look at this godforsaken mess that you made me" ja "For you I would ruin myself / A million little times" erityisesti tuntuvat sopivan hänelle. Se miten laulussa korostetaan itsensä tuhoamista, pilaamista ja hajoamista ovat hyvin osuvia Ariadnelle, koska hän todellakin tuhosi elämänsä Thseseuksen vuoksi. Hän petti perheensä luottamuksen ja siten myös valtakuntansa ja kuninkaansa, koska hän auttoi vihollisvaltion prinssiä, joka oli tullut maahan aikomuksenaan tappaa Minotaurus, hirviö, jolle kuningas syötti vuosittain ateenalaisia uhreja (taustalla sopimus, joka sai alkunsa ateenalaisten tapettua kuningas Minoksen pojan). Ariadne karkasi kotoaan miehen matkaan – mikä ei todellakaan ollut naiselle ookoo juttu tehdä – ja jätti kaiken taakseen. Theseuksen hylättyä hänet, hän oli nainen yksin, vailla kotia, perhettä, varoja, tukea, turvaa tai rakkautta, jonka hän luuli prinssissään löytäneen.

Illicit Affairs -kappaleessa korostuu myös suhteen ja rakkauden kohteen valheellisuus ja petollisuus, ja se, miten puhuja ei näe totuutta selvästi vaan on tunteidensa ajama – Swift laulaa: "And that's the thing about illicit affairs / And clandestine meetings and stolen stares / They show their truth one single time / But they lie, and they lie, and they lie / A million little times". Tämä toi minulle mieleen sen, miten roomalainen runoilija Ovidius kuvaa Ariadnen ajatuksia teoksessaan Heroides: "We are alive, Theseus, but I am not yours; though buried by your deceit, I live." Heroides-teoksesta löytyvän Ariadnen Theseukselle omistaman kirjeen sanoissa korostuu Ariadnen särkyneen sydämen tuska sekä se, miten raivoissaan hän on Theseukselle. Ariadne ei vain sure menetettyä rakkautta, vaan myös petosta, jonka koki ja sitä, miten Theseus tulee jättämään hänet ulos heidän tarinastaan ja kehuskelevan kuinka hän itsekseen tappoi Minotauruksen. Minusta Ariadnen sekavat tunteet – rakkaus yhdistettynä suruun, kiukkuun ja loukkaantuneisuuteen – sopivat hyvin Illicit Affairsiin. Laulun puhuja on vihainen ja pettynyt, mutta ei pysty irrottautumaan tunteidensa kohteesta, vaan tuhoaa itsensä ollakseen tämän kanssa.

Ariadne on olennainen ja suhteellisen kuuluisa henkilö kreikkalaisessa mytologiassa, mutta ei hänestä ihan hirveästi ole jäänyt tekstejä jäljelle. Aiemmin mainitsemani Ovidiuksen Heroides (tässä postauksessa jakamani lainaukset on Harold Isbellin mainiosta käännöksestä) on parhain lähde, jos haluaa lukea Ariadnen omia ajatuksia valinnoistaan, Theseuksesta ja siitä miten tämä kohteli häntä. En ole koskaan törmännyt toiseen alkuperäiseen teokseen, jossa Ariadne pääsisi samalla tavalla ääneen ja saisi tilaisuuden purkaa tunteitaan. Yleensä hän esiintyy vain pikaisesti Theseuksen taistellessa Minotaurusta vastaan ja katoaa sitten tarinasta ilman, että tarina pysähtyy käsittelemään sitä, että Theseus vain hylkäsi häntä auttaneen naisen, tai, joidenkin versioiden mukaan, unohti ottaa hänet laivaan lähtiessään Naxokselta. Kumpainenkin versio antaa Theseuksesta kyllä varsin ruusuisen kuvan. Hänen kirjeensä on vain muutaman sivun mittainen, mutta, ah, niin täynnä tunnetta: "Unfaithful bed, where is he gone, the greater part of me, where is he gone to now? What will I do? Where can I go?" 

Jennifer Saintin esikoisteos Ariadne kertoo Ariadnen, sekä tämän sisaren Phaedran (joka, fun fact, päätyy Theseuksen vaimoksi tämän hylättyä Ariadnen – tämäkään suhde ei pääty onnellisesti, en usko Theseuksen voivan koskaan olla suhteessa, joka ei pääty naisen kärsimykseen), tarinan. Theseus ei tässä kirjassa ole Ariadnen tarinan olennaisin osa, vaan kirja kertoo tämän nuoruudesta sekä tämän elämästä Theseuksen jälkeen, muun muassa jumala Dionysoksen vaimona ja Naxos-saaren emäntänä. Theseus-luvuissa on kuitenkin löydettävissä Illicit Affairsissa  hohkavaa tuskaisaa rakkautta: "I screamed as loudly as I could at the fading black dot, screamed until I could taste blood. Why hadn't he tied me to the back of the boat and drowned me in his wake? It would have been kinder than this bloodless death." Ja kuten laulukin ja Heroides-kirje, Ariadne antaa myös tilaa särkyneen sydämen tuomalle raivolle.

Taideteokset:

Kuva 1: Helen of Troy (Gaston Bussière, 1895)

Kuva 2: Clytemnestra (John Collier, 1882)

Kuva 3: Ariadne Left by Theseus (Angelica Kauffman, ennen vuotta 1782)

5 Suosikkia: Star Wars -sarjakuvat

Pari vuotta sitten otin asiakseni vihdoinkin alkaa lukea Star Wars -sarjakuvia. Kyllästyin siihen, etten tuntenut hahmoja, joita fandomin parissa rakastettiin ja, että en ymmärtänyt muissa tarinoissa tehtyjä viittauksia sarjakuvien tapahtumiin. Olen niin iloinen, että otin itseäni niskasta kiinni ja ns. opettelin lukemaan sarjakuvia – en ollut aiemmin lukenut paljoa sarjiksia ja minulta kesti tottua siihen miten sarjakuvat toimivat, ja tajuta miten niitä tulee lukea ja näin edespäin – koska olen löytänyt niin monia upeita Star Wars -tarinoita ja hahmoja niiden sivuilta.

Viiden parhaan valitseminen oli haastavaa, mutta olen tyytyväinen valintoihini. Nämä sarjakuvat ovat kestosuosikkejani ja suosittelisin niitä kelle tahansa Star Wars -fanille.

1. The High Republic Adventures (2021–2022)

The High Republic Adventures on upean Daniel José Olderin kirjoittama sarjakuva, joka on osa The High Republic -saagaa, joka sijoittuu aikaan noin 200 vuotta ennen episodi ykköstä. Sarjis on lapsille ja nuorille suunnattu, mutta se ei tee siitä lapsellista tai typerää, kuten monet valitettavasti tuntuvat ajattelevan. THR Adventures on sydämellinen kertomus ystävyydestä, rohkeudesta, lasten ja nuorten kokemuksista sodassa ja siitä, millaista on löytää oma koti ja oma paikka maailmassa. Sarjis on myös todella, todella hauska ja täynnä hupsuja seikkailuja, olematta kuitenkaan koskaan pelkkä koominen hupailu: sarjassa on synkkiä ja surullisia hetkiä. Daniel José Older pelasi useampaan otteeseen squashia sydämelläni.

Sarjan ehdottomasti parasta antia ovat sen hahmot. Tarinassa seurataan mestarien Yoda, Torban Buck (lempinimeltään BUCKETS OF BLOOD – en selitä tarkemmin miksi, kiinnostuneet ottakoon itse selvää) ja Kantam Sy kaitsemia jedilapsia, heidän oppiessaan maailmasta, taistellessaan pahuutta vastaan ja kasvaessaan. Lula Talisola, itsevarma ja kunnianhimoinen, liki täydellinen jedinalku, on ihana ja hurmaava henkilö. Zeen Mrala, Voimalle herkkä nuori tyttö, jonka jedit löytävät ja ottavat hoiviinsa, on toinen suosikeistani. Minusta oli ihana seurata, miten Zeen irtautuu hänen kaltaisiaan sortaneesta ja vihanneesta kulttuuristaan, jättää taakseen ihmiset jotka eivät koskaan todella rakastaneet häntä ja löytää aitoja ystäviä ja oppii syleilemään voimiaan. Lulan ja Zeenin välinen suhde on myös yksi Star Warsin kauneimpia.

Minua viehättää tässä sarjakuvassa se miten siinä korostuu toisista välittäminen, erilaisten ihmisten arvostaminen ja kaikkien yhtäläinen oikeus tulla rakastetuksi itsenään. Toivon, että ne lapset, jotka lukevat tämän sarjiksen löytävät siitä voimaa olla oma itsensä ja arvostaa sitä, mikä tekee heistä uniikin. Sarja on myös ihanan queer. Jedimestari Kantam Sy (joka on minusta juuri sitä mitä Jedin pitäisi olla) on muunsukupuolinen ja sarjan keskeinen romanssi on kahden tytön välinen. Sarja on myös Daniel José Olderin tapaan täynnä jännittäviä otuksia ja uusia alienlajeja, jotka tekevät sarjasta entistäkin värikkäämmän ja coolimman.

2. Doctor Aphra (2016–2019)

Kaoottinen rikollisarkeologi Chelli Lona Aphra on yksi Star Warsin kirjallisuusmaailman suosituimpia hahmoja. Tiesin hänen olevan rakastettu, kun aloitin hänen ensimmäisen, Kieron Gillenin ja Simon Spurrierin kirjoittaman, soolosarjansa, eikä minulla kestänyt kauaa tajuta miksi näin on. Aphra on kaikessa kieroudessaan ja satunnaisessa kamaluudessaan hurmaava. Hän on hahmo, joka on elementissään hyvän ja pahan harmaassa välimaastossa. Aphrassa minua viehättää hänen moraalinen kyseenalaisuutensa, hänen häpeilemätön itsekkyytensä ja se miten kyvytön hän on käsittelemään tunteitaan. Hän ei ole paha tai kylmä, mutta hän voi vaikuttaa siltä, koska hän on valmis uhraamaan lähes kenet tahansa henkensä puolesta ja koska hän mieluummin kuolisi kuin ilmaisisi minkäänlaista hellää tunnetta. Hänessä on myös perin viehättävää ja hulvatonta kaaottisuutta – lukija ei voi koskaan tietää mitä hän saa päähänsä tehdä.

Gillenin ja Spurrierin sarja on hulvaton, villi stoori täynnä mitä oudoimpia juonenkäänteitä. Jos et kestä outoutta Star Warsissasi, älä lue tätä sarjaa. Aphra kohtaa älyllisen sienen, hänen niskaansa kiinnitetään pommi, hänen sidekickeinään on murhanhimoinen droididuo 0-0-0 ja BT-1, hän kohtaa vampyyrimaisia olentoja Luke Skywalkerin kanssa ja koettaa kaupata kristallin, jonka sisällä on muinaisen soturin henki. Sarjakuvassa ei ole ainuttakaan tylsää hetkeä. 

Aphran tarina ei kuitenkaan ole pelkkää kaaottista sekoilua ympäri galaksia, vaan se on myös hyvin inhimillinen kertomus. Sarjan aikana Aphra joutuu käsittelemään katkeraa suhdetta isäänsä, hän rakastuu viholliseensa, mikä muuttaa molemman elämän niin hyvässä kuin pahassa, ja häntä koetellaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Hän joutuu myös vastatusten pahimman painajaisensa ja entisen pomonsa Darth Vaderin (tästä duosta voit lukea Gillenin Darth Vader -sarjakuvassa) kanssa. Aphra saattaa olla hankala, raivostuttava ja paikoittain hirveä, mutta hän on niin aito, niin inhimillinen ja hänessä on rakkautta ja hyvyyttä, eikä häntä voi olla rakastamatta.

Halaun myös mainita, että Aphra on harvinainen ja olennainen hahmo Star Warsin maailmassa myös representaationäkökulmasta. Hän on, näin meidän maailmamme termein, aasialaistaustainen ja lesbo. Kun tämä sarjakuva julkaistiin, ei Star Warsissa ollut vielä monia merkittäviä aasialaistaustaisia tai queereja hahmoja.

3. Doctor Aphra (2020–2024)

Gillenin ja Spurrierin sarjan jälkeen Aphran tarina annettiin Alyssa Wongin hoiviin. Tämä uusi tarina sijoittuu jonkin aikaa ensimmäisen sarjan jälkeen, aikaan episodien V ja VI välillä. Wongin Aphra on yhtä ihana, emotionaalisesti kyvytön ja kaaottinen kuin ennenkin, ja hänen seikkailunsa ovat tässäkin sarjassa hupsuja, outoja ja hämmentäviä. Hän joutuu muinaisen voiman kiroamaksi, taistelee zombiemaisia, vallattuja droideja vastaan ja sotkeutuu rikollissyndikaattien sotaan.

Wongin sarjakuvassa korostuu Aphran suhde hänen ex-tyttöystäväänsä Sana Starrosiin, joka esiintyi merkittävästi jo ensimmäisessä sarjassa. Wongin sarjakuvaa voisi kuvailla hyvin, hyvin hitaana slow burn romanssina. Rakastan Sanaa ja Aphraa kovasti – he ovat molemmat hauskoja yksilöinä ja yhdessä he ovat ihanan räiskyvä duo – joten Wongin sarjakuva on useampaan otteeseen saanut minut kierimään tunteideni pauloissa. Edellisen sarjiksen love interest, Magna Tolvan, palaa myös kuvioihin. Aphran räpiköiviä yrityksiä käsitellä tunteitaan molempaan rakastamaansa naiseen on loistokasta seurata, koska vaikka hän on kokenut vaikka mitä, ei hän ole vieläkään oppinut rehellisen ja avoimen keskustelun jaloa taitoa. Hän on enemmän sitä tyyppiä, joka purkaa tunteitaan juomalla, välttelemällä ja tekemällä typeriä, impulsiivisia päätöksiä.

Ihailen myös sitä, miten Wong otti jo alunperin hyvin queerin sarjan ja hahmon, ja teki siitä vielä paljon, paljon queerimman. Tämän Doctor Aphran sivut ovat täynnä mitä omalaatuisimpia hahmoja, lesboja, homoja, muunsukupuolisia ja kaikkea siltä väliltä. Wongin sarjakuvan lukeminen on queerina Star Wars -fanina todella mieltä ylentävää ja piristävää, ja tiedän etten todellakaan ole ainut joka näin ajattelee. Wong on erityisen pidetty ja arvostettu queerfandomissa. Minua surettaa, että Wongin sarja päättyy tämän vuoden alussa, koska Aphran tarinan seuraaminen joka kuukausi on ollut yksi viime vuosien iloista.

4. Poe Dameron (2016–2018)

Charles Soulen Poe Dameron seuraa episodien VII–IX sankaria Poeta ennen elokuvien alkua hetkiin The Last Jedi -elokuvan jälkeen. Jos Poen hahmo jäi kiinnostamaan sinua elokuvien jälkeen ja haluat tietää enemmän hänen urastaan vastarintaliikkeen parissa, hänen roolistaan lentäjäkomentajana ja hänen ystävyydestään niin Leia Organan kuin muidenkin elokuvien hahmojen kanssa, tsekkaa Soulen sarjakuva. Olen aina pitänyt Poesta kovasti, aina siitä hetkestä kun näin hänet ensi kerran The Force Awakens -elokuvassa, mutta tämä sarja sai minut pitämään hänestä entistä enemmän.

Pilotit ja muut elokuvien taustalla toimivat sankarit ovat aina kiinnostaneet minua. Poe Dameron seuraa lähinnä Poen lentuetta ja hänen tiiminsä välistä suhdetta. Lukija pääsee näkemään millaista kapinallislentäjän arki on, millaisia haasteita he kohtaavat, miten he pärjäävät sodan jättämien arpien kanssa ja millaista on hyvästellä rakkaita kollegoita ja ystäviä. Rakastan Jedejä, Sithejä ja Voimaa, mutta aina välillä haluan lukea normaaleista ihmisistä ja alieneista tekemässä cooleja asioita, ja tämä sarjis tarjoaa juuri tätä. Myös droidi BB-8 on isossa roolissa tässä sarjassa, mikä on ihastuttavaa, koska hän on mitä herttaisin metallipallo.

Tämä sarja sisältää myös yhden parhaista SW-puheista koskaan. Poe sanoo, pohtiessaan galaksiaan, sotaa johon se on ajautunut ja sitä, miten taistelussa hyvän ja pahan välillä ei ole kyse sankareista tai yhdestä ihmisestä, joka pelastaa koko galaksin: "It's about saving your galaxy. The one within your reach. You choose right over wrong. When it's dark you try to bring some light. You end your journey knowing you made things brighter. If everyone made that choice... well... I think everyone can." Kyllä, Star Wars on tarina supervoimaisista avaruusvelhoista, taikamiekoista, mysteerisestä Voimasta ja kaikesta isosta, fantastisesta ja hienosta, mutta se on myös tarina oikein toimimisesta, hyvän tietoisesta valitsemista ja siitä, miten kuka tahansa meistä voi tehdä maailmasta paremman. Tämä quote iskee mielestäni hyvin Star Warsin ytimeen.

5. Darth Vader (2017–2018)

Darth Vaderista on julkaistu todella monta sarjakuvaa, mutta ehdottomasti paras niistä (ainakin minun mielestäni) on Charles Soulen sarjakuva, joka alkaa heti episodi kolmosen jälkeen: Darth Vader on herännyt ensi kertaa haarniskassaan, kuullut vaimonsa Padmén kuolleen ja joutuu kohtaamaan kaikkien tekojensa kamalat seuraukset. Sarja seuraa Vaderin ensimmäisiä vuosia hänen sukeltaessaan entistä syvemmälle pimeyteen ja koettaessaan epätoivoisesti löytää keinon saada vaimonsa takaisin. Sarjassa on aika paljon hyviä juttuja Anakinin ja Padmén romanssiin liittyen, joten jos shippaat näitä tuomittuja rakastavaisia, tämä sarjis on sinulle. Jos sinua on pohdituttanut mistä Vader sai punaisen valomiekkansa ja mistä hänen Rogue Onessa nähty linnansa Mustafarilla ilmaantui, tämä sarja antaa sinulle kaipaamasi vastaukset.

Anakin/Vader on yksi suosikeistani Star Warsissa. Hänen tarinansa on kiehtovan synkeä ja karmaiseva, täynnä suuria tunteita ja kamalia käänteitä. Soulen sarjis tekee oikeutta tälle upealle hahmolle, esittäen Vaderin yhtäaikaa hirviömöisenä ja kamalana, sekä surullisena, manipuloituna ja haavoittuneena hahmona. Herkistyin monesti sarjakuvaa lukiessa ja Anakinia rakastava sydämeni joutui aikamoisen höykytyksen kohteeksi. Erityisesti minun sieluani nujakoi sarjan viimeinen arc – tämä stoori on Soulen parhaimmistoa (ja tämä on aikamoinen kehu, koska Soule on kirjoittanut todella paljon SW-sarjakuvia ja -romaaneja ja kaikki niistä ovat olleet joko hyviä tai loistokkaita), hyvin outo ja trippimäinen, häiritsevä ja ankea. 

Anakinin ohella sarjassa pääsee tutustumaan Vaderia palveleviin inkvisiittoreihin (entisiin Jedeihin, jotka selvisivät Jedien puhdistuksesta ja kääntyivät pimeän puolelle) ja lukuisiin muihin kiinnostaviin hahmoihin, kuten muinaiseen, kieroutuneeseen taiteilijaan Mominiin, jonka henki asustelee hänen kypärässään. Keisari on tietenkin myös isossa roolissa, kuten myös Vaderin ja Keisarin karmaisevan inha, mutta ah niin kiintoisa mestari-oppilas-suhde.

Perseus – murhaaja vai sankari?

Perseus on yksi kreikkalaisen mytologian tunnetuimpia sankareita Herakleen, Achilleksen ja Theseuksen rinnalla. Hänen kuuluisimmat sankaritekonsa ovat käärmehiuksisen gorgonin, Medusan, surmaaminen ja Andromeda-prinsessan pelastaminen merihirviöltä, jolle hänet aiotaan uhrata rangaistuksena hänen äitinsä jumalia pilkkaavasta puheesta. Viime vuosina Perseuksen sankaruutta on kuitenkin alettu kyseenalaistamaan. Antiikin mytologian ja kulttuurin mittapuulla hän on sankari – mytologisen seikkailun ja haastavan tehtävän suorittava myytin protagonisti – mutta meidän aikakautemme sankarin kriteerejä Perseus ei kuitenkaan välttämättä täytä.

Mutta miksi Perseuksen sankaruus kiistetään? Miksi häntä ei enää pidetä esimerkkinä urheasta, rohkeasta miehestä, joka tappaa hirviön ja pelastaa maailman? No, ensinnäkin, hänen tappamansa hirviö ei ole hirviömäinen. Medusan hahmon kunnioitus on kasvanut sitä mukaa kuin Perseuksen on laskenut. Medusa ei ollut tunteeton, verenhimoinen peto, vaan kahden jumalan pahoinpitelemä nainen. Merenjumala Poseidon raiskasi hänet Athena-jumalattaren temppelissä, ja Athena rankaisi Medusaa raiskatuksi tulemisesta muuttamalla tämän kauniit hiukset käärmeiksi ja antamalla tälle kivettävän katseen, josta Medusa on tunnettu. Yleinen mielikuva Medusasta on luolassa asusteleva, ihmisiä mielivaltaiseksi patsaaksi muuttavasta, joskus käärmeenhäntäisestä, yksinäisestä naishirviöstä, mutta todellisuudessa Medusa ei missään antiikin lähteessä murhaa ketään, vaan asuu saarella kaukana maailman menosta kahden kuolemattoman gorgonsiskonsa, Sthenon ja Euryalen, kanssa. Perseuksen saapuessa tappamaan verenhimoisen gorgonin, hän löytää, monien taideteosten mukaan, nukkuvan nuoren naisen ja katkaisee tämän kaulan. Joissain tarinoissa Medusa oli aseettoman ja tajuttoman lisäksi vielä raskaanakin: kun hänen päänsä irrotetaan, hänen poikansa Pegasos (kyllä, Medusan poika on tuo ikoninen siivekäs heppa) ja Krhysaor syntyvät hänen kaulastaan. Medusan siskojen kerrotaan itkeneen ja ulvoneen hänen ruumiinsa äärellä surusta. Ei ole ihme, että olemme alkaneet kyseenalaistaa sen, miten tämä tarina usein kerrotaan. Raskaana olevan, aseettoman ja nukkuvan naisen, joka ei ole (ainakaan alkuperäisten lähteiden mukaan) satuttanut ketään, murhaaminen ei tunnu meistä enää kovin sankarilliselta, vaikka hänellä olisikin pelottavat käärmehiukset ja kyky kivettää kenet tahansa. Perseus jatkaa Medusan terrorisointia vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Medusan pää pystyy yhä kivettämään katseellaan, ja Perseus ottaa tästä kaiken ilon irti ja käyttää Medusaa murha-aseena. Hän surmaa päällä niin merihirviöitä kuin liudan ihmisiäkin. Medusa menetti henkensä Perseuksen kädestä, ja hänen ruumiinsa joutuu sitten vielä Perseuksen hyödyntämäksi ja aseistamaksi. 

Medusan ja Perseuksen tarinasta on tullut osa laajempaa keskustelua naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, miten naisia on kautta historian ja tänäkin päivänä rangaistu raiskatuksi tulemisesta. Naisten kokema väkivalta ei usein pääty itse raiskauksen hetkeen, vaan siitä seuraa usein halveksuntaa, syllistämistä, valehtelijaksi syyttelemistä ja rikoksen tekijän suojelua ja puolustamista. Medusa on, kuten hänestä upean romaanin Stone Blind kirjoittanut Natalie Haynes häntä kuvailee, kirjallisuuden historian "first monstered rape survivor". Huomasin Medusan tarinan nousseen otsikoihin ja keskusteun aiheeksi eirtyisesti #metoo-liikkeen aikana, jolloin lukuisat julkisuuden naiset kertoivat, usein ensimmäistä kertaa, julkisesti kokemastaan hyväksikäytöstä ja ahdistelusta. Perseuksen maine on saanut kovia kolhuja, ja hänen tekojensa julmuus on tullut hänen narratiivinsa keskiöön, kun taas Medusa saa vihdoin osakseen ansaitsemaansa empatiaa ja kunnioitusta. Loistava konkreettinen esimerkki siitä, miten tarinaa on alettu tulkita uudelleen, on Luciano Garbatin Medusa with the Head of Perseus -patsas, joka muistuttaa kuuluisaa Benvenuto Cellinin Perseus Triumphant -patsasta. Siinä misä Cellinin teos edustaa myytin perinteistä kerrontaa – patsas esittää sankarillista, alastonta, rohkeaa Perseusta roikottamassa murhaamansa gorgonin päätä – on Garbatin teos meidän aikakautemme vastaus tälle patsaalle ja myytille: Garbatin teoksessa alaston, vahva Medusa pitelee käsissään tappamansa Perseuksen päätä. Tämä patsas sai #metoo-kampanjan aikana kuuluisuutta, kun kuva patsaasta alkoi kiertää netissä kera sanojen: "Be thankful we only want equality and not payback". Patsas on vaikuttava ja pakottaa katsojansa tiedostamaan, kuinka yleinen kuva Perseuksesta Medusan pään kanssa on, ja miettimään miksi olemme niin tottuneita Medusan väkivaltaisen kohtelun näkemiseen mutta säikähdimme tätä käänteisversiota sen alkaessa kiertää netissä. Rakastan tätä patsasta. Mielenkiintoista on myös se, että Garbati teki patsaan jo vuonna 2008, aikana, jolloin Medusa ei ollut noussut feministisen keskustelun symboliksi.

Eli, okei, Perseus on paha hirviö ja Medusa on hänen uhrinsa. No, ei se nyt ihan niinkään ole. Medusa on hänen uhrinsa, ehdottomasti, mutta Perseuskaan ei ole pelkkä hirviö. Sen sijaan, että hänet luokitellaan mustavalkoisesti joko sankariksi tai pahikseksi, meidän tulisi nähdä hänet harmaan eri sävyissä, ihmisenä, jota voi tulkita monesta eri näkökulmasta. Kaksi hyvää tuoretta esimerkkiä siitä, miten eri tavoilla Perseus voidaan kirjoittaa ilman, että hänen tarinansa pääpiirteitä muutetaan löyty Rosie Hewlettin esikoisteoksesta Medusa ja Claire Heywoodin romaanista The Shadow of Perseus. Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita kummastakin teoksesta!

Hewlett esittää Perseuksen nuorena, kilttinä miehenä, joka lähtee metsästämään gorgonin päätä pelastaakseen äitinsä Danaën avioliitolta, jota hän ei halua. Tämä on suoraan antiikin mytologiasta: Perseuksen olennaisimpia motiiveja Medusan tappamiselle oli hänen äitinsä varjeleminen kuninkaalta, joka vaatii häntä omakseen. Hewlettin tarinan Perseus, saadessaan tietää, ettei gorgon ole aivoton hirviö vaan nuori, kaltoin kohdeltu, raskaana oleva nainen, ei halua tappaa tätä vaan kieltäytyy tehtävänsä suorittamisesta. Hän tunnistaa Medusan olevan jumalten ja kuolevaisten uhri, kuten hänen äitinsä, jonka Zeus raiskasi ja sai raskaaksi (mytologiassa Zeus siittää Perseuksen kultaisen sateen muodossa, ja vaikka tätä ei usein kuvata raiskauksena, en voi uskoa Danaën osanneen varautua siihen, että kyseinen kultainen valoilmiö voisi käyttää häntä sillä tavoin – suostumus on tilanteesta kaukana). Perseuksen kanssa ystävystynyt Medusa kuitenkin tietää, ettei Perseus voi paeta jumalatar Athenan tahtoa: Athena haluaa Medusan kuolevan Perseuksen kädestä. Hän päätyy antamaan Perseuksen tappaa hänet, tietäen sen pelastavan Danaën ohella myös Perseuksen jumalattaren rangaistukselta. Medusa synnyttää lapsensa – tässä versiossa realistisin menetelmin, ei kaulastaan – ja antaa sitten henkensä itkuiselle, katuvalle Perseukselle. Medusan kuolema on kirjassa kaikin puolin surullinen kohtaus. Pidän siitä, miten Hewlett tarjoaa lukijalleen aivan uudenlaisen Perseuksen, nuoren miehen joka ei ole verenhimoinen eikä halua tappaa, mutta joka tekee sen puolustakseen äitiään. Perseusta painaa myös hänen kulttuurinsa käsitykset miehekkyydestä ja siitä, millainen nuoren urhon pitäisi olla. Hewlettin Perseus on validi tulkinta antiikin myyteistä ja hyvä esimerkki siitä, miten hahmoja, jotka on usein esitetty selkäesti tietynlaisina, voidaan kehitellä radikaalistikin erilaisiksi ilman, että heidän myyttiään muutetaan. 

Claire Heywoodin Perseus puolestaan on kylmäävä ja pelottavakin. Hän asuu taikuudesta ja fantasiasta riisutussa maailmassa, ja kasvaa Danaën hoivissa tämän jouduttua isänsä hylkäämäksi mitä kauheimmalla tavalla (en selitä tarinaa pidemmin, mutta siihen liittyy vankiselli, arkku joka heitetään mereen ja ystävällinen mies, joka pelastaa Danaën ja Perseus-vauvan kyseisestä arkusta). Tämän tarinan Perseus on toksisen maskuliinisuuden riivaama ja pyrkii koko kirjan ajan luomaan itsestään kuvaa hyvänä, urheana ja voimakkaana miehenä. Hänen väkivaltaisuutensa kasvaa joka luvun myötä, hänen saadessaan vanhempien miesten arvostusta mitä enemmän hän metsästää, taistelee ja käyttää väkivaltaa. Hän surmaa Medusan, joka on tässä versiossa metsässä asuva normaali kuolevainen nainen, joka on myytin tapaan selvinnyt raiskauksesta, ja joka pukeutuu käärmekruunuun, koska tämä kieltäytyy hänen ehdotuksiltaan ja kutsuu häntä erilaiseksi kuin muut miehet. Myöhemmin, Perseus ottaa Andromedan puolisokseen vastoin tämän tahtoa ja raiskaa tätä jatkuvasti, ymmärtämättä, että Andromeda ei ole kiitollinen päästessään hänelle täysin tuntemattoman kreikkalaisen sankarin puolisoksi. Tämän teoksen Perseus ajautuu koko ajan syvempiin synkkyyksiin tavoitellessaan ideaalista maskuliinisuutta – Hewlettin Perseus ei sovi aikansa miehen muottiin ja kärsii siitä, mutta hän ei ole antanut sen vääristää itseään julmaksi, kun taas Heywoodin Perseus ei voi päästää epätoivoisesta halustaan irti ja antaa sen tehdä itsestään julman. Danaën auttaminen on tässäkin teoksessa Perseuksen motiivina, mutta enimmäkseen kyseessä on hänen halunsa osoittaa voimansa ja kykynsä, ja olla antamatta äitiään toisen miehen haltuun. Danaë on hänelle enemmän objekti kuin ihminen, aivan kuten Andromedakin on hänelle naisen sijaan vain vaimo, ja Medusasta tulee hänelle pelkkä hirviö.

Mutta mitä mieltä minä olen Perseuksesta? Näenkö hänet enemmän Heywoodin version kaltaisena väkivaltaisena, armottomana tappajana, vai Hewlettin tarinan herkkänä, lempänä poikana, joka on jumissa kohtalossa, jota hän ei valinnut? Vähän molempia, riippuen hetkestä. Useimmiten reaktioni Perseukseen on negatiivinen, enkä voi olla inhoamatta sitä, miten hän surmaa Medusan ja aseistaa tämän runnellun pään. Minua inhottaa myös se, miten Medusan myytti on muotoutunut historiassa ja kuinka hänet esitetään kirjallisuudessa (mm. Percy Jackson: Salamavaras), elokuvissa (mm. Clash of the Titans -elokuvat, niin vanha kuin uusi versio) ja peleissä (mm. Assassin's Creed: Odyssey) pahiksena, joka kivettää ihmisiä mennen tullen ja täytyy tappaa, jotta maailma olisi turvallisempi. Olen niin iloinen siitä, että Medusan hahmoa on alettu tulkita uudelleen: hän ei ole enää pelkkä pahis, vaan hän on tyttö, nainen, uhri, sisko, äiti ja suojelija (hänen nimensä tarkoitti muinaiskreikassa suojelijaa tai vartijaa). Medusan tarinan uudelleenkäsittely on tuonut mukanaan myös Perseuksen hahmon tarpeellisen uudelleentulkinnan. En kuitenkaan halua, että häntäkään leimataan pelkäksi hirviöksi, koska hänellä on hetkensä. Se, miten hän lähtee matkalleen auttaakseen ja puolustakseen äitiään ei ole kovinkaan yleinen juonikuvio kreikkalaisessa mytologiassa ja tekee Perseuksesta siten harvinaisen hahmon. Naisten mielipiteitä siitä, haluavatko he naimisiin jonkin miehen kanssa ei paljoakaan kysellä. joten Perseukselle on pakko nostaa hattua siitä, että hän ei selvästikkään halua äitinsä joutuvan pakkoavioliittoon. 

En pidä Perseuksesta kovinkaan paljoa, mutta hän on kiehtova hahmo, juuri sen takia, että hänet voi kirjoittaa niin eri tavoilla. Hewlettin Perseukselle on tilaa Heywoodin Perseuksen rinnalla, ja molemmat versiot ovat yhtä arvokkaita. Hän on sankari joillekin, esimerkiksi Andromedan vanhemmille, pelastaahan hän sentään heidän tyttärensä varmalta kuolemalta, kun taas pahis toisille, olennaisimmin Medusalle. Miksi ahtaa hänet yhteen rooliin, kun hänen voisi antaa olla monitahoinen, hankala, paikoittain kuvottava ja paikoittain kunnioitettava hahmo?

Kuva 1: Perseus massamurhakiertueella Medusan pää aseenaan – Perseus Confronting Phineus with the Head of Medusa (Sebastiano Ricci, 1705–1710)

Kuva 2:  Medusa with the Head of Perseus (Luciano Garbati, 2008) 

Jos pidät tästä Disney-elokuvasta, lue tämä kirja

Tänään tarjolla olisi kirjaehdotuksia Disney-elokuvien avulla! Olen koettanut parhaani mukaan keksiä valitsemilleni Disney-elokuville niille sopivia kirjapareja – osa ehdotuksista perustuu juoneen, osa hahmodynamiikkoihin ja osa elokuvan fiilikseen.

Jos sinulla on muita lukemisehdotuksia näiden leffojen faneille, laita vaan kommenttia tulemaan.

Jos pidät Liisa Ihmemaassa -elokuvasta, lue Juno Dawsonin Ihmemaa

Jos sinua viehättää Liisan seikkailut hämmentävässä, oudossa, värikkäässä ja pelottavassakin Ihmemaassa, suosittelisin Dawsonin teosta Ihmemaa. Kirjaa pohjautuu Lewis Carrollin kuuluisaan teokseen, johon Disney-elokuvakin perustuu. Ihmemaassa Alice-niminen tyttö ajautuu, etsiessään kadonnutta ihastustaan ja ystäväänsä Bunnya, rikkaiden dekandenttiin maailmaan ja salaisiin, kohuttuihin juhliin, joita kutsutaan Ihmemaaksi.  

Teoksen juhlan ylenpalttisuus, huumeiden ja alkoholin vaikutus sekä se, ettei päähenkilö Alice ole henkisesti hyvissä voimissa, luovat yhdessä trippimäisen tunnelman, jossa on sama fiilis kuin alkuperäisessä kirjassa ja Disney-elokuvassa. Kirja on täynnä viittauksia Liisan tarinan tuttuihin hahmoihin: kohtaat kirjan sivuilla omanlaisensa modernin Hullun hatuntekijän, valkoisen jäniksen ja Herttakuningattaren. Näiden viittauksien bongaaminen oli yksi lukukokemukseni hauskimmista puolista.

Jos pidät Mulanista, lue C.B. Leen A Clash of Steel

A Clash of Steel sijoittuu historialliseen Kiinaan ja seuraa Xiangia, joka unelmoi erilaisesta elämästä kuin mitä hänen äitinsä toivoisi hänelle. Hän haluaa nähdä maailmaa, matkustaa, seilata merellä ja löytää legendaarisen merirosvokuningattaren aarteen. A Clash of Steel on juoneltaan hyvin erilainen kuin Mulan, mutta sen keskiössä on samanlaisia teemoja: perheen odotukset vs. mitä itse haluat, oman rohkeuden löytäminen, oman polun seuraaminen ja löytäminen, sekä naisen tukahduttava asema historiassa. 

Kumpikin tarina on viihdyttävä seikkailu, jossa päähenkilö ajautuu kummallisten mutta hauskojen hahmojen tiimiin ja löytää oman paikkansa, äänensä ja rakkauden. A Clash of Steel on uudelleenkerronta (tai remix, kuten kannessa lukee) Robert Louis Stevensonin merirosvoklassikko Aarresaaresta, joten periaatteessa olisin voinut parittaa tämän kirjan Aarreplaneetta-elokuvalle, mutta en halunnut päästää itseäni niin helpolla. A Clash of Steelin fiilis sopii minusta Mulanin pariksi hyvin.

Jos pidät Herculeksesta, lue Rick Riordanin Percy Jakcson: Salamavaras

Salamavaras on tarina nuoresta Percystä, jota pilkataan koulussa ja joka ei ole oikein koskaan tuntenut kuuluvansa mihinkään, joka saa selville, että hän on antiikin Kreikan jumalan poika ja ajautuu fantastiseen seikkailuun täynnä hirviöitä, vaaroja ja hupaisia kommelluksia. Kuulostaako tutulle? 

Hercules ja Salamavaras omaavat myös muita samankaltaisuuksia: kummassakin tarinassa manalan jumala Hades on yksi sankarin vastustajista, kummassakin sankarin apuna ja oppaana uuteen maailmaan toimii ystävällinen satyyri ja kummassakin sankari tapaa fiksun, hauskan ja päättäväisen itsenäisen tytön, johon he kiintyvät. Uskon, että jos pidät Hercules-elokuvan hauskasta ja menevästä fiiliksestä sekä siitä, miten se ottaa vanhat tarinat ja muovaa niitä, pitäisit myös Riordanin mytologisesta seikkailusta.

Jos pidät Kaksin karkuteilla -elokuvasta, lue Ashley Herring Blaken Astrid Parker Doesn't Fail

Astrid Parker ei ole Tähkäpään tarinan kaltainen seikkailu fantasiamaailmassa, jossa on taikuutta, kadonneita prinsessoja, maagisia hiuksia ja paistinpannuilla taistelevia hevosia, mutta Herring Blaken kirjassa pohdiskellaan monia samankaltaisia teemoja. Merkittävä osa Astridin tarinaa on hänen hankala äitisuhteensa ja se, miten hänen äitinsä on manipuloinut, määräillyt ja pyrkinyt ohjailemaan häntä hänen koko elämänsä. Astridin romanssi coolin ja rennon Jordanin kanssa alkaa, kuten Tähkäpään ja Flynn Riderin rakkaustarina, heikosti heidän ajautuessaan vahingossa toistensa poluille. 

Astrid lähtee kirjassaan myös tavoittelemaan unelmiaan ja löytää aivan uudenlaisia mahdollisuuksia, aivan kuten Tähkäpääkin. Hän on myös rikas, itsevarma blondi typy ja pikkukaupunkinsa "prinsessa", joten hänessä on vivahdus Tähkäpäätä, vaikka hän ei olekkaan lainkaan yhtä herttainen ja kiltti kuin Disney-prinsessa Tähkäpää. Jos pidät Kaksin karkuteilla -elokuvan hankalasta äiti-tytär-suhteesta, kehnosti alkavasta mutta herttaisesta rakkaustarinasta ja Tähkäpään unelmien tavoittelusta, voisit ehkä nauttia tästä romanssikirjasta. 

Jos pidät Kaunottaresta ja hirviöstä, lue Bea Fitzgeraldin Girl, Goddess, Queen

Girl, Goddess, Queen on Hadeksen ja Persefonen myytin uudelleenkerronta, mutta se ei haittaa mitään, sillä Hades ja Persefone ovat, jos heidät kirjoitetaan romanttisena parina, omanlaisensa kaunotar ja hirviö -dynamiikka. Jos sinua viehättää Bellen ja Hirviön hitaasti kehittyvä romanssi, joka pohjautuu niin keskinäiseen luottamukseen kuin siihen, että he molemmat löytävät toisesta jonkun, joka ymmärtää heitä paremmin kuin kukaan toinen, saattaisit tykätä tästä kreikkalaiseen mytologiaan nojaavasta romcomista.

Aivan kuten Belle tuo Hirviön linnaan eloa, iloa ja naurua, Persephone tuo Hadeksen valtakuntaan kukkia, valoa ja uudenlaista järjestystä. Hadeksessa on myös monia samoja piirteitä kuin Hirviössä: hän on ulkoisesti kova ja etäinen ja ilkeä, mutta sisältä pehmeä ja yksinäinen, ja hänellä on vain muutama kummallinen ystävä – ei kello tai kynttelikkö, vaan joki, Styx, ja muut manalan jumaluudet.

Jos pidät Pienestä merenneidosta, lue Amanda Lovelacen The Mermaid's Voice Returns in This One

Amanda Lovelacen runokokoelma The Mermaid's Voice Returns in This One olisi hyvä valinta Arielin tarinan fanille. Tämä runokokoelma on osa trilogiaa, jonka jokainen osa on rakentunut jonkun sadun tai satumaisen hahmotyypin ympärille. Ensimmäinen kirja käsittelee prinsessoja, toinen noitia ja kolmas pohjaa Pieni merenneito -sadun sekä muiden merenneito-aiheisten myyttien ja tarujen ympärille. 

Runoissa käsitellään muun muassa traumoista ja hankaluuksista ylitsepääsemistä, paranemisen prosessia ja voimaantumista. Tämä kirja sisältää synkempiä teemoja kuin Pieni merenneito -elokuva, mutta jos sinua kiinnostaa feministinen runous, joka pohtii meidän maailmamme suruja ja kauhuja fantasian linssin läpi Arielmaiseen hahmoon nojaten, suosittelisin tätä teosta ilolla. 

5 Suosikkia: DC-hahmot

Tänään on aika höpistä hieman DC:n sankareista, pahiksista ja antisankareista. Tässä ovat viisi minulle rakkainta DC-hahmoa.

Olen valinnut kunkin hahmon kuvaksi jonkin sarjakuvan kannen, joka mielestäni kuvaa hyvin hahmon fiilistä – en ole lukenut kaikkia näitä sarjakuvia!

1. Harleen Quinzel a.k.a. Harley Quinn

Harley on suurin DC-suosikkini. Hänen tarinansa idealistisesta nuoresta psykiatrista rikollismaailman kuningattareksi ja Jokerin ykköskätyriksi ja lopulta itsenäiseksi antisankarittareksi on kiehtova, dramaattinen ja kieroutuneen hauska. Harley on värikäs ja iloluontoinen hahmo, joka pursuaa ylenpalttista intohimoa, innokkuutta, väkivaltaa ja rakkautta. Hän on kaaottinen mitä parhaimmalla tavalla: hän on arvaamaton, eikä hän toimi muiden sääntöjen mukaan, mikä tekee hänestä aina jännittävän hahmon. 

Harleyssa minua viehättää se, että hän on, toisin kuin niin monet muut sankarit, sosiaalinen ja reipas. Hän haluaa ympärilleen ihmisiä, hän käy treffeillä, hän etsii rakkautta ja hän nauttii tiimissä toimimisesta. Hän ei ole yksinäinen susi. Hän on eri medioissa ollut osa niin Suicide Squadia, Birds of Preyn leidejä ja hän on jopa perustanut oman Gang of Harleys -tiiminsä. 

Harleysta voi kirjoittaa tragedioita sekä komedioita, ilman, että hän tuntuu missään tarinassa vääränlaiselta. Hän on varsinainen kameleontti. Stjepan Seijicin Harleen on yksi musertavimmista sarjakuvista, jonka olen koskaan lukenut – se on loistava katsaus Harleyn vajoamisesta Jokerin synkkään maailmaan ja siitä, miten tähän mieheen rakastuminen muuttaa hänen elämänsä kulun – kun taas Amanda Connerin ja Jimmy Palmiottin Harley Quinn -sarja, on täynnä ronskeja vitsejä, kakkaa ampuvia katapultteja, suhdekiemuroita, ja villejä sekä arkisia juonikuvioita (Harley pelastaa eläimiä, aloittaa roller derbyn, etsii töitä, murtauruu Arkhamiin...). Kummassakin sarjiksessa Harley on tyystin oma itsensä, vaikka tarinat ovatkin radikaalin erilaisia.

Parhaat Harley-tarinat ovat mielestäni Birds of Prey -elokuva, jossa häntä esittää upea Margot Robbie, Seijin Harleen-sarjis ja legendaarinen Paul Dinin ja Bruce Timmin Mad Love.

2. Pamela Isley a.k.a. Poison Ivy

Poison Ivy on DC:n hahmoista ehdottomasti kakkossuosikkini. Miten voisin olla rakastamatta häntä? Hän on osittain kasvi, osittain ihminen – nainen, joka ei anna minkään estää häntä hänen tavoitellessaan maailman pelastamista ihmisiltä, jotka satuttavat luontoa. Ivyn voimat ovat todella coolit – hän pystyy manipuloimaan luontoa, kasvattamaan kasveja, huumaamaan ihmisiä ja vaikka mitä muuta.

Ivyn hahmo on nykyään myös relavantimpi kuin koskaan ennen. Ilmastokriisi ja luontokato ovat tämän hetken suurimpia globaaleja ongelmia, ja on ollut hauska nähdä miten Ivyn missio elämässä on muuttunut vuosien saatossa fiktiossa pahiksen paasauksesta antisankarittaren validiksi tavoitteeksi. Hän ei ole väärässä tavoitteissaan, eikä häntä voi enää noin vain leimata pahikseksi.

Rakastan Ivyssä hänen itsevarmuuttaan, itsenäisyyttään ja etäisyyttä, jota hän kokee ihmisiä kohtaan. Hän ei ole enää osa ihmiskuntaa, vaan hän on jotain muuta, ja valitsee usein eristäytyä rakastamiensa kasvien pariin. Hänen eri suhteensa ovat juuri tämän takia usein kiehtovia: ketkä hän päästää lähelleen ja miksi, ja miten usein hyvin misantrooppinen hahmo käyttäytyy rakastaessaan?

Olen törmännyt Ivyyn monessa tarinassa, mutta parhaat versiot hänestä löytyvät mielestäni Harley Quinn (2019–) -animaatiosarjasta ja, vaikka hän esiintyykin siinä vain vähäisesti, Stjepan Seijicin sarjakuvasta Harleen. 

3. Clark Kent a.k.a. Superman

Tuppaan olemaan enemmän kiinnostunut DC:n leideistä, mutta on minulla miessuosikkinikin. Legendaarinen Superman on minulle kovin rakas, koska hän edustaa optimismia, toivoa ja empatiaa. Minua kiehtoo se, miten Clarkista, alienista vailla kotiplaneettaansa tai ketään kaltaistaan, tulee ihmiskunnan ylin ystävä ja puolustaja, joku, joka uskoo siihen, että meidän kaikkien sisällä on hyvyyttä ja jotain suojelemisen arvoista. 

Vaikka Superman on lähes voittamaton – hänellä on kuuluisasti vain yksi heikkous – mutta hän on silti syvästi inhimillinen. Minua tuppaa kiehtomaan hahmot, jotka ovat jonkin kulttuurin tai maailman viimeisiä elossa olevia jäseniä (esim. Luke Skywalker Star Wars -elokuvissa!). On kiinnostavaa nähdä miten nämä hahmot selviytyvät kantamansa taakan kanssa ja miten he pitävät kulttuuriensa oppeja ja arvoja yllä. Supermanin inhimillisyys tulee esille erityisen hyvin tarinoissa, jotka kertovat hänen perheestään – oli kyseessä sitten hänen lapsuuden adoptioperheensä tai perhe, jonka hän perustaa Lois Lanen kanssa. Hän on varsin herttainen aviosiippa ja isukki.

En ole vielä kovin perehtynyt Superman-sarjakuvien kaanoniin, mutta olen lukenut jokusen mainion tarinan hänestä. Tavallaan suosikkini on hänen pojastaan Jonathan Kentistä kertova, Tom Taylorin kirjoittama Superman: Son of Kal-El, koska tässä tarinassa pohdiskellaan paljon Supermanin perintöä ja Clarkia perhemiehenä. Supermanin kohtaukset poikansa kanssa ovat todella liikuttavia. Minun on myös pakko mainita DC:n elokuva Man of Steel, jossa Clarkia esittää ihanainen Henry Cavill – elokuva ei ehkä ollut tarinaltaan kummoinen, mutta mielestäni Cavill oli upea Clarkin roolissa.

4. Barbara Gordon a.k.a. Batgirl / Oracle

Batgirl on minun suosikkini DC-universumin Gothamia suojelevista lepakkosankareista. Batman on ihan jees, mutta en ole koskaan intoillut hänestä sen kummemmin. Batwoman on kanssa kovis ja cool, mutta Batgirlissa on sitä jotain. 

Barbara on Batmanin poliisiapurin James Gordonin tytär, joka aloittaa oman uransa supersankarina, ensimmäisenä Batgirl-nimeä kantaneista sankarittarista. Myöhemmin, tultuaan Jokerin ampumaksi ja halvaannuttamaksi, Barbarasta tulee Oraakkeli, muita supersankareita tukeva tietokone- ja teknologianero.

Pidän siitä, että Barbara on nuori ja innokas sankarinalku sekä fiksu ja rento yliopisto-opiskelija, jolla on kykyjä niin taistelun kuin tekniikan alalla. Siinä missä Batwoman ja Batman ovat etäisempiä, synkempiä hahmoja, Batgirl on hauska, pehmeämpi ja innokas. Hänenkin tarinassaan on surua ja draamaa, mutta hänestä kertovat tarinat ovat usein muita lepakkosankareita hauskempia.

Lempparitarinani Barbarasta ovat, tähän mennessä, Gail Simonen Batgirl-sarja (2011–2014), jossa seurataan terveyskriisien jälkeen supersankariuraansa uudelleen aloittavaa Barbaraa, ja Marieke Nijkampin The Oracle Code, joka kuvaa vasta halvaantuneen Barbaran toipumista ja mysteeriä, jota hän alkaa selvittää sairaalassa ollessaan.

5. Selina Kyle a.k.a. Catwoman

DC-naispahisten suurena ystävänä en voisi mitenkään olla antamatta top viisikon viimeistä sijaa ikoniselle Selina Kylelle! Catwomanilla ei ole suurta agendaa kuten Poison Ivyllä, eikä hän ole kaaottinen, sekoileva Harley Quinn, joka rymisee läpi elämänsä – hän on ovela, tappavan fiksu ja viettelevä, ja hänen tavoitteenaan on ryöstää läjäpäin rahaa ja elää luksuselämää. Hän on DC:n legendaarisin femme fatale, Batmanin heikkous ja rakastettu. 

Pidän Catwomanissa paljon siitä, että hän on pahis, jolla on kuitenkin omat rajansa: suurimman osan aikaa hän ei pyri tappamaan ihmisiä mennen tullen (kuten esimerkiksi Ivy ja Harley), ja hänellä on rajoja, joita hän ei halua ylittää. Hän keikkuu kiehtovasti pahiksen ja antisankarittaren rajoilla.

Catwoman ei kuitenkaan ole vain rahanahne viettelijätär, jonka perään Batman kuolaa. Hänen syntytarinansa on usein synkeä ja surullinen, eikä ole ihme, että hän pyrkii pysyttelemään omillaan – hänen ihmissuhteensa eivät ole useinkaan olleet kovinkaan hyviä. Hänellä on kuitenkin mielenkiintoisia suhteita tarinoissaan. Pidän esimerkiksi hänen hankalasta on/off-suhteestaan Batmanin kanssa ja hänen "super bad girl team up" triostaan Harleyn ja Ivyn kanssa.

Suosikki-Catwomanini löytyvät Sarah J. Maasin teoksesta Catwoman: Soulstealer, jossa lukijalle esitellään hyvin erilainen Catwoman, joka on kasvanut nurjissa oloissa ja taistelee sisarensa puolesta, Judd Winickin sarjakuvavolyymista Catwoman: The Game, jossa syvennytään hänen ystävyyssuhteisiinsa, traumoihinsa ja hänen vaaralliseen elämäntapaansa, ja Harley Quinn (2019–) -animaatiosta, jossa hän on vain kertakaikkisen hulvaton, cool ja ihastuttavan välinpitämätön kissaleidi. 

Antiikin parhaat rakkaustarinat – Kuolevaiset ja kuolemattomat

Antiikin jumalat olivat mukana ihmisten arjessa ja elämässä. Ei siis ole ihme, että mytologia on tupaten täynnä tarinoita siitä, mitä voi tapahtua kun jumala ja ihminen tulevat kosketuksiin ja ajautuvat suhteeseen. Useimmat näistä tarinoista eivät ole iloisia eivätkä rakkaustarinoita, vaan kertomuksia väkivaltaisista, stalkkaavista ja pahoinpitelevistä jumalista ja heidän kuolevaisista uhreistaan. 

Jumalat ja ihmiset saattoivat kuitenkin aidosti rakastua toisiinsa, eikä kyseessä aina ollut pakotettu suhde. Tässä postauksessa haluaisin esitellä kaksi todellista rakkaustarinaa jumalan ja ihmisen välillä – yhden onnellisen ja yhden onnettoman. Näiden pariskuntien tarinat ovat hyvin lähellä sydäntäni.

Dionysos ja Ariadne

Jumalten ja kuolevaisten väliset suhteet eivät useinkaan pääty hyvin kreikkalaisessa mytologiassa. Yksi poikkeus kuitenkin on: Dionysos ja Ariadne, Kreetan prinsessa. Ariadne rakastui alunperin Theseukseen, joka tuli Kreetalle tuhoamaan ihmishärkähybridi Minotauruksen (fun fact: Minotaurus oli Ariadnen velipuoli äidin puolelta), ja auttoi tätä selviytymään Minotauruksen labyrintista. Theseus karkasi kuningas Minoksen, Ariadnen isän, raivoa Ariadnen kanssa, mutta hylkäsi (tai unohti) tämän kotimatkalla Naxos-saarelle. Ariadne itki ja suri, vaelsi saarella sumussa. Hän oli yksin, hän oli hylännyt perheensä ja hän oli auttanut vihollista omaa kansaansa vastaan. Viinin, hurmion, hulluuden ja ekstaasin jumala Dionysos saapui Naxokselle ja rakastui Ariadneen, ja tämä Dionysokseen. Dionysos kohottaa Ariadnelleen antaman häädiadeemin taivaisiin tähtikuvioksi Coronae Borealis (Pohjan kruunu) heidän liittonsa kunniaksi. Heidän rakkautensa on kirjaimellisesti kirjoitettu tähtiin.

Tässä vaiheessa jumalten ja kuolevaisten romansseissa kuolevainen yleensä kuolee jollain hirvittävällä tavalla ja jumala jää suremaan menettämäänsä rakastettua ikuisesti ja omistaa tälle temppelin, kaupungin tai jonkin sortin kasvin. Joissakin versioissa Ariadnelle ei käy hyvin (eräässä versiossa Perseus tappaa hänet gorgonin päällä sotiessaan Dionysosta vastaan), mutta yleisimmän version mukaan Dionysos vie Ariadnen mukanaan Olympos-vuorelle, jossa Ariadne elää ikuisesti tämän vaimona. Dionysos ja Ariadne ovat harvinaisia siitä, että heidän tarinastaan on edes olemassa onnellinen versio: haluan uskoa tähän versioon, koska pidän heistä kovasti. Koska mistään myytistä ei ole olemassa yhtä oikeaa, toista parempaa versiota, voin valita lopuista sen, mistä pidän eniten ja pitää sitä tämän pariskunnan loppuna.

Dionysoksessa ja Ariadnessa minua viehättää se, miten he edustavat kahta hyvin erilaista maailmaa – kuolevaisten ja kuolemattomien maailmaa – mutta pystyvät silti löytämään onnen yhdessä. He eivät ole toistensa ensimmäiset isot rakkaudet – molemmat ovat kokeneet menetyksiä ja pettymyksiä – mutta he ovat ehkä toistensa tärkeimmät, merkityksellisimmät rakastetut. Pidän molemmista hahmoista myös itsekseen. Dionysos on lempparijumalani – hän on kiehtova sekoitus voimaa, hurmiota, olymposlaisen tappavaa ylpeyttä ja viettelevää hulluutta, ja hän erottuu muista jumalista muun muassa olemalla ainut puoliksi kuolevainen jumala (hänen äitinsä oli Semele, kuolevainen prinsessa, Zeuksen epäonninen heila) – ja Ariadne on aliarvostettu, nokkela prinsessa, joka muistetaan valitettavasti lähinnä Theseuksen hetken hoitona, vaikka ilman Ariadnea, Theseus ei olisi ikinä selvinnyt Minotaurusta vastaan. Minua ilahduttaa ajatus siitä, että Theseus saa joskus tietää, että hänen hylkäämänsä tai unohtamansa prinsessa on nykyään jumalan kuolematon vaimo, häntä ylempiarvoinen. Haluan ajatella, että tämän tajuaminen kismittää Theseusta ja piinaa häntä hamaan loppuun saakka. Jos et osannut jo päätellä, en pidä Theseuksesta laisinkaan, mutta se on oma esseensä se.

En ole tainnut lukea yhtään alkuperäistä, antiikin aikaista tekstiä Dionysoksesta ja Ariadnesta, en ainakaan sellaista, joka keskittyisi vain heihin. En tiedä tarkalleen onko sellaista edes säilynyt. Heidät mainitaan kuitenkin useammassa teoksessa, vaikkakin usein vain ohimennen. On kuitenkin yksi moderni teos, jossa heidän suhdettaan kuvataan kauniisti ja hyvin mielenkiintoisella tavalla. Upean Jennifer Saint esikoisromaani Ariadne kertoo Kreetan prinsessan elämäntarinan, alkaen hänen nuoruudestaan perheensä parissa, edeten aina Theseus-episodiin ja hänen aikoihinsa Dionysoksen vaimona ja tämän lasten äitinä. Teos antaa Ariadnelle hänen kauan kaipaamansa hetken parrasvaloissa ja kertoo tarinan naisesta, joka on oma itsenäinen olentonsa, eikä vain elämänsä miesten jatke. Mielenkiintoinen katsaus heihin löytyy myös Phoenicia Rogersonin teoksesta Herc (romaani kertoo sankari Herakleen tarinan hänen vihollistensa, perheensä, ystäviensä ja rakastajiensa näkökulmasta), jossa Ariadne esitetään sankareita vihaavana, vihaisena ja kitkeränä naisena, jota hänen jumalainen aviomiehensä palvoo koko sydämellään. He ovat kuolematon pariskunta, kumpikin omalla tavallaan kummallinen ja yksi heidän seuraajistaan kuvaa heitä upeasti seuraavin sanoin: "They loved each other, not despite their madness but because of it." Pidän siitä, että kirjassa Ariadne esitetään Dionysoksen kumppanina tämän elämää määrittelevässä hulluudessa – he tuntuvat olevan luodut toisilleen.

Apollo ja Hyakinthos

Toisin kuin Dionysos ja Ariadne, Apollo ja Hyakinthos eivät useinkaan saa onnellista loppua. Minä tuppaan tykkäämään surullisista ja traagisista rakkaustarinoista ja myyteistä, joten ei ole ihme, että minä rakastan auringon, parantamisen, ennustamisen ja vaikka minkä muun jumalan Apollon ja kuolevaisen prinssi Hyakinthoksen rakkaustarinaa.

Kaunis prinssi Hyakinthos kiinnitti Apollo-jumalan huomion ja he rakastuivat. Länsituulen jumala ja personifikaatio Zefyros oli kuitenkin myös kiintynyt Hyakinthokseen ja halusi tämän omakseen. Eräänä päivänä, Hyakinthos ja Apollo olivat ulkona heittelemässä kiekkoa. Siitä mitä tarkalleen tapahtui, on olemassa useampikin versio – kumpikin yhtä onneton. Eräässä versiossa Apollo heitti kiekon jumalallisilla voimillaan korkealle ja kovaa, ja innokas Hyakinthos juoksi saadakseen sen kiinni, mutta kiekko osuikin häntä päähän ja hän menehtyi. Toisessa versiossa heidän pelatessaan Zefyros näki mahdollisuuden tuhota heidän onnensa kostona siitä, että Apollo oli vienyt hänen rakkautensa kohteen. Apollon heitettyä kiekkonsa, Zefyros puhalsi kiekkoon niin, että se lensi Hyakinthosta kohti ja tappoi tämän. Apollo syleili rakastettunsa ruumista ja yritti parantaa tämän voimillaan, mutta ei onnistunut peruuttamaan kohtaloiden määräämää kuolemaa. Kunnianosoituksena rakastetulleen Apollo loi uuden kukan hänen verestään – hyasintin. On olemassa joitain versioita joissa Hyakinthoksesta tehdään jumala, mutta tähän versioon törmää vain harvoin – en tiennyt sen olemassaolosta ennen kuin aloin tehdä pohjatyötä tätä esseetä varten. Vaikka voisin halutessani kuvitella iloisemman lopun tälle parille, en kuitenkaan tee niin: pidän heidän traagisuudestaan.

Apollon ja Hyakinthoksen myytti on pieni ja yksinkertainen, se ei ole eeppinen tai tapahdu suuren taistelun keskellä, vaan heidän tragediansa koittaa tavallisena päivänä heidän pelatessaan pelejä onnellisena rakkaudessaan, mikä tekee heidän lopustaan tavallaan vielä julmemman. Tämä tarina ei ole ainut, missä jumala luo menettämänsä rakastetun kunniaksi kasvin (Dionysos luo rakastamansa nuorukaisen Ampeloksen verestä viiniköynnöksiä). Minusta siinä, että nämä ikuiset, kuolemattomat olennot – jotka usein ovat julmia ja verenhimoisia, katkeria ja kateellisia – voivat tuntea jotain niin aidosti, että he luovat tuskastaan ja menetyksestään jotain uutta ja kaunista, on jotain todella koskettavaa. He eivät ymmärrä ihmisiä tai ihmiselämän lyhyyttä, he ovat jotain meitä paljon suurempaa, mutta he osaavat silti rakastaa ja surra kuten ihmiset. 

Paras antiikin aikainen versio, jonka olen löytänyt tämän parin surullisesta tarinasta löytyy roomalaisen Ovidiuksen upeasta eeppisestä runosta Muodonmuutoksia. David Raeburnin upeassa käännöksessä Apollo huudahtaa Hyakinthoksen ruumiin äärellä: "I see your wound and I see my guilt. You are my sorrow and my shame." Hän suree lohduttomasti: "How I wish I could die in your place or beside you! But since we are subject to destiny's laws you can only survive in my heart, be recalled in the words of my lips. Your name will resound in the music I play, in the songs that I sing. My sighs shall be imaged in you and scored in the marks of a new flower." Tämä muutaman sivun runo on yksi pitkän Muodonmuutoksia-teoksen parhaimmista. Kun luin sen ensi kerran, taisin tirauttaa muutaman kyyneleen. Apollon suru on käsinkosketeltavaa ja hänen yksinäisyyttään kuolemattomuudessaan on masentavaa ajatella.

En ole lukenut yhtään modernia teosta, jossa Apollon ja Hyakinthoksen suhdetta käsiteltäisiin olennaisella tavalla. Tiedän, että Nicole Bailey on kirjoittanut kirjoja, joissa kerrotaan aivan uudenlainen versio tästä myytistä (A Veil of Gods and Kings), mutta en ole saanut näitä kirjoja vielä käsiini. Paras ja koskettavin moderni versio, jonka olen kohdannut on laulu, taiteilija Aidoneuksen haikea, sydäntä riipaiseva kappale HYACINTHUS. Laulu on surevan Apollon näkökulmasta, ja sisältää kerrassaan musertavia säkeitä, kuten "If I'm being honest, I'd do anything to see you / Maybe in another life the universe will let me keep you" ja "I had loved you because you were nothing like me". Laulussa tulee hienosti esille se, miten Apollo ja Hyakinthos olivat eri maailmoista, sekä se, miten Apollo ikuisti rakkautensa kukkiin: "See how flowers grow beneath the place your head once lay? / They are crying for you still". Aina kun kuuntelen Aidoneuksen kappaleen, saan kylmiä väreitä ja minulle tulee paha mieli. Se on todellakin upea kappale ja upea kunnioitus upealle myytille.

Dionysos & Ariadne: 

Kuva 1: Freskomaalaus 1–79 jaa.

Kuva 2: Bacchus and Ariadne (Giovanni Antonio Pellegrini, 1720-luku)

Apollo & Hyakinthos: 

Kuva 1: The Death of Hyacinthos (Jean Broc, 1801)

Kuva 2: Apollo and Hyacinthus (Nicolas-René Jollain, 1796)