Tämä teksti on sarjassamme "höpinää, joka ei kenties hyödytä tai huvita ketään muuta, mutta on jotain mitä minun on pakko saada rustattua jonnekin ylös, koska olen ajatellut sitä paljont".
Lyhykäisesti taustoituksena: olen ollut ahdistumiseen taipuvainen aina ja olen noin puolet elämästäni rampannut erinäisissä terapioissa ja jutusteluhoidoissa pitääkseni ahdistukseni ja masennukseni aisoissa. Mielenterveyteni meno on usein aika vuoristoratamaista – välillä menee ihan suhteellisen lujaa ja hyvin, mutta välillä alamäki on jyrkkää ja meno vähän turhan hurjaa minulle. Olen puhellut terapiassa aina paljon fiktion ja taiteen merkityksestä minulle. Erityisesti olen aina puhunut lukemisesta ja kirjoista, ja siitä, miten tärkeitä ne ovat minulle. Puhun niistä niinkin paljon, että joskus auttaakseen minua ymmärtämään jotain, terapeuttini saattaa kysyä osaisinko sanallistaa jonkun tunteeni tai pelkoni jonkun fiktiivisen hahmon kautta – olenko joskus kohdannut jossain kirjassa hahmon, joka olisi tuntenut jotain samanlaista, osaisinko sanoa jonkun fiktiivisen hahmon, johon voisin samaistua tässä tilanteessa ja miten he olisivat käsitelleet tämän tai tuon tilanteen?
Mielenterveyteni vaikuttaa lukemisharrastukseeni monilla tavoilla. Voidessani kehnosti, lukeminen on minulle parhaimmillaan mieltä ylentävää ja oloani piristävää, ihanaa toimintaa, joka saa minut aina paremmalle tuulelle. Lukemalla voin hetkeksi päästä eroon omista ajatuksistani ja peloistani ja keskittyä johonkin aivan muuhun. Saan kokea asioita, mitä en voisi kokea oikeassa elämässäni ja voin hetkeksi kuvitella olevani joku muu, mikä on mielenterveysvuoristoradan alamäkivaiheissa erityisen helpottavaa. Mitä huonompi olo minulla on, sitä enemmän haluan vain uppotua fiktioon. Lukeminen on tällöin oiva lääke huonoon olooni. En osaa keskittyä televisiosarjoihin tai elokuviin samalla tavalla voidessani huonosti, koska katsellessani jotain, ajatukseni lähtevät helpommin laukalle.
Voidessani ihan suhteellisen hyvin, jolloin kaikki menee ihan ookoosti enkä ole jatkuvasti ahdistunut, lukeminen on kaikkein parasta. Kirjat auttavat minua ollessani huonoimmillani ja voivat pitää minut järjissäni, mutta lukeminen saattaa olla katkonaista ja on mahdollista, että en aina pysty nauttimaan kaikesta mitä luen täysin rinnoin, koska suuri osa energiastani menee yleiseen jaksamiseen. Saatan lukea tunteja putkeen, kun voin huonosti, mutta se ei tunnu samalta, kuin täysillä ihanaan kirjaan uppoutuminen voidessasi hyvin tai edes jotakuinkin hyvin, koska tällöin voit antaa kaikkesi tarinalle hyppysissäsi. Voidessani hyvin, lukeminen on minulle tärkeä keino ylläpitää jaksamistani ja mukavaa olotilaani. Se rauhoittaa minua, tarjoaa minulle taukoa (joskus aika rankaksi käyvästä) arjesta ja opiskelusta, sekä tarjoaa minulle jokapäiväistä piristystä. Minulla on lähes aina jokin kirja kesken ja luen päivittäin useamman tunnin. Varaan sille aikaa tietoisesti, koska tiedän sen olevan jaksamiselleni olennaista. Kirjakaupoissa pyöriminen ja hengailu on myös minulle omanlaistaan terapiaa. Usein jos minulla on mälsä päivä, käppäilen keskustaan ja käväisen Suomalaisessa kirjakaupassa tai lempidivarissani, ihan vain katselemassa mitä hyllyiltä löytyy. Kirjojen läsnäolo, niiden selailu ja ihastelu helpottavat oloani ja innostavat minua. Myös oman kirjahyllyni katselu ilahduttaa, koska mielestäni olen järjestellyt sen oikein mukavan näköiseksi.
Mutta siinä missä lukeminen ja kirjat ovat yleensä positiivisia voimavaroja minulle, saattaa mielenterveyteni ongelmat joskus tehdä siitä minulle myös ahdistuksen ja masennuksen aiheuttajan. Tämä osio tästä miniesseestä tai höpinästä, miksi tätä haluaakaan kutsua, on yritykseni verbalisoida oudot ajatukseni ja ahdistusoireeni, jotta ne ehkä voisivat lakata häiristsemästä minua paljon. Asioiden sanottaminen tai kirjoittaminen ylös auttaa joskus vähentämään niiden voimaa. Koska aivoni ovat mäsänä ja mieleni tykkää tehdä minulle kaikesta mahdollisimman hankalaa, saatan alkaa pohtia mitä absurdeimpia ja typerimpiä juttuja liittyen lukemiseen. On kuin ahdistukseni haluaisi pilata minulta minulle tärkeimmän harrastuksen, koska luonnollisesti minulla ei tule koskaan olla liian kivaa. Tähän liittyvistä asioista jutteleminen tuntuu minusta välillä tukalalle, koska ääneen sanottuna monet tunteistani ja ajatuksistani kuulostavat todella typerille ja päädyn usein nolostelemaan itseäni. Ahdistus on kuitenkin sairautena sellainen, ettei se ole looginen – ajatuksesi voivat olla kummallisia ja jutut mistä ahdistut voivat olla pieniä, merkityksettömiä ja kerrassaan hölmöjä. Se on kuitenkin silti sairaus. Olen pyrkinyt jo vuosia aktiivisesti opettelemaan mielenterveydestäni puhumista, ja tämä miniessee on yksi askel tällä reissulla. Vaikka ahdistun absurdeista ja täysin epärealistisista asioista, on pelkoni ahdistuksen hetkessä aitoa.
Mutta nyt, sukeltakaamme päänuppini outoihin päähänpinttymiin.
Yksi esimerkki aivojeni loistavista päähänpistoista on muun muassa pelko siitä, että jos en lue englanninkielistä kirjaa seuraavaksi, en enää koskaan tule lukemaan englanninkielistä kirjaa ja peräti unohdan miten englantia puhutaan tai luetaan. Tiedostan kyllä, että tämä ajatus on täysin pöhkö, mutta siinä hetkessä kun ahdistus iskee, se on kaikkea muuta kuin huvittava. Luen paljon englanniksi ja monia kirjoja, joita rakastan tai joita odotan kovasti ei ole käännetty eikä varmaan tulla koskaan kääntämäänkään suomeksi. Tämä ajatus siis lietsoo pelkoani siitä, etten välttämättä voi enää koskaan lukea uusia Star Wars -kirjoja tai jotain muita kipeästi odottamiani julkaisuja. Joskus panikoin eri kielillä lukemisesta myös toisinpäin: jos olen lukenut monta kirjaa englanniksi, saatan alkaa pohtia luenko enää koskaan yhtään kirjaa suomeksi ja onko mahdollista, että saatan unohtaa äidinkieleni. Hupsua, tiedän, mutta en aina voi sille mitään, että tällaiset ajatukset pujahtavat mieleeni ja juurtuvat sinne.
Toinen esimerkki aivoituksistani on tältä vuodelta ja liittyy vanhan lempparin uudelleen lukemiseen. Olin unelmoinut Rule of Wolves -kirjan lopetettuani kaikkien Leigh Bardugon Grishaversumi-kirjojen lukemisesta putkeen. Luin ensimmäiset kolme kirjaa huumassa ja pidin niistä vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta kun aloitin Six of Crows -duologian (Grishaversumin ehdottoman suosikkisarjani) uudelleen, minuun iski aivan käsittämätön kauhu ja ahdistus siitä, että en pitäisi kirjoista yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Olin varma, että jos en nauraisi niille asioille jotka huvittivat minua silloin, itkisi silloin kuin viimeksikin tai tuntenut juuri niitä samoja tunteita kuin ensimmäisellä lukukerralla, en olisi oikea fani enkä oikeasti pitäisi koko duologiasta lainkaan. Tämäkin on, tiedostan, täysin absurdi ajatus. On epärealistista odottaa, että reagoisin identtisesti toisella kerralla, koska tiedän miten tarina menee ja mitä hahmoista paljastuu. Surulliset asiat eivät shokeeraa samalla tavalla ja niin edespäin. Mutta looginen ajattelu ei auttanut minua, vaan tämä kauhu laukaisi yhden vuoden pahimmista masennusvaihestani – oloni meni niinkin huonoksi, että minua pelotti joskus olla yksin kotona ajatusteni kanssa. Duologian lukeminen kävi rankaksi ja jouduin tahkomaan toisen kirjan läpi romahdusvaaraa uhmaten. En halunnut jättää duologiaa kesken, koska sitten minusta olisi tuntunut siltä, että annoin typerien ajatusteni päihittää minut. Duologia on yhä yksi suosikeistani, mutta valitettavasti tämän vuoden siihen liittynyt kaaos on jättänyt minulle niin pahan maun suuhun, etten tiedä milloin uskallan lukea sen uudelleen. En halua sen mitä tapahtui toistuvan. En osaa vieläkään sanoa mitä hittoa tuolloin tapahtui ja miksi reagoin niin radikaalisti kuin reagoin. Terapeuttini ehdotti, että ahdistuin kirjojen pariin palaamisesta siksi, että halusin säilyttää ensimmäisen lukukerran maagisuuden ja pelkäsin, että jos en saa toistettua tuota taikaa, se särkisi kirjojen lumouksen ja tekisi niistä "vain loistavia kirjoja" eikä "parhaita kirjoja ikinä". Kaipa jokin tuollainen oli kaaokseni taustalla.
En myöskään osaa sanoa sen tarkemmin miksi aivoni yleisesti haluavat pilata lukemisen minulta. Osittain kyseessä on varmaan se, että jos minulla ei ole realistisia ahdistuksenkohteita, mieleni kehittelee minulle jotain mitä pelätä. Syynä lienee myöskin varmaan se, että en ole ihminen, joka on tottunut voimaan mukavasti ja tuntemaan oloaan hirveän iloiseksi, joten jokin minussa vaatii saada keksiä jotain mitä surra. En tiedä, en tiedä, en tiedä. Aivojeni meno ja meininki on varsin hämäräperäistä, eikä minulla ole mitään käsitystä mitä nupissani aina välillä tapahtuu. Hankalat vaiheet, jolloin lukemisesta tulee minulle ahdistavaa ja hankalaa, ovat kuitenkin onneksi aika harvinaisia tai lievempiä versioita edellä mainituista esimerkeistä (osaan myös käsitellä näitä lieviä ahdistuspuuskia jo aika hyvin ja osaan usein selättää ne nopeasti). Enimmäkseen kirjaharrastukseni tuo minulle vain riemua ja jaksamista. Aina jälkeenpäin, pystyn myös onneksi nauramaan tyhmimmille peloilleni ja ajatuksilleni – jos en nauraisi, niin kaipa ainut vaihtoehto olisi itkeä, eikä kukaan sellaista halua. Ahdistukselleni ja masennukselleni nauraminen on suosikkikeinoni pärjätä niiden kanssa.
Tämäpäs meni suhteellisen henkilökohtaisuuksiin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ahdistuksesta, masennuksesta ja muista mielenterveyden ongelmista on hyvä puhua ja kirjoittaa jos on siihen kykeneväinen ja halukas, koska nämä teemat ovat yhä tabuja maailmassamme, mikä on minusta turhauttavaa, vaarallista ja typerää. Päähänpinttymäni lukemisesta voivat vaikuttaa joistakin naurettaville ja säälittäville, mutta hitto, minä elän niiden kanssa eivätkä ne ole lainkaan hauskoja. Tällaista ahdistus välillä – ja ehkä enimmäkseen – on: epärealistista pelkoa, kauhua ja paniikkia ongelmasta joka ei loppujen lopuksi ole niin suuri ongelma kuin pelkäät sen olevan.
En tiedä ovatko jotkut oudoista ajatuksistani tuttuja muille ahdistuneille ja masentuneille piruparoille. Laittakaa kommenttia tulemaan, jos höpinäni soittivat kelloja, koska olisi ihan hauska kuulla, etten ole ainut joka satunnaisesti pelkää unohtavansa oman äidinkielensä.
Kuva: Minä kera mitä upeimman leopardikarvahattuni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti