Mistä kreikkalaisesta muinaisesta näytelmästä, runosta tai eepoksesta tämän miniesseen otsikon lainaus on? Onko kyseessä käännös Homeroksen Iliaasta, Ovidiuksen Heroides-kokoelman runosta vai kenties Euripideen näytelmästä Helen?
Vastaus tähän kysymykseen saattaa yllättää, mutta se kuvastaa minusta täydellisesti sitä, miten palaamme taiteessa Kassandran kaltaisten antiikin mytologian hahmojen pariin vuosituhansienkin jälkeen. Lainaus on ikonisen ruotsalaisen bändin ABBAn kappaleesta Cassandra, joka kuvaa kreikkalaisten tuhoaman Troijan vangitun ja orjuutetun prinsessan Kassandran ahdinkoa. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan ABBAn kappaleen – se on melankolinen, kaunis ja kuvastaa loistavasti Kassandran hahmon surullisuutta.
Mutta kuka oli Kassandra? Kreikkalaisessa mytologiassa ei ole selkeitä "oikeita" versioita mistään tarinasta, joten Kassandran tarinan kulku vaihtelee riippuen kertojasta ja kertojan aikakaudesta, mutta yleisesti ottaen hänen tarinansa menee jotakuinkin näin. Kassandra on Troijan kuninkaan Priamoksen ja tämän vaimon Hekaben tytär. Hänen isoveljiään ovat muun muassa Achilleksen vastustajana tunnettu sankari Hektor, sekä Spartan Helenan kanssa karannut prinssi Paris. Kassandra oli jumalla Apollon papitar ja kiinnitti jumalan huomion, mikä ei koskaan ole hyvä asia kuolevaiselle, varsinkaan kuolevaiselle naiselle. Joissakin versioissa Kassandra lupaa häntä tapaamaan tulleelle jumalalle seksiä vastineeksi siitä, että hän antaa Kassandralle profeetan kyvyt, mutta Apollon annettua lahjansa, Kassandra kieltäytyy pitämästä lupaustaan. Tarinasta on kuitenkin toisenkinlainen versio, jossa Apollo itse luovuttaa Kassandralle ennustajan kyvyn mutta suuttuu, kun Kassandra ei suostu tämän jälkeen hänen rakastajattarekseen. Kumpainenkin versio päättyy kuitenkin samoin: Apollo, vihastuksissaan, kiroaa Kassandran mitä julmimmalla tavalla. Kassandra pystyy näkemään totuuden ja tulevaisuuden, mutta kukaan ei tule koskaan uskomaan häntä. Troijan sodan syttyessä, Kassandra tietää, että hänen perheensä tullaan surmaamaan ja orjuuttamaan, ja että hänen kotinsa tulee palamaan, mutta hänen yrittäessään varoittaa kansaansa ja perhettään, kukaan ei kuuntele häntä tai usko häntä. Häntä pidetään hulluna. Kreikkalaisten vallattua Troijan, Kassandra pakenee Athena-jumalattaren temppeliin, mutta soturi Ajax löytää hänet ja raiskaa hänet jumalattaren patsaan edessä, paikassa, jonka pitäisi olla niin pyhä, ettei sen seinien sisällä satutettaisi ketään tai vuodatettaisi verta. Kassandra annetaan perheensä muun naisväen lailla kreikkalaisten kuninkaan orjaksi. Agamemnon vie hänet kotiinsa Mykeneen. Agamemnonin vihainen, kaunainen vaimo Klytaimnestra (en selitä hänen motiiveistaan tässä enempää, mutta vannon, että hänellä on hyvä syy vihata miestään) murhaa aviomiehensä ja Kassandran, jota hän pitää loukkauksena kuningattaren asemaansa kohtaan.
Kassandran hahmo on yksi kreikkalaisen mytologian musertavimpia hahmoja, ainakin minun mielestäni. Hänen tarinansa on julma niin monella eri taholla. Hän joutuu palvomansa jumalan ahdistelemaksi ja kiroamaksi. Hänen perheensä pitää häntä hulluna. Hän tietää kaiken tuhoutuvan, mutta ei voi tehdä asialle mitään. Hänen kuolemansa on karmaisevan julma – yksi Oresteia-trilogian ikimuistoisimpia hetkiä, mielestäni, on Kassandran viimeiset lauseet ennen kuin hän kävelee kuolemaansa: "Miksi itken? Näin kerran kotikaupunkini kuolevan niin kuin kuoli, ja niiden jotka anastivat sen tuhoutuvan itse, jumalan tuomiolla. Siis kestän kaiken. Nyt minun on kuoltava." (Kirsi Simonsuuren v. 2003 suomennos)
Huom. Tästä eteenpäin höpisen spoilereita mm. Jennifer Saintin Elektra-teoksesta ja A.D. Rhinen kirjasta Horses of Fire. Spoilerit liittyvät lähinnä siihen, miten näissä kirjoissa tulkitaan Kassandran myytti.
Kassandran hahmo ei koskaan lakkaa kiehtomasta minua, koska vaikka hänen tarinansa noudattaa usein samaa rakennetta, hänen hahmoaan voidaan tulkita hyvin monesta eri näkökulmasta – esimerkiksi hänen kiroustaan voidaan kuvata aitona, jumalallisena rangaistuksena tai realistisempana julmuutena. Kassandran hahmoa on viime vuosina käsitelty useammassakin modernissa teoksessa, jossa kerrotaan uudelleen Troijan sodan tapahtumat. Jennifer Saintin Elektra on fantastinen teos, ja tässä versiossa Apollo kiroaa Kassandran, koska hän ei suostu seksiin jumalan kanssa. Kohtaus on ahdistava ja julma, ja tuomitsee Kassandran fyysisesti ja henkisesti raastavan kirouksen alaiseksi. Kassandra kuvailee itseään seuraavasti: "Every word I speak is unwelcome. My throat is raw from the words that are torn from me when I touch someone, when I look into their eyes and see the blinding white truth. My prophecies rip out my insides, but still they come, unbidden, even as I quake at the consoquences. My listeners curse me, they chase me away, they say I am mad and they laugh." Saint ei kaunistele Kassandran tarinaa, mutta hän sallii tälle, moniin antiikin lähteisiin verrattuna, armollisemman lopun. Klytaimnestra ei kadehdi tai halveksu Kassandraa kuten hän tekee Aiskhyloksen Oresteiassa, vaan hän säälii tätä kidnapattua ja kaiken menettänyttä tyttöä. Yksi kirjan mieleenpainuvimmista hetkistä on kohtaus, jossa Klytaimnestra pitelee hellästi Kassandraa sylissään ja surmaa tämän armosta, Kassandran sitä häneltä pyydettyä.
A.D. Rhine -kirjailijaduo puolestaan kuvaa Troijan sodan tapahtumat realistisesta näkökulmasta. Tarinassa ei seikkaile jumalia, kentaureja tai muita kreikkalaisen mytologian fantastisia hahmoja. A.D. Rhinen kehittelemä versio on realistisuudessaan ehkä kaikkein hirvittävin versio Kassandrasta jonka olen lukenut. Hänet esitellään päivänsä tornissa, lukkojen takana viettävänä, lähes pelottavan hulluna tyttönä, jolla on kuitenkin herttaiset ja hellät hetkensä. Hänen tukkansa on sotkuinen, hän tuntuu vaihtavan persoonasta toiseen ja hänen silmänsä kiiluvat. Teoksen viimeinen luku kuitenkin kertoo lukijalle karun totuuden. Kassandra muistelee kuinka vuosia sitten mies, jonka hän luuli alkuun olevan Apollo-jumala, tuli hänen makuuhuoneeseensa ja raiskasi hänet. Tämä toistui monta kertaa, mutta kun Kassandra kertoi vanhemmilelen, he eivät uskoneet häntä. Kassandran eri persoonat – esimerkiksi Lapsi ja Vanha nainen – kehittyivät puolustusmekanismeiksi ja ystäviksi: he uskoivat häntä, kun kukaan muu ei uskonut, he suojelivat häntä (eräs Kassandran aggressiivisemmista rooleista esimerkiksi murhasi hänen raiskaajansa). Muutenkin rankan teoksen musertavin lainaus oli tässä luvussa: "The truth is I was nine years old. The truth is that it wasn't a god who came to me, but a man. And there was no bargain. No question, because he did not ask, he took and when he did, visions of burning cities flew across my eyes as the blood dripped down my thighs. The truth is I did not cry because by then, I already knew. What was the point of crying when there was no one to hear me?"
Kassandran hahmoa on tulkittu näissä kahdessa teoksessa hyvin eri tavoilla, mutta hänen tarinansa on silti pääpiirteiltään sama. Hänen hahmonsa ydin on tallella ja kumpikin teos on voimakas ja karmaiseva omalla tavallaan. Nämä teokset kuvastat minusta hyvin sitä, miten mytologiaa voidaan tulkita tänäkin päivänä monesta eri näkökulmasta ilman, että versio menettää sitä, mikä tekee myytistä alunperin vaikuttavan. Horses of Fire ja Elektra eivät ole suinkaan ainoat versiot Kassandrasta, jotka ovat koskettaneet minua. Euripideen näytelmässä The Trojan Women kuvataan kirpaisevalla tavalla troijalaisten naisten ahdinkoa ja menetystä, ja Kassandran lohduttomuus on käsinkosketeltavaa. Natalie Haynesin Kassandra teoksessa A Thousand Ships on surussaan urhea, vaikka onkin elänyt vuosia halveksuttuna ja pilkattuna, jopa perheensä toimesta, ja kokee julman lopun Klytaimnestran käsissä. Musiikin puolella Kassandran tarinaa on kuvannut koskettavasti niin jo aiemmin mainittu ABBA kuin aina ihana Florence and the Machine: kummankin bändin biisit käsittelevät erityisesti totuuden ja näkemisen teemoja, ja sitä, miten Kassandran näkyjä ei uskota.
Kassandran hahmossa minua kiehtoo myös se, miten relevantilta hänen tarinansa tuntuu, valitettavasti, vielä 2020-luvullakin. Hän on nainen, jota rangaistaan, kun hän kieltäytyy taipumasta häntä kaikinpuolin voimakkaamman miehen seksuaaliseen ahdisteluun/ehdotteluun, ja hänen yrittäessään puhua mistään tästä tai mistään muustakaan asiasta, hänet leimataan hysteeriseksi, sairaaksi tai hulluksi. Elämme maailmassa, jossa liian moni ihminen, erityisesti nainen, kokee Kassandran kohtalon. A.D. Rhine teki Kassandrasta eksplisiittisesti jatkuvan raiskauksen uhrin, jota ei kuunnella hänen hakiessaan apua. Versiot, joissa Apollon ja Kassandran kanssakäymisen luonne on vähemmän selkeää tai Kassandra ei niinkään yritä puhua omista kokemuksistaan, vaan kaupunkinsa vääjäämättömästä tuhosta, saavat kuitenkin myös hälytyskellot soimaan lukijansa korvissa. Tämä tarina naisesta, joka saa hysteerisen valehtelijan leiman yrittäessään kertoa ruman totuuden, on aivan liian yleinen ja tuttu. Kassandran tarina ei siis todellakaan ole menettänyt tärkeyttään. Aivan kuten Medusa, Kassandrakin voidaan ottaa osaksi laajempaa keskustelua uhrien syyttämisestä, naisten kohtelusta valtaapitäjien toimesta ja valtadynamiikoista miesten ja naisten välillä. Kassandran kokema väkivalta Ajaxin ja Agamemnonin käsissä on myös osa laajempaa keskustelua siitä, miten antiikin kulttuurit alistivat päihittämänsä kansat niin fiktiossa kuin historiassakin. Kaupungin joutuessa vallatuksi, sen miesväki lahdattiin, sen rikkaudet varastettiin ja sen naiset orjuutettiin: maailman historia on täynnä Kassandroja, tyttöjä, jotka kokivat vihollisen käsissä fyysistä, seksuaalista ja henkistä väkivaltaa, ja joutuivat aloittamaan uuden elämän vapautensa menettäneinä orjina kaukana kotoaan. Kassandra on myyttinen hahmo, mutta häntä voi ajatella symbolina, avatarina, oikeille historiallisille ihmisille.
Kassandra on minulle hyvin rakas. Hänen tarinansa on hirveä, mutta en voi lakata palaamasta sen pariin. Osasyynä lienee yleinen mieltymykseni traagisiin tarinoihin, mutta myös se, miten monikerroksinen ja kompleksi hänen tarinansa on. Hän on papitar, prinsessa, orja, uhri, lapsi, sisko, profeetta... mutta hän ei sovi lähes mihinkään näistä rooleista ongelmitta. Esimerkiksi prinsessana hän on rikas ja etuoikeutettu, mutta samalla vähätelty ja hyljeksitty, papittarena hän on jumalansa kiroama ja profeettana hänen tiedoistaan ei ole hyötyä. Olen aina valmis lukemaan yhä uuden version – oli kyseessä sitten antiikin lähde, jota en ole vielä lukenut tai uusi teos – Kassandran myytistä ja tutustumaan uuden kirjailijan näkemykseen hänestä.
Päätän tämän miniesseen kuten sen aloitinkin, lainaamalla ABBA-yhtyettä, oman vuosituhantemme eeppisiä runonlaulajia:
"Pity Cassandra that no one believed you
But then again you were lost from the start
Now we must suffer and sell our secrets
Bargain, playing smart, aching in our hearts
Sorry Cassandra, I misunderstood
Now the last day is dawning"
Kuva 1: Cassandra (Evelyn de Morgan, 1898)
Kuva 2: Ajax and Cassandra (Johann Heinrich Wilhelm Tischbein, 1806)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti