Harva lausahdus kuvaa tunteitani Eric Kripken luomaa Supernatural-sarjaa ja vuosiani sarjan vannoutuneena (ja jokseenkin fanaattisena) fanina kuin Charles Dickensin kuuluisa lainaus teoksesta Kaksi kaupunkia: "It was the best of times, it was the worst of times". En lähde kuvailemaan sen tarkemmin Supernaturalin juonta ja premissiä – oletan, että monet teistä tietävät sen, ja jos et tiedä, älä turhaan lue tätä tekstiä ja lähde googlaamaan Supernaturalia. Se ei ole sen arvoista, et menetä mitään. Edessä on myös spoilereita.
Katsoin Supernaturalia vuosia omistautuneesti ja toistuvasti – monet jaksot olen katsonut varmaan kymmeniä kertoja, ja odotin aina pakkomielteisellä innolla uutta kautta – ja vietin käsittämättömän paljon aikaa selaten gifsettejä ja fanitaidetta Tumblrissa, katsellen fanivideoita YouTubesta ja lukien analyyseja ja teorioita jaksojen pienimmistäkin yksityiskohdista. Olin syvällä Supernatural-kuopassa, mutta onneksi en ollut yksin: molemmat isosisarukseni ja useimmat ystävistäni jakoivat kuopan kanssani, ja yhdessä me lietsoimme toistemme rakkautta sarjaan. Ystäväni kirjoitti minulle fanfictionia ja piirsi minulle taidetta, ja katsoimme jaksoja silloin tällöin yhdessä. Sisarusteni kanssa pidimme eeppisiä Supernatural-maratooneja. Isosisarukseni myös teki minulle Misha Collinsin innoittamana oman sock monkey -hatun, joka on yhä lempihattuni ikinä. Oli ihanaa jakaa tämä rakkaus muitten kanssa, mutta toisaalta, jos olisin ollut sarjan yksinäinen fani, en olisi ehkä uponnut sen pauloihin yhtä antaumuksella ja säästynyt siten paljolta päänvaivalta ja pettymykseltä.
Ja jos Supernatural on minulle jotain tuonut, niin päänvaivaa ja pettymystä.
Supernatural oli yksi aikakautensa nörttikulttuurin kulmakivistä (mm. BBC:n Sherlockin ja Doctor Whon ohella – ahh, muistatteko Superwholock-ajan?). Olen tavannut vain kourallisen ikäisiäni nörttejä, jotka eivät ole sarjaa missään vaiheessa katsoneet tai eivät vähintään tiedä sen peruspremissiä ja hahmoja. Tumblr oli täynnä postauksia, kuvia, gifejä, teorioita, kaikkea mahdollista. Supernaturalin vaikutusta erityisesti internetnörttiskeneen on hankala kuvailla: se oli osa skenen kielenkäyttöä, kommunikaatiota ja koko yleistä energiaa. Kaikki tiesivät tietyt reaktiokuvat ja lainaukset, ja oli harvinaista kohdata Tumblrissa textpost, johon joku ei ollut liittänyt Supernatural-aiheista meemiä.
Miksi Supernatural? Oliko sarja todella niin hyvä? Ansaitsiko se asemansa nörttikulttuurin kulmakivenä? En tiedä, ei todellakaan, osittain.
En väitä, että sarja olisi surkea. Parhaimmillaan se oli upea, jännittävä ja kiehtova, koukuttava ja koskettava. Sarjan neljäs ja viides kausi ovat yhä mielestäni loistavia. Kunnioitan yhä sitä, miten sarjan tekijät uskalsivat ottaa riskejä ja venyttää perinteisen televisiosarjan rajoja tekemällä esimerkiksi musikaalijaksoja ja syvälle fandomin syövereihin sukeltavia metajaksoja (esimerkiksi upea, upea kuudennen kauden jakso French Mistake, jossa Jared Padaleckin ja Jensen Acklesin esittämät Sam ja Dean joutuvat portaalin kautta maailmaan, jossa he joutuvat esittämään Jared Padaleckia ja Jensen Acklesia, jotka esittävät Samia ja Deania sarjassa Supernatural – sekavaa, tiedän, mutta, ahh, loistokasta). Sarjassa kehiteltiin myös kiehtovia, monimutkaisia hahmoja ja ihmissuhteita, ja monet kohtaukset veljespari Samin ja Deanin, ja Deanin ja Castiel-enkelin, välillä, kummittelevat minua yhä vaikka en ole katsonut jaksoakaan vuosiin. Sarjan taso laski rajusti loppua myöten, ja näin jälkikäteen katsottuna, sarjassa on alusta asti heikkouksia, joita en faniaikanani halunnut aina myöntää tai ihan rehdisti huomannut (koska en ollut vielä kovin kehittynyt ja kriittinen mediankuluttaja), mutta parhaimmillaan sarja oli aidosti hyvä. Se oli kaunis ylistyslaulu perheelle, ystävyydelle ja vapaalle tahdolle, sekä aidosti hauska ja paikoittain hyvinkin pelottava kauhusarja. Se ei noussut suosioonsa turhaan. Sarjan internetfandom oli myös hauska paikka pyöriä, vaikkakin se saattoi olla myös hyvin toksinen miljöö – tämä on tosin totta kaikista fandomeista, etenkin suurimmista sellaisista.
Supernaturalin tason laskeminen ja juonen laadun heikentyminen johti siihen, etten jaksanut katsoa sarjaa enää 10. kauden muutaman ensimmäisen jakson jälkeen. Olin tässä vaiheessa jo niin tympiintynyt itseään toistavaan juoneen, hahmokehityksen junnaamiseen, naishahmojen jatkuvaan kuolemiseen ja sarjan häpeilemättömään queerbaitiin (Destiel on ehkä televisiohistorian upein esimerkki vuosien mittaisesta queerbaitista – queerbaitilla, näin lyhkäisesti, tarkoitetaan siis m. sitä, miten esim. TV-sarjan tekijät ns. flirttailevat hahmojen ja suhteiden queerpotentiaalilla, innostaen siten mm. queerfaneja katsomaan sarjaa ja erottuakseen muista sarjoista, ilman, että he kuitenkaan koskaan ottavat sitä "riskiä" että tekisivät hahmoista queereja – usein taustalla on esim. katsojalukujen ja rahan menetyksen pelko). Kuvittelin aina uuden kaudan olevan edellistä parempi, ja luotin siihen, että sarjan tekijöillä oli jotain upeaa tiedossa. Minua huvittaa näin jälkeenpäin se, kuinka optimistinen ja naiivi olin, kuinka päättäväisesti uskoin toiveikkaiden fanien analyyseihin siitä, että kohta jotain suurta tapahtuu. Ensi kaudella Destiel tapahtuu, kohta sarja vihdoinkin tiedostaa parhaimman rakkaustarinansa. Mitään edellistä parempaa ei kuitenkaan koskaan tullutkaan, ja kaudet pysyivät kehnoina, lukuunottamatta joitain upeita jaksoja silloin tällöin. Muistan yhä tuon karvaan pettymyksentunteen. Lopetin sarjan katsomisen vihaisena ja kiukkuisena, mutta myös surullisena siitä, että menetin jotain mitä olin rakastanut niin kovasti. Minun on hankala kuvailla mitä sarja merkitsi minulle ja kuinka iso osa elämääni se oli. Olen vuosien saatossa löytänyt monia paljon parempia sarjoja joita tykittää uudelleen ja uudelleen, ja Supernatural-rakkauteni on ehdottomasti hiipunut taka-alalle, osaksi nörttihistoriaani. Sarjasta on tullut lähinnä surkuhupaisa muisto. Äitini on sanonut minulle, että puhuessani Supernaturalista, ääneeni tulee aivan omanlaisensa kireä, ironisen huvittunut sävy, jota hän ei kuule muulloin kuin tästä aiheesta puhuessani.
En kuitenkaan koskaan tule pääsemään Supernaturalista eroon tai täysin kipuamaan tietäni ulos Supernatural-kuopasta. Sarjalla on yhä viheliäinen ote minusta, enkä arvosta sitä. Hyvä esimerkki tästä on Tumblrissa legendaariseen asemaan noussut 5.11.2020, päivä, jolloin Supernatural antoi faneille vihdoin sen, mitä olemme aina halunneet: Castielin rakkaudentunnustuksen Deanille. Kirjoittajat eivät kuitenkaan lopettaneet siihen. Hulvattoman supernaturalmaisella tavalla, he antoivat Castielin vihdoin sanottaa tunteensa Deania kohtaan ja tappoivat hänet sitten välittömästi mitä koomisimmalla tavalla, luoden aivan oman virstanpylväänsä homofobiselle queerrepresentaatiolle. Supernatural ei koskaan ollut mainio queerhahmojen kanssa, eikä sarjan fanittaminen ollut queerina aina kovinkaan antoisaa, mutta tämä oli jo aivan omaa luokkaansa. En ollut edes vihainen, enkä ole vieläkään, koska kyseessä oli jotain niin käsittämättömän typerää, ettei sille voi kuin nauraa. Päivän 5.11. kollektiivinen hysteria ja kiukku oli huumaavaa, ja vietin koko päivän nauttien Tumblrissa kiertelevistä Destiel-meemeistä, velloen Supernaturalin maailmassa aivan kuin vuosia aiemmin. Huvittavaa on, että tuo päivä oli yksi parhaita Supernatural-fandomissa viettämiäni päiviä, huolimatta siitä, että meidät ajoi Tumblriin jaettu turhautuneisuus sarjaan. Tuon päivän meemit olivat täyttä kultaa. Päivästä 5.11. on tullut Supernatural-fandomille merkkipäivä, ja joka vuosi samana päivänä palaan Tumblriin muistelemaan tuota upeaa, kaunista, kaaottista ja pähkähullua päivää. Oli siksi vain oikein, että julkaisin tämän tekstin juuri tänään. Muistan ajatelleeni tuona päivänä, että en koskaan tule täysin irtautumaan tästä sarjasta. Annoin sille niin monta vuotta elämästäni ja niin monta aivosoluani, että se tulee aina vetämään minut takaisin.
Aikani Supernatural-kuopan syvyyksissä oli, kuten jo aiemmin sanoin, the best of times sekä the worst of times. Kun muistelen faniaikojani, en voi olla arvostamatta sen täyden omistautuneisuuden ja rakkauden kauneutta. En ole sen jälkeen uppoutunut mihinkään sarjaan yhtä antaumuksella ja yhtä totaalisesti: valitettavasti mitä aikuisemmaksi olen kasvanut, sitä enemmän aivokapasiteettiani vievät tylsät asiat kuten opiskelu, raha, terveys, vuokra ja tulevaisuuteni. En myöskään voi enää saavuttaa samanlaista ylenpalttista tunnesuhdetta mihinkään kuin teini-ikäisenä, jolloin tunteeni olivat räiskyvämpiä ja pystyin omistamaan niin paljon enemmän aikaani fanittamiselle. Tavallaan kaipaan sitä kaunista hulluutta. Toisaalta en kaipaa sitä aikaa ollenkaan, koska jatkuva pettyminen jokaisen uuden jakson myötä, turhautuminen queerbaitista ja siitä, ettei mikään juonikuvio koskaan saavuttanut potentiaaliaan, oli todella raastavaa. Naishahmojen yksoikoisuus (ja vähäisyys) alkoi, näin naiskatsojana, myös vuosien jälkeen ottaa pahasti päähän. Nykyään en enää hermostu heikoista jaksoista tai juonikuvioista sarjoissa niin paljoa (elleivät ne sitten ole aidosti surkeita – esimerkiksi Game of Thronesin viimeinen kausi sai minut niin vihaiseksi, että minulle nousi kuume), koska en jaksa investoida niin paljoa itsestäni millekään televisiosarjalle. Nauran, itken, kiukkuan, tunnen yhä paljon, mutta en samalla tavalla kuin Supernaturalin kanssa.
Olipas hauskaa höpötellä vähän Supernaturalista ja muistella faniuteni ydinaikoja. En tiedä tulenko koskaan enää todella katsomaan Supernaturalia, mutta en aio luopua DVD-bokseistani. En aio kierrättää kolmea Supernatural -fanilehteäni, jotka löysin divarista Helsingissä. Enkä myöskään ikimaailmassa heivaa sock monkey -hattuani (minut laskettakoon ikuiseen lepoon se päässäni). Aion pitää nämä muistot aina, koska ei niistä luopuminen mitenkään erottaisi minua Supernaturalista tai auttaisi minua vihdoinkin saamaan rauhaa tuosta viheliäisestä tarinasta, joka aina palaa elämääni silloin, kun sitä vähiten odotan. Ei sillä, että haluaisin päästä siitä eroon tai unohtaa sen. Sarja on kuin hyvälaatuinen syylä: aina siinä, enimmäkseen kivuton, joskus äreä ja kipeä, mutta olen tottunut sen olemassaoloon jo niin täysin, etten voisi kuvitella elämääni ilman sitä.
Kuva 2: Dean ja Castiel – shippi-ikoniaa, gotta love them!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti