Säätyläisten arkea, venäläistä kommunismia, sarjamurhaajia ja paljon muuta – historiavinkkejä kaikille

Tänään on jälleen aika antaa historianystäville kirjavinkkejä! Olen pyrkinyt luomaan listan jossa on mahdollisimman monenlaisia kirjoja, eikä esimerkiksi pelkästään poliittista historiaa tai taidehistoriaa. Näiden kirjojen sivuilla on tarinoita arjen meniningistä 1700-luvulla, antiikin Rooman runoudesta, psykopatian hoidosta Suomessa, historiallisista kauneusihanteista, sarjamurhaajista ja vaikka mistä muusta. Toivottavasti jokin näistä kirjoista kiinnostaa sinua!

Joutilaat ja ahkerat: Kirjoituksia 1700-luvun Euroopasta (Johanna Ilmakunnas)

Johanna Ilmakunnaksen Joutilaat ja ahkerat on teos säätyläisten (kolme ylintä säätyä: porvaristo, papisto ja aatelisto) arjesta 1700-luvulla. Jos haluat tietää millaista arki aikanaan oli ja millaisilla puuhilla säätyläiset täyttivät päivän toisensa jälkeen, tämä kirja on sinua varten. Ilmakunnas kuvailee shoppailua, kesänviettoa, kirjeenvaihtoa, seurustelua, teehetkiä, käsitöiden tekemistä ja vaikka mitä muuta. Kirjassa nousee myös hyvin esille se, miten erilaista arki, kasvatus ja elämä oli säätyläispojille ja -tytöille: heille opetettiin eri asioita, heiltä odotettiin eri asioita ja heidän mahdollisuutensa maailmassa olivat hyvin erilaiset. Luin Joutilaat ja ahkerat yliopistossa tenttikirjana ja siitäkin huolimatta, että jouduin lukemaan sen tenttipaineen riivaamana, nautin siitä – ja se jos jokin kertoo jotain kirjan miellyttävyydestä.

Alexander Hamilton (Ron Chernow)

Ron Chernow'n Alexander Hamilton on poliittista suurmieshistoriaa parhaimmillaan. Chernow kertoo tässä järkäleessä USA:n ensimmäisen valtiovarainministerin (paljolti unohdetun, kunnes Lin-Manuel Mirandan musikaali Hamilton nosti hänet otsikoihin) Alexander Hamiltonin elämän hänen hankalasta lapsuudestaan Nevisin saarella hänen traagiseen kuolemaansa kaksintaistelussa poliittista vastustajaansa, Aaron Burria, vastaan. Chernow tasapainottelee hyvin julkisen ja yksityisen välillä: kirjassa kuvataan, luonnollisesti, yksityiskohtaisesti Yhdysvaltojen vallankumousta, hallinnon muodostamista ja tasavallan alun kiivasta poliittista debattia, mutta hän keskittyy myös Hamiltonin ystävyyssuhteisiin, perhe-elämään ja tämän vaimon Eliza Hamiltonin vaiheisiin.

History of the Roman Empire in 21 Women (Emma Southon)

Antiikin Rooman historia on usein kovin... miehistä. Se on miehiä tekemässä miesten juttuja toisten miesten kanssa. Miehet riitelevät keskenään ja miehet taistelevat vallasta. Rooman historia on kuitenkin aina ollut täynnä mielenkiintoisia naisia ja Emma Southon nostaa heidät esiin historian varjoista kirjassaan History of the Roman Empire in 21 Women. Hän esittelee lukijalleen poliittisia toimijoita, taiteilijoita, kotirouvia, vaimoja, bisnesnaisia ja kapinallisia. Jotkut näistä naisista ovat tunnetumpia kuin toiset – Emma Southon tietoisesti jätti ulos Rooman historian kuuluisimmat naiset, koska halusi antaa huomiota niille leideille, jotka usein jäävät historiankirjoista ulos. Yksi kirjan suurimpia iloja olikin se, että pääsin tutustumaan naisiin, joista en ollut koskaan kuullutkaan!

The Rest is History (Tom Holland & Dominic Sandbrook)

Hollandin ja Sandbrookin teos, The Rest is History, on täydellinen kirja a) ihmisille, jotka rakastavat historiallista nippelitietoa ja haluavat oppia vähän kaikenlaisista jutuista, ja b) ihmisille, joiden mielestä historia on yleensä aika tylsää. Sandbrook ja Dominic (heidän The Rest is History -hittipodcastilleen ominaisella huumorilla) käsittelevät kaikkea brittien hallitsijoista Tolkienin alkuperäisiin suunnitelmiin hänen luodessaan Keskimaata ja majavien historiaan Kanadassa. Nauroin kirjaa lukiessa monta kertaa ääneen ja totesin, kerta toisensa jälkeen, että historia on usein, kuten sanonta kuuluu, fiktiotakin uskomattomampaa. The Rest is History on kepeää ja hauskaa luettavaa, mutta sen humoristisuus ei tee siitä yhtään sen epäpätevämpää historiateosta.

Revolutionary Russia, 1891–1991 – A History (Orlando Figes)

Tämä on vinkki kaikille politiikan ja kommunismin historian ystäville! Orlando Figesin Revolutionary Russia kuvailee kommunistisen hallinnon kehitystä aina vuodesta 1891 Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991 asti. Figes pohdiskelee hyvin monimutkaisia teemoja, mutta tekee sen ihmisystävällisellä tavalla – lukijan ei tarvitse tietää paljoa mitään etukäteen ymmärtääkseen missä milloinkin mennään. Vallankumouksen ja Neuvostoliiton poliittisten kiemuroiden ohella Figes kirjoittaa kulttuurin – esimerkiksi taiteen ja kirjallisuuden – merkityksestä kommunistiselle puolueelle ja siitä, miten niitä käytettiin propagandan keinoina pönkittämään puolueen valtaa. Teos päättyy pohdintaan siitä, millaisia jälkiä kommunismin aika on jättänyt moderniin Venäjään ja miten sen nykyinen diktaattori, Putin, on päättänyt käyttää maan historiaa.

Sairaan kaunis (Juha Matias Lehtonen)

Sairaan kaunis on teos, joka yhdistelee nyky-yhteiskunnan ja historian pohdiskelua. Juha Matias Lehtonen pyrkii osoittamaan miten ihmiset ovat kautta historian olleet lähes pakkomielteisen kiinnostuneita kauneuden konseptista ja mielikuvasta, ja kuinka monilla nykyajan kauneusilmiöillä on pitkät historialliset juuret. Historialliset kauneustrendit ovat meistä ehkä outoja – jopa karmaisevia – mutta aikanaan ne olivat normaaleja, aivan kuten meidän omat trendimme ovat nyt. Lehtonen tuo myös hyvin esille sen, miten kauneusihanteet ovat aina olleet kulttuuri- ja aikasidonnaisia: ei ole olemassa "oikeanlaista" kauneutta tai yhtäläistä ymmärrystä siitä millainen on "hyvä mies" tai "oikeaoppinen nainen". Hän käsittelee myös hyvin länsimaalaisten kauneusihanteiden rasistisia juuria.

Sopeutumattomat – Psykopatian historia Suomessa (Katariina Parhi)

Katariina Parhin Sopeutumattomat on katsaus suomalaiseen mielenterveyshistoriaan ja psykopatian monimutkaiseen ja monitahoiseen käsitteeseen. Psykopatia ymmärrettiin 1900-luvun alussa hyvin erilailla kuin nykyään: psykopatia oli iso kattokäsite, joka sisälsi vaikka mitä – ylitunteellisuuden, tunteettomuuden, hysteerisyyden, "melankolian", väkivaltaisuuden ja rikollisuuden. Kirjassa kuvataan psykopatian diagnosointia, hoitoa ja kriminalisointia. Ääneen pääsevät myös ajoittain psykopatian diagnoosin saaneet ihmiset: heidän omien sanojensa ja kertomusten lukeminen oli joskus hyvinkin koskettavaa. Parhin teos ei ole syväluotaava analyysi psykopatiasta, vaan enemmänkin esittelyteos aiheesta kiinnostuneille.

Lady Killers: Deadly Women Throughout History (Tori Telfer)

Huomio kaikki true crimen – ja historian – ystävät! Kirjassaan Lady Killers Tori Telfer esittelee lukijalle kourallisen historian verisimpiä naissarjamurhaajia. Hän pohdiskelee naisten motiiveja ja sitä, mitkä tekijät heidän elämässään ajoivat heidät tappamaan, mutta myös sitä, miten heidät on muistettu ja miten heistä on kirjoitettu. Kirjan ytimessä on kysymys siitä, miten heidän sukupuolensa vaikutti heihin heidän eläessään sekä heidän perintöönsä ja maineeseensa. Telfer kutsuu lukijansa myös pohtimaan mikä sarjamurhaajissa kiehtoo meitä niin paljon, mitä voimme oppia historian verisimmistä tapahtumista ja miksi meidän pitäisi oppia käsittelemään myös naisten potentiaalia väkivaltaan. Vaikka teos ei kuulosta kovinkaan hilpeältä, nauroin sitä lukiessa monesti ääneen – Telferin teksti on soljuvaa ja nasevaa.

Catullus' Bedspread: The Life of Rome's Most Erotic Poet (Daisy Dunn)

Daisy Dunnin Catullus' Bedspread kertoo antiikin Rooman kuuluisasta eroottisesta runoilijasta, Catulluksesta, ja hänen vaiherikkaasta elämästään. Koska Catulluksesta on jäljellä vain hyvin vähän 100% varmaa tietoa, Dunn on rakentanut suuren osan analyysistaan hänen runojensa (joissa hän usein käsitteli omaa ja ystäviensä elämää) varaan. Dunnin henkiin herättämä Catullus on "a guess", koska sen parempaan eivät monet hyvin, hyvin vanhan historian tutkijat pysty. Dunn asettaa Catulluksen myös hyvin historialliseen kontekstiinsa, kuvaten aina myös häntä ympäröivää maailmaa ja sen turbulenttia poliittista tilannetta (Catullus eli Julius Caesarin aikaan). Jotta voit todella ymmärtää Catulluksen tekstejä, sinun täytyy ymmärtää millaisessa maailmassa hän eli.

The Seven Wonders of the Ancient World (Bettany Hughes)

Olemme kaikki varmaan jossain vaiheessa elämäämme kuulleet maailman seitsemästä ihmeestä. Moni meistä osaa luetella niistä ainakin yhden tai kaksi. Kirjassaan The Seven Wonders of the Ancient World, Bettany Hughes esittelee lukijalleen jokaisen seitsemästä ihmeestä (kronologisessa järjestyksessä) ja kertoo niiden rakentamisesta, merkityksestä, historiasta ja perinnöstä. Hughesin eläväinen teksti kuljettaa lukijan pyramidin sisuksiin, Artemiin temppelin portaille ja Rhodokselle ihastelemaan kauan sitten tuhoutunutta kolossia. Erityisen kauniisti Hughes kirjoittaa siitä, miksi me lajina kerta toisensa jälkeen pyrimme luomaan suuria, historiankirjoihin jääviä monumentteja ja ihmettelyn ja ihastelun (wondering) voimasta.

Leffa-arvio: Superman (2025)

Kävin katsomassa James Gunnin DC-universumin aloittavan Supermanin tänään! Olen odottanut Supermania kuin kuuta nousevaa: oli aivan ihanaa vihdoin istua leffateatterin penkille herkkujen ja hyvän seuran (leffakuomani on myös kova Superman-fani) kanssa ja antautua Gunnin leffan värikkään ja menevän tarinan vietäväksi.

Tässä postauksessa haluan jutella leffan hahmoista, teemoista, yleisestä tunnelmasta ja sen vastaanotosta. Varoituksen sana jo ihan näin alkuun, että olen aikamoinen Superman-fani, joten minulla on paljon ajatuksia.  En tule spoilaamaan leffan juonta tai käänteitä merkittävästi. 

Annan James Gunnin Supermanille 4,5/5 tähteä. 

Hahmot ja näyttelijät

David Corenswet on mainio Clark Kentin / Supermanin roolissa. Hän tuo tähän teräksiseen supersankariin herkkyyttä ja inhimillisyyttä, ja hänen ja James Gunnin käsissä Clark ei tunnu liian ylimaalliselta. Hän suuttuu, turhautuu, tuntee kipua, itkee, rakastaa ja pelkää: hän on, huolimatta yliluonnollisesta taustastaan, ihminen. Hihkuin kun näin hänen lentävän ensi kertaa, nauroin hänen yrittäessään hillitä Kryptoa, virnistelin hänen ja Loisin ollessa herttaisia, ja kyynelehdin hänen pohtiessaan kuka hän on, mikä hänen tehtävänsä maan päällä on ja olevan oma, pehmeä itsensä. Se, miten leffassa keskityttiin erityisesti näyttämään kuinka Clark suojelee ihmisiä (hän toki taistelee, mutta ikimuistoisimpia ovat nuo pelastuksen hetket: se, kuinka hän kiidättää oravan turvaan, kehottaa pelastamaansa naista vetämään rauhassa henkeä ja varjelee lasta lentävältä romulta...) korosti minusta hienosti Supermanin tehtävää. Hänen asunsa oli myös loistava: olen niin kiitollinen, että he päättivät säilyttää Supermanin ikoniset housujen päällä olevat alkkarit! Ainut asia mihin olin hieman pettynyt Supermanin hahmossa oli se, ettemme saaneet nähdä häntä Daily Planetissa, Clark-moodissa, kuin ihan vähäsen.

Rachel Brosnahan on erinomainen napakkana, fiksuna Lois Lanena, joka lähtee rohkeasti mukaan seikkailuun selvittämään Lex Luthorin juonien ympärillä vellovaa mysteeriä. Pidin siitä, että vaikka hänen ja Clarkin orastava romanssi on olennainen, Loisilla on myös oma juonensa, jossa hänen journalisti-roolinsa pääsee säihkymään. Voin kuvitella tämän Lois Lanen voittavan joskus Pulitzerin erinomaisesta työstään! Lois oli hauskan hämmentynyt ja lähes arka suhteessan Clarkiin – hän ei ole vielä aivan varma onko suhteella tulevaisuutta – mutta kun hän on töissä, hän on pysäyttämätön ja uhmakas. Tykkäsin tästä erosta yksityisen Loisin ja työ-Loisin välillä. Olin myös suunnattoman iloinen siitä, että Lois Lanella oli lähinnä tasapohjaiset kengät: se, että supersankarileffoissa naiset, jopa ne jotka viettävät aikansa juoksennellen, hyppien ja taistellen, käyttävät aina korkkareita on perin turhauttavaa, koska kuka nainen oikeasti haluaisi taistella korkkareissa? Loisin asu kuvastaa hänen pragmaattista, toimintaan valmista luonnettaan. Ymmärrän miksi Clark on niin rakastunut Loisiin, lähdinhän itsekin teatterista sydämessäni pienoinen ihastus Lois Lanea kohtaan.

Nicholas Houltin upeasti esittämä Lex Luthor, Supermanin kuuluisin vihollinen, on leffan pääpahis. Monet rakastetut supersankarit, esimerkiksi Batman ja Iron Man, ovat rikkaista perheistä – he ovat miljonäärejä jotka asuvat hienoissa kartanoissa, käyvät hienoissa juhlissa ja nautiskelevat kaikenlaisista etuoikeuksista vaikka tekevätkin samalla paljon hyvää. Minua kuitenkin aina vähän uuvuttavat tarinat sankareista, jotka vellovat rahassa, koska, no, ne tuntuvat minusta usein falskeilta: eiköhän ihmiskunta ole todistanut jo tarpeeksi useaan kertaan, että oikeassa maailmassa über-rikkaat ovat harvoin sankareita. On erityisen ilahduttavaa, tässä maailmantilanteessa (jossa Elon Muskin kaltaiset tolvanat ohjailevat politiikkaa ja niin edespäin), nähdä elokuva tavallisella maatilalla kasvaneesta rehdistä, journalistiksi kouluttautuneesta supersankarista, joka haastaa itsekkään, ahneen ja omaa agendaansa ajavan miljardöörin. Houltin Lex oli herkullisen katkera, pikkumainen, kateellinen, kieroileva ja megalomaaninen. En ole ennen nähnyt Houltia pahiksen roolissa – kuten aina, hän oli erinomainen!

Sivuhahmoista jotkut jäivät hieman turhan vieraiksi, ottaen huomioon heidän olennaisuutensa sarjakuvissa Supermanin hahmolle. Toivoin esimerkiksi enemmän tekemistä Jimmy Olsenille, joka kuvataan usein Clark Kentin parhaana ystävänä. Hänellä oli olennainen rooli, mutta toivoin että hänen ja Clarkin ystävyyttä olisi näytetty hieman enemmän. Engineer-hahmon tarina jäi myös vaille kunnollista, tyydyttävää päätöstä – aivan kuin hänen tarinansa olisi jäänyt hieman kesken. Näiden kritiikkien takia en voi antaa leffalle ihan täyttä vitosta. Suurin osa sivuhahmoista olivat kuitenkin hauskoja: Nathan Fillion on ihanan raivostuttava Guy Gardnerina ja Edi Gathegi oli todella hauska nerokkaana Mr. Terrificinä, joka on koko ajan enemmän tai vähemmän kyllästynyt kaikkeen sekoiluun ympärillään. Krypto, Supermanin hoidossa oleva villi, tottelematon superkoira oli kerrassaan ihana pikku riesa (selitys sille, miksi hän on niin tottelematon ja kaoottinen oli myös todella hauska – ja minulle yllättävä!)

Tunnelma, maailma ja juoni

Supermanissa oli ihanan sarjakuvamainen tunnelma. Tarina alkaa ripeästi eikä pysähdy selittelemään turhia, juonenkäänteet ovat villejä ja läpeensä fantastisia, ja leffan maailma on värikäs ja vauhdikas. James Gunnin leffoille tyypillistä huumoria löytyy roppakaupalla, ja Clarkin itsensäkin annetaan olla hieman hassu. Mutta kuten kaikki hyvät sarjakuvat – ja sarjakuvaleffat – elokuva ottaa itsensä myös välillä vakavasti ja pysähtyy käsittelemään rankempiakin teemoja. Keskiöön nousee muun muassa Clarkin ja Loisin väliset näkemyserot, Clarkin ahdistus syntyperästään ja tarkoituksestaan maan päällä, ja se, miten rikkaat ja valtaapitävät ovat valmiita uhraamaan viattomien henkiä saavuttaakseen omat tavoitteensa. 

Supermanissa oli monia todella ajankohtaisilta tuntuvia juttuja: valtio hyökkää toiseen valtioon suojelemisen nimissä, mediaa hyödynnetään lokaamaan ihmisten maineita ja manipuloimaan ihmisiä, Supermania pelätään ja vihataan koska hän on muukalainen toisesta maailmasta, ja Lexin kaltaiset rikkaat kusipäät ovat vallan kahvassa. Tästä huolimatta Superman on todella empaattinen ja optimistinen elokuva, jossa keskiöön nostetaan hyväsydämisyys, totuuden etsintä ja toisten auttaminen. Jotkut voisivat sanoa leffan joitain kohtauksia korneiksi, mutta minusta tietynlainen kornius kuuluu Supermanin tarinaan ja maailmaan. 

Leffan erikoistehosteet ja visuaalinen ilme olivat näyttäviä, ja John Murphyn ja David Flemingin musiikki oli erinomaista (en voi sanoa, että se vetäisi vertoja John Williamsin eeppiselle musalle vuoden 1978 leffassa, mutta no, harva voi kilpailla Williamsin kanssa). Pidin erityisesti kappaleista Raising the Flag, Home ja Look Up. Menoa ja mäiskintää oli tarpeeksi, mutta se ei tuntunut olevan leffan keskeinen juttu, mihin jotkut supersankarileffat sortuvat. Tapahtumapaikoista tykkäsin erityisesti Supermanin salaisesta linnakkeesta, Fortress of Solitudesta, sekä Daily Planetisn toimistosta.

Clois – DC:n kenties kuuluisin rakkaustarina

Clarkin ja Lois Lanen suhde on minulle hyvin rakas, ja tämä elokuva teki heille oikeutta. Rachel Brosnahanin ja David Corenswetin välinen kemia toimi hyvin ja heidän suhteensa ei tuntunut pakotetulta, turhalta juonelle tai lattealta, kuten monet supersankarileffojen romanssit tuntuvat, koska niille ei koskaan anneta tarpeeksi aikaa. Sankarin, usein naispuolisen, heilan hahmon ainut merkittävä rooli leffassa on usein olla sankarin tunteiden kohde. Tässä leffa Lois onneksi on oma, itsenäinen hahmonsa, eikä pelkästään "Supermanin tyttöystävä".

Pidin Clarkin ja Loisin romanssissa, joka on elokuvassa vasta aivan alkutekijöissään, erityisesti siitä, että heidän annetaan riidellä, väitellä ja olla eri mieltä asioista ilman, että kumpaakaan demonisoidaan sen takia. Lois on jalat maassa -nainen, joka on nähnyt uransa ja elämänsä aikana sen verran kamalia juttuja, että hänellä on aika realistinen, Clarkin silmissä ehkä jopa kyyninen, mielipide ihmiskunnasta. Hän myös ymmärtää miten maailma pyörii, paremmin kuin Clark. Siinä missä Clark toimii sydämensä ohjaamana välittömästi nähdessään vääryyttä, Lois miettisi miten toimia, mitä seurauksia hänen toiminnallaan olisi ja mitä muita vaihtoehtoja hänellä on. He molemmat haluavat samoja asioita – auttaa, kertoa totuuden ja löytää oikeutta usein epäoikeudenmukaisesta maailmasta – mutta he tekevät sen eri tavoin. Lois on tutkiva journalisti, Clark on supersankari (toki hän on myös journalisti, mutta you know what I mean). 

Oli ilo nähdä kuinka he haastavat toistensa maailmankuvia (oli ihanaa, että James Gunn kirjoitti heille pitkän keskustelukohtauksen, joka antaa katsojalle aikaa todella tutustua heidän dynamiikkaansa ja arvomaailmoihinsa) ja ottavat yhteen mutta ovat silti rakastumassa toisiinsa tulisesti.

Leffan keskeiset teemat ja woke-kritiikki (sigh) 

Julkaisin jonkin aikaa sitten esseen siitä miksi tarvitsemme yhä Supermania. Gunnin Superman ei olisi voinut lentää leffateattereihin parempana hetkenä. Maailma tarvitsee tällä hetkellä muistutusta siitä, minkä vuoksi Superman taistelee. Clark on hahmo, joka on yksinkertaisesti kiltti (supervoima, johon me kaikki olemme kykeneväisiä mutta jonka unohdamme jatkuvasti) – Gunn kuvaili eräässä haastattelussa leffaansa ja sen sankaria: "– it is mostly a story that says basic human kindness is a value and is something we have lost". Hän on hyvä tyyppi, joka uskoo, että elämä itsessään on suojelemisen arvoista. Hän ei antaisi edes vihollisensa kärsiä, koska hän ei halua kenenkään kärsivän ja hän haluaa antaa ihmisille mahdollisuuksia parantaa tapansa. Hän uskoo ihmiskunnan hyvyyteen. 

Moni, kuten esimerkiksi Lois Lane, voisi sanoa Clarkin olevan naiivi, hyväuskoinen hölmö, mutta mielestäni leffan Clark ei ole naiivi laisinkaan. Hän tietää kyllä ihmisten olevan kykeneväisiä suunnattomaan pahuuteen – miten hän voisi olla huomaamatta sitä? – mutta hän ei suostu uskomaan, että pahuus on ihmisiä määrittelevä piirre. Hän on päättänyt uskoa siihen, että ihmiskunta on suojelemisen arvoinen, koska pohjimmiltaan meissä on enemmän hyvää kuin pahaa. Siinä on minusta jotain todella kaunista ja inspiroivaa. Olen itsekin usein niin turhautunut ihmisiin, että haluaisin vaan luovuttaa, koska taisteleminen hyvien asioiden puolesta tässä maailmassa tuntuu usein hyödyttömältä ja mahdottomalta. Clark muistuttaa meitä siitä, että vaikka maailmassa on paljon synkkyyttä, me voimme joko valita antaa tuon synkkyyden levitä tai voimme valita tehdä maailmasta edes pikkiriikkisen paremman. Ja tämä on ollut minusta aina Supermanin hahmon kaunein piirre. Hän on ihmisiä voimakkaampi ja voisi tuhota meidät, hallita meitä tai pelotella meidät käyttäytymään. Sen sijaan, hän on kuitenkin päättänyt auttaa meitä, suojella meitä ja uskoa meihin. "S" hänen rinnassaan on aina, ja tulee aina olemaan, muistutus potentiaalistamme hyvyyteen. Ja sitä, jos jotakin, tarvitaan tällä hetkellä.

Gunnin Superman sai jo ennen ilmestymistään kritiikkiä ja parjausta, erityisesti (yllätys, yllätys) Yhdysvaltojen konservatiivipiireissä ja Fox News -kanavalla. Leffaa kutsuttiin Superwokeksi ja Gunnin sanottiin tuputtavan woke-agendaa, koska hän kuvaili eräässä haastattelussa Clarkia maahanmuuttajaksi. En ollut yllättynyt siitä, että Maga-väki löysi Supermanista paljon vihattavaa, ovathan he kerta toisensa jälkeen todistaneet äänestyspisteillä ja lippiksillään, että he tukisivat, jos asuisivat Metrpoliksessa, megalomaanista miljardööri Lex Luthoria Supermanin sijaan. On surullista nähdä, kuinka äärikonservatiivit tarrasivat "maahanmuuttaja"-sanaan ja käyttivät sitä todisteena siitä, että Gunnin elokuva on wokehömpötystä, koska a) se todistaa jälleen kuinka vihamielisiä Trumpin kannattajat ovat maahanmuuttajia kohtaan ja b) se muistutti minua jälleen siitä, kuinka he eivät kerrassaan osaa tulkita taidetta ja kirjallisuutta tai Supermanin hahmoa.

Kyllä, Superman on pitkään ollut symboli Amerikalle ja hänen tunnuslauseensa on ollut "for truth, justice and the American way". Sitä ei voi kieltää, enkä haluakkaan kieltää sitä. Hän on kuitenkin myös maahanmuuttaja, sitäkään ei voi kieltää. Hänen vanhempansa lähettivät hänet maapallolle kuolevalta planeetalta, jotta hän saisi mahdollisuuden parempaan elämään. Maahanmuuttajia kutsutaan jenkeissä joskus alieneiksi, ja Clark on kirjaimellisesti alien. On masentavaa, että nämä Gunnin maahanmuuttaja-puheista hermostuneet ihmiset eivät kykene sisäistämään, että Clark voi olla sekä maahanmuuttaja että Amerikan symboli (Yhdysvaltojen tarina on monin paikoin maahanmuuttajien tarina, niin hyvässä kuin pahassa). On myös kerrassaan surullista, että konservatiivit demonisoivat tämän elokuvan Supermanin, koska siinä samalla he demonisoivat Supermanin ydintavoitteen eli ihmisten suojelun. On kamalaa, että nämä ihmiset määrittelevät woke-tuputtajaksi hahmon, joka haluaa vain olla hyvä tyyppi, auttaa ihmisiä hädässä ja joka haluaa varjella kaikkea elämää, ei vain niiden ihmisten elämää, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Kuten Gunn sanoi Supermanista: "He believes the sanctity of life is of the utmost importance. No matter what, you do not let anyone die, ever." Eli siis ystävällisyys, lempeys ja empatia ovat wokea? Halu suojella kaikkia ihmisiä on wokea? Masentavaa. Mutta kaipa tästä ei pitäisi yllättyä, ovathan nämä Supermanista valittavat ihmiset samoja, jotka äänestivät presidentikseen miehen joka on jossain määrin jopa Lex Luthoria pahempi. Lex on miljardööri superpahis, joka voi uhrata tuhansia henkiä saavuttaakseen oman visionsa maailmasta ja käyttää mediaa manipuloidakseen ihmisiä (sound familiar?), mutta sentään hän ei ole tuomittu seksuaalirikollinen kuten Trump.

Tämän leffan ydinviesti on selkeä. David Corenswet kiteytti sen sanoessaan eräässä haastattelussa: "Be kind to each other, step up to the plate. See what responsibilities you can shoulder, who you can take care of, who you can look out for." 

Tulen ja jään laulu – parhaat hahmot, rakkain kirja, mielenkiintoisin perhe ja paljon muuta

George R. R. Martinin eeppinen fantasiasarja Tulen ja jään laulu on ehkäpä parasta fantasiaa, jota olen koskaan lukenut. Hänen maailmansa on täynnä kiehtovia hahmoja, mitä mielenkiintoisimpia paikkoja, kutkuttavan pelottavaa taikuutta ja herkullisen kamalaa poliittista juonimista. Olen lukenut kaikki tähän mennessä julkaistut kirjat pari kertaa ja viettänyt lukemattomia tunteja netissä vilkuillen ihmisten teorioita, fanitaidetta ja vaikka mitä muuta. Nämä kirjat ovat osa minua. 

Tänään haluan kirjoittaa tästä sarjasta hieman tarkemmin ja jakaa ajatuksiani muun muassa lempihahmoistani, minun mielestäni sarjan parhaasta kirjasta ja mielenkiintoisimmasta perheestä. Käytän kuvina TV-adaptaatio Game of Thronesin hahmoja, koska se on helpompaa. Tämä postaus on kuitenkin muuten spesifisti Tulen ja jään laulu -kirjoista.

Huom! Tämä postaus sisältää spoilereita kirjoista 1–5.

1. Paras mieshahmo

Jaime Lannister on ehdoton suosikkini tästä kirjasarjasta. Hän on loistavasti rakennettu hahmo. Ensimmäisissä kirjoissa lukija kutsutaan inhoamaan häntä – hän töytäisee lapsen tornista, hässii siskoaan, hyökkää jalon Ned Starkin kimppuun ja on yleisesti ottaen perin epämiellyttävä tyyppi. Mutta kirjojen edetessä, lukijan päästessä käsiksi hänen ajatuksiinsa, käy ilmi, että hän on paljon muutakin. Hän on uhrautuvan lojaali, hän ei ole läheskään niin välinpitämätön kuin kaikki luulevat hänen olevan (hänen maineensa Kuninkaansurmaajana häiritsee häntä vaikka hän kuinka yrittää ottaa tämän haukkumanimen omakseen) ja hän on urhea ja lähes tyhmänrohkea suojellessaan rakkaitaan. Hänellä ei ole mitään halua hallita, hän vain haluaa olla perheensä kanssa ja pitää heidät turvassa. Hän halusi olla suuri, hieno ritari, mutta on menetti idealisminsa karmealla tavalla palvellessaan Hullua kuningasta. Hänen kieroutunut rakkautensa Cerseihin on mielenkiintoinen katsaus toksiseen rakkaussuhteeseen, jossa naisen voidaan katsoa pahoinpitelevän miesosapuolta henkisesti. Jaime on loistava esimerkki George R. R. Martinin kyvystä manipuloida lukijaa, yllättää tämän ja saada hänet muuttamaan mieltään hahmoista radikaalistikin. Monet kaverini jotka lukivat kirjat minun suosituksestani olivat ensimmäisen kahden kirjan aikana järkyttyneitä siitä, että Jaime on suosikkini, mutta kun he pääsivät kolmanteen kirjaan, he sanoivat ymmärtävänsä minua vihdoinkin.

Kunniamaininnat haluan antaa Jon Snow'lle (hän on niiiiiin lähellä ykkösmiekkosen paikkaa), Loras Tyrellille, Oberyn Martellille ja Robb Starkille.

2. Paras naishahmo

Tarthin upea, jalo, rohkea, urhoollinen ja viattoman romanttinen Brienne. Brienne on ihanan idealistinen, hellämielinen ja aidosti ritarillinen tuulahdus tässä kovin kyynisessä maailmassa, joka on täynnä itseään ja omia etujaan palvelevia moraalisesti korruptoituneita kusipäitä. Brienne on aito ritari – hän haluaa taistella hyvien hallitsijoiden ja ihmisten puolesta, suojella viattomia ja pelastaa ihmisiä. Hän on myös ihailtavan sitkeä ja itsepäinen – onhan hän sentään itsepintaisesti kouluttautunut ritariksi maailmassa, jossa naisten ei ole sopivaa taistella, huolimatta jatkuvasta pilkasta ja vihasta, jota häntä ympäröivät miehet häneen kohdistavat. Briennessä yhdistyy kauniilla tavalla perinteinen feminiinisyys ja perinteinen maskuliinisuus, ja pidän siitä, että vaikka hän ei koe perinteistä naisen roolia itselleen sopivaksi, hän ei halveksu feminiinisiä naisia, vaan näkee heisttä omanlaistaan rohkeutta ja voimaa. Briennen hankala, epänormatiivinen sukupuolikokemus on kirjoissa niin taidokkaasti kuvattu, että minun on välillä hankala uskoa, että mies on kirjoittanut hänet. Pidän Briennessä siitä, että hän on yhtäaikaa ihailtavan itsevarma, sekä traumaattisten ja piinaavien kokemustensa riivaama. Hänen kokemansa asiat saavat hänet näkemään maailman vähemmän mustavalkoisena kuin hän ehkä oletti sen olevan, mutta hän ei silti menetä sisäistä hyvyyttään tai pehmeyttään. Hän on inspiroiva, kaunis ja herkkä hahmo. Rakastan häntä niin kovasti.

Kunniamaininnat kuuluvat Sansa Starkille (ehdoton kakkosleidini), Margaery Tyrellille, Arianne Martellille ja Cersei Lannisterille.

3. Aliarvostettu mieshahmo

Olen vahvasti sitä mieltä, että vaikka Loras Tyrell ei ole mitenkään iso hahmo (hän ei ole näkökulmahahmo, eikä hän esiinny kirjoissa kuin vain silloin tällöin) hän on silti yksi Martinin koskettavimmista hahmoista. Miten voisin vastustaa tarinaa nuoresta kauniista ritarista, jolla on kaikki mitä miehen voi kuvitella haluavan – taitoa, kuuluisuutta, menestystä, kauniita naisia ympärillään ja vieläpä komea pärstäkin – mutta joka vaipuu syvään suruun ja jopa hulluuteen menettäessään sen, jota rakastaa? Miten voisin olla herkistymättä Lorasin sanoessa Tyrionille, Renlyn kuolemaan viitaten, että auringon sammuttua ei yksikään kynttilä voi sitä korvata? Loras muistuttaa minua antiikin Kreikan mytologian sankareista, muun muassa Achilleksesta, ja koska olen varsin heikkona Achillekselle ja kreikkalaisen taruston traagisuudelle, ei ole ihme, että Lorasin tarine iskee minut kanveesiin. Nautin myös siitä, kuinka hapan, pikkumainen ja ärtynyt Loras on, ja että tuon kauniin ulkokuoren alla piilee kovin näsäviisas ja ylpeä nuori mies, joka ei lainkaan kestä sitä, että häntä tai hänen perhettään piikitellään. Lorasissa viehättävää on myös se, ettei hänellä ole lainkaan halua hallita itse – hän on täysin omistautunut, Renlyn menetettyään, perheensä suojelemiselle. Se on hänen tapansa auttaa Tyrellejä saavuttamaan valtaa. 

4. Aliarvostettu naishahmo

Rautasaarten raivokas soturi ja Balon Greyjoyn tytär, Asha Greyjoy! Asha on hahmo, johon en, lukiessani kirjat ensi kertaa, kiinnittänyt sen kummemmin huomiota. Toisella kerralla, huomasin pitäväni hänestä todella paljon. Hän on uhmakas, nokkela, rempseä ja itsevarma rautasyntyinen, joka ei pelkää fyysistä tai verbaalista mittelöä. Hän sotii kaikkia Westerosin sukupuolinormeja vastaan ja aiheuttaakin joissain kansalaisissaan inhoa, koska hän on nainen, joka havittelee isänsä kuoleman jälkeen Rautasaarten kruunua. Pidän Ashan nasevasta huumorista, hänen häikäilemättömyydestään ja siitä, että hän on kykeneväinen empatiaan, toveruuteen ja reiluuteen olematta lainkaan pehmeä. Hän on aikamoinen kovis. En kuitenkaan näe Ashaa usein mainittavan keskusteluissa Martinin maailman naishahmoista, mikä on sääli, koska minusta hän on todella hauska hahmo.

5. Lemppari-kirja

Luettuani kirjat ensimmäisen kerran, kakkoskirja, Kuninkaiden koitos, oli suosikkini. Viiden kuninkaan sota on minusta todella hauska, kiehtova idea ja kirjassa esiteltiin monia suosikkihahmojani koko saagassa (Brienne, Margaery, Ygritte ja niin edespäin). Toisella kerralla kolmoskirja, Miekkamyrsky, kuitenkin nousi suosikikseni. Suurena Jaime-fanina (ja Brienne/Jaime-fanina) se on aikamoinen herkkupala – tässä kirjassa lukija pääsee tutustumaan Jaimen ajatuksiin, menneisyyteen, motiiveihin ja tunteisiin paremmin kuin koskaan aiemmin. Tämä onkin se kirja, jossa Jaime yleensä voittaa lukijat puolelleen: tätä ennen hän on lähinnä ollut aika kamala, paitsi Tyrionin näkökulmaluvuissa. Kolmoskirjassa on myös monia muita loistavia juttuja – Robb ja Catelyn Starkin juoni huipentuu ikoniseen mutta hirvittävään Red Weddingiin, lukijalle esitellään upea Oberyn Martell, joka on hautonut kostoa sisarensa murhaajia kohtaan jo vuosia, Jonin kautta lukija pääsee todella tutustumaan villien kulttuuriin ja suosikkiperheeni Tyrellit pääsevät kunnolla mukaan kuvioihin heidän liittouduttuaan Lannisterien kanssa. 

 

6. Rakastettu hahmo, joka ei ole yksi suosikeistani

Ymmärrän varsin hyvin miksi Tyrion Lannister on niin suosittu – hän on hauska, fiksu ja traaginen, hänellä on monia mielenkiintoisia suhteita ja hän on altavastaaja, juuri sellainen hahmo, joka saa lukijan empatiat puolelleen ja jonka lukija haluaa nähdä saavuttavan kaiken sen, minkä maailma on yrittänyt häneltä viedä – mutta hän ei ole koskaan ollut yksi suosikeistani. Hän on erinomaisesti kirjoitettu hahmo ja hänen tarinansa on mielenkiintoinen, en yritä väittää toisin, mutta hänen lukunsa ovat vain harvoin kirjojen parhaita, ainakin minun mielestäni. En osaa sanoa tarkalleen miksi Tyrion ei ole koskaan iskenyt minuun niin paljoa, mutta niin vain on. 

7. Ystävyys, jota rakastan

Robb Stark on mielenkiintoinen nuorukainen tässä maailmassa, koska hänen – Starkien perijän ja Talvivaaran ja Pohjoisen tulevan lordin – kaksi parasta ystävää ovat hänen isänsä äpäräpoika, Jon Snow, ja heidän perheensä panttivanki, Theon Greyjoy. Kaikista ihmisistä, Robb valitsi heidät lähimmiksi tovereikseen – siinä on jotain herttaisen viatonta. Jon, Robb ja Theon – joita jotkut fanit, minä mukaan lukien, kutsuvat Winterfell-trioksi – ovat kolmikko, joka sekä huvittaa minua että särkee sydämeni. Heidän tarinansa ovat täynnä menetystä, tuskaa ja hankalia valintoja, ja he kaikki joutuvat kasvamaan aikuisiksi mitä julmimmalla tavalla. 

Robb menettää isänsä, ja hänet sysäistään lordin ja Pohjoisen kuninkaan rooliin. Äpärien sanotaan kasvavan tässä maailmassa aikuiseksi paljon muita lapsia nopeammin, koska he joutuvat kokemaan halveksuntaa ja tietävät lapsesta asti, että he ovat ulkopuolisia – Jonin lapsuus oli siis aika lyhykäinen. Ja Theon... Theon joutui lapsena, isänsä kapinoinnin takia, Starkien panttivangiksi, ja vaikka häntä on kohdeltu ihan hyvin, hän on silti panttivanki. Sen luulisi pakottavan ihmisen luopumaan lapsenomaisesta mielenmaailmasta aikamoisella vauhdilla. He ovat yksittäisinä hahmoina kaikki loistavia, ja rakastan heitä triona, sekä kaikkia tämän trion sisäisiä duoja. Mikään näistä suhteista ei ole vailla kitkaa.

Winterfell trio ei ole "ystävyys" siinä mielessä, että he ovat läheinen kolmikko. Jon ja Theon inhoavat toisiaan (minusta on aina tuntunut, että he ovat kateellisia toisilleen tietyistä jutuista – lisäksi, heidän luonteensa ovat vain kerrassaan ristiriidassa), mutta he molemmat rakastavat Robbia ja Robb rakastaa heitä. Robb kuitenkin menettää heidät molemmat – Jonin Muurille ja Theonin petokselle – ja lopulta he menettävät Robbin kun tämä murhataan. Tuo tuo menetys kalvaa Jonia sekä Theonia karvaasti. Jon ja Theon eivät ole kirjoissa, tähän mennessä, tavanneet uudelleen – se olisi upeaa ja rukoilen, että se tapahtuu (jos nyt edes koskaan saamme vitosta seuraavia kirjoja...)

8. Sukulaissuhde, jota rakastan

George R. R. Martinin maailma on täynnä loistavia suhteita sisarusten, vanhempien ja lasten, serkkujen ja muiden sukulaisten välillä. Tämä ei ole yllättävää, onhan ASOIAF paljolti tarina perheistä, eri perheiden välisistä kahnauksista ja sukupolvia ylittävistä traumoista, kaunoista ja liittolaisuuksista. Minun oli todella hankala valita keistä puhuisin tässä kohtaa, mutta päädyin lopulta Baratheonin veljeksiin. Tunteilen heistä yllättävän paljon ottaen huomioon, että ainoastaan veljestrion nuorin, Renly, on minulle erityisen rakas.  Vanhimmalla veljellä, Robertilla, ja keskimmäisellä, Stannisilla, on olennainen paikkansa ja roolinsa, mutta he eivät yksittäisinä hahmoina ole minulle kovin tärkeitä. 

Miksi sitten pidän heistä triona? No, pidän siitä, että kukaan heistä ei ole sankarillinen tai järjin hyvä tyyppi. Renly on mukavin ja karismaattisin, ja osaa olla todella ihana jos haluaa, mutta hänkin on hyvin opportunistinen ja röyhkeä.  Baratheonin veljeksiä kuvaa erinomaisesti tämä lainaus: "Robert was the true steel. Stannis is pure iron, black and hard and strong, yes, but brittle, the way iron gets. He'll break before he bends. And Renly, that one, he's copper, bright and shiny, pretty to look at but not worth all that much at the end of the day." He eivät myöskään ole läheisiä sisaruksia, kuten esimerkiksi Starkit. Heidän välinsä ovat etäiset ja katkeruuksien riipimät. Robert sanoo avoimesti, ettei hän koskaan rakastanut veljiään ja Stannis tuntuu lähinnä vain sietäneen vanhinta velipoikaansa, jonka rietastelun ja viinan värittämä elämä ei todellakaan ole vakavan, asiallisen ja kankean Stannisin mieleen.

Renlyn ja Stannisin suhde on erityisen kipeä: Renly ja Stannis olivat aikoinaan läheisiä, mutta heidän suhteensa kariutui ja he päätyivät kilpailemaan Westerosin kruunusta. En tule koskaan toipumaan siitä, että annettuaan Melisandren salamurhata Renlyn, Stannis myöntää uskolliselle ystävälleen Davosille: "He brought his doom upon himself with his treason, but I did love him, Davos. I know that now." Ja myöhemmin, hän sanoo surevansa sitä poikaa, joka Renly aikoinaan oli – pikkuveljeä, jota hän aikoinaan rakasti. En minä pysty tällaista kestämään. Just let me cry.

9. Shippi, jota rakastan

Jaime Lannister ja Tarthin Brienne ovat kaikkeni. George R. R. Martin on sanonut halunneensa kirjoittaa oman versionsa Kaunotar ja hirviö -troopista ja, koska olen todella heikko tälle troopille, ei ole ihme, että Jaime ja Brienne nousivat hetkessä yhdeksi suosikkishipeistäni ikinä missään kirjassa. He ovat loistavia itsenäisinä hahmoina, ja yhdessä jotain aivan erityisen maagista, virkistävää ja uniikkia. En ole koskaan kohdannut toista heidän kaltaistaan paria. Rakastan heidän molemminpuolista ärtymystään ja nahisteluaan ja sitä, kuinka kumpikaan heistä ei todellakaan halua kiintyä toiseen, mutta ei voi sille mitään. Rakastan sitä, että Jaime ei voi kuin ihailla Brienneä, joka on aito, jalo ja hyvä ritari, ja että Brienne, joka on elänyt hyvin mustavalkoisessa maailmassa, joutuu Jaimeen tutustuttuaan avartamaan maailmankuvaansa ja oppimaan, että ihmiset voivat olla sekä hyviä että pahoja. He ovat IHANIA! 

Kunniamaininnan ansaitsevat Renly Baratheon ja Loras Tyrell, kultaiset surulliset poikani, ja Oberyn Martell ja Ellaria Sand, toinen kirpaisevan traaginen pariskunta, joka ansaitsi niin paljon parempaa. 

10. Lempiperheeni

Tyrellit! Pidän Tyrelleistä siksi, että he ovat yhtäaikaa rakastava, tiivis perhe ja tiimi, sekä yksi sarjan kunnianhimoisimpia sukuja – he ovat vähän kuin Lannisterit, ilman kipeitä kaunoja, perheensisäistä vihaa ja insestiä. He hallitsevat hedelmällistä ja satumaisen kaunista Lakeutta, joka on tehnyt heidät rikkaaksi ja joka antaa heille paljon valtaa (se kenen kanssa he liittoutuvat, saa osansa Lakeuden sadosta), ja he asuvat kauniissa Highgardenissa. He astuvat tarinaan kakkoskirjassa, ja ovat sen jälkeen olennaisesti erityisesti Kuninkaansataman poliittisissa kiemuroissa, välillä kaiken huipulla, välillä vaarallisen lähellä tuhoa.

Kiinnostavia heistä tekee myös se, ettei, ainakaan tähän mennessä, yksikään perheen jäsenistä ole ollut yksi kirjojen näkökulmahahmoista. Kaikki mitä tiedämme heistä pohjautuu joko heidän omiin tai toisten, ulkopuolisten puheisiin. Cerseille Tyrellit ovat kieroja vihollisia, Sansalle ihailun kohteita. Kumpikaan näkemys ei ole objektiivinen. Mutta voimmeko luottaa sen enempää Tyrellien omiin puheisiin? Erityisesti perheen naiset tuntuvat olevan poliittisen pelin mestareita – he sanovat mitä heidän täytyy jotta he saavuttaisivat tavoitteensa. Loras on, sanoisin, Tyrelleistä se, jonka tunteisiin pääsemme selkeimmin kiinni, koska hän ei tunnu niitä peittelevän: kun hän menettää Renlyn, hänen sanotaan sekoavan hetkeksi ja lahtaavan Renlyn muita vartijoita, ja kun häntä ärsyttää tarpeeksi, hän kivahtelee ja ärsyyntyy. 

En tiedä haluanko, että tulevissa kirjoissa jollekin Tyrelleistä annettaisiin näkökulma. Tavallaan tykkään siitä, että he ovat mysteeri ja perhe, josta lukija ei voi koskaan täysin saada otetta. Mutta toisaalta, haluaisin tietää millainen perhe he ovat – he ovat läheisiä, ja haluaisin kuulla enemmän heidän yhteiselämästään – ja mitä he todella haluavat. Tiedän, että Margaery, Olenna ja Mace tavoittelevat valtaa, Loras kunniaa ja sankaruutta. Mutta mitä perheen vanhin poika, Willas, haluaa? Entä Garlan? Onko hän todella vain tyytyväinen olemaan rakastava aviomies ja hyvä soturi?

11. Missä päin Tulen ja jään laulun maailmaa asuisin?

Ehkä aika keskellä Westerosia, Jokimailla – siellä, mistä Catelyn Stark on kotoisin. Se vaikuttaa paikalta, joka ei ole liian kylmä tai liian kuuma, sellainen, jossa Suomen ilmastoon tottunut voisi selvitä. Tekisin kuitenkin monia matkoja! Viettäisin aikaa Lakeudessa nautiskelemassa rehevästä luonnosta ja kävisin ehdottomasti katsomassa myös Muuria pohjoisessa. Kestän yllättävän hyvin kylmää, joten ehkä selviäisin tästä koettelemuksesta jotakuinkin elossa. Jos olisin oikein urhea, menisin myös Dorneen, vaikka siellä onkin todella lämmintä ja aurinkoista (en ole mikään kesähelteen ystävä). Ehkäpä kävisin myös Essoksessa.

12. Fiilikset TV-adaptaatiosta

Parhaimmillaan Game of Thrones oli aidosti yksi parhaimmista TV-sarjoista ikinä. Huonoimmillaan, se oli raivostuttavaa kuraa. Tunteeni ovat siis hyvin ristiriitaiset tätä sarjaa kohtaan, mutta sanoisin, että ajattelen sitä silti enemmän lämmöllä kuin vihalla. Rakastin sarjaa vuosikausia ja jopa huonoimmillaankin, siinä oli aina jotain mitä saatoin arvostaa – esimerkiksi viimeisen kauden viimeiset jaksot saattoivat olla aivan todella hirvittäviä pettymyksia, mutta sentään saatoin kehua näyttelijöiden suorituksia, erikoistehosteita, puvustusta ja musiikkia. Parhaimmillaan sarja oli mielestäni kausilla 1–3, tämän jälkeen meno oli hieman ailahtelevampaa – vitoskausi oli esimerkiksi mielestäni aika heikko, kun taas kutoskaudella oli joitain sarjan parhaimpia kohtauksia. Tulen olemaan ikuisesti surullinen siitä, että tämän hienon sarjan – joka muutti televisiohistoriaa ja aukoi ovia muille hienoille fantasiasarjoille – perintö on ikuisesti erityisesti viimeisten kausien mokien tahraama. Se ei ollut koskaan täydellinen ja siinä oli alusta asti omat ongelmansa, sitä en edes yritä kieltää, mutta, no, se ei ansainnut päättyä miten päättyi ja muuttua modernin TV-klassikon sijasta kauhutarinaksi siitä, miten alunperin mainio sarja voi uuvahtaa loppua kohden ja pettää lopulta lähes kaikkien fanien luottamuksen ja odotukset. Yksi Game of Thronesin iloisimpia perintöjä on se, miten se polkaisi käyntiin monen todella taitavan näyttelijän uran (Gwendoline Christie, Emilia Clarke, Richard Madden, Sophie Turner, Pedro Pascal, Kit Harington...)

13. Juonikuvio tai hahmo, jonka leikkausta sarjasta en koskaan anna anteeksi

Sanon yleisesti, että en tule koskaan antamaan anteeksi mitä David ja Dan tekivät Dornelle ja sen hahmoille. Oberyn Martell ja Ellaria Sand olivat neloskaudella hyviä, vaikkakaan en tykännyt siitä, että heidän hahmonsa hyperseksualisoitiin ihan niin mielettömästi, mutta sen jälkeen... Mitä helvettiä kaikki se kura oli?! Miksi Ellariasta, joka on yksi kirjojen harvinaisista järjen ja rauhan äänistä, joka ei halua sotaa tai kostoa vaan surra rauhassa ja pitää perheensä turvassa, tehtiin juonitteleva murhaajatar? Miksi Oberynin tyttäret olivat niin persoonattomia – ja miksi heitä oli vain kolme? Missä hitossa Arianne Martell, yksi sarjan cooleimmista naishahmoista, oli? Ja miten saatoitte viedä Ariannelta paikan Doranin perijänä ja antaa sen tylsälle Trystanelle, joka kuoli hetkessä? Saitte sarjanne Doranille täydellisen näyttelijän – Alexander Siddigin – mutta ette tehneet hänen hahmollaan kirjaimellisesti yhtikäs mitään! Jos ajattelen sarjan Dornea ja Martelleja liikaa, suutun aina. Välillä myös herään kauhusta hikisenä ajatellessani millainen Davidin ja Danin Arianne olisi ollut... Hänen ainut luonteenpiirteensä olisi varmaan ollut "eksoottinen seksikäs pimu".

The Superhero Ladies Book Tag

Tämän supersankaritarinoiden legendaarisia naishahmoja juhlivan book tagin löysin YouTubesta kanavalta Stars and Embers. Olen suomentanut kysymykset itse.

1. Wonder Woman: Pick a book with Greek Mythology origins / Kirja, joka pohjautuu kreikkalaiseen mytologiaan

Natalie Haynes on yksi tämän hetken tunnetuimpia kreikkalaisen maailman myyttejä uudelleen tulkitsevia kirjailijoita (hän on kirjoittanut muun muassa menestyneet romaanit A Thousand Ships ja Stone Blind, ja hittitietokirjan Pandora's Jar). Hänen ensimmäinen romaaninsa, The Amber Fury, ei päällisin puolin kuulosta kreikkalaiseen mytologiaan perustuvalta kirjalta, mutta se on. Kirja sijoittuu meidän maailmaamme ja nykyaikaan, mutta sen juonikuvioissa ja hahmoissa on vivahteita antiikin mytologian taruista. The Amber Fury ei ole mielestäni Haynesin paras romaani, mutta halusin mainita sen tässä, koska en näe sitä useinkaan mainittavan ja se ansaitsee enemmän huomiota ja rakkautta.

2. Black Widow: Pick a character with more than one name or alias / Hahmo, jolla on useampi nimi tai alias

Vain harvalla hahmolla on yhtä pitkä lista nimiä, lempinimiä tai arvonimiä kuin George R. R. Martinin Daenerys Targaryenilla. Daeneryksen veli kutsuu häntä Danyksi, ja viidenteen kirjaan mennessä hän on saanut nämä arvonimet ja kunnianimet: Myrskysyntyinen, Lohikäärmekiven prinsessa, Palamaton, Meereenin kuningatar, Andalien, Rhoynarin ja Ensimmäisten miesten kuningatar, Khaleesi, Kahleiden katkoja, Lohikäärmeiden äiti ja Seitsemän kuningaskunnan hallitsija ja valtakunnan suojelija. Muistaakseni tuossa on kaikki ja toivottavasti käänsin ne kaikki oikein (en ole lukenut kirjoja pitkään aikaan joten suomenkieliset käännökset eivät ole ihan selkeinä muistissa).

3. Scarlet Witch: Pick a character who has magical powers / Hahmo, jolla on taikavoimia

Leigh Bardugon upean Grishaversumi -sarjan Zoya Nazyalensky! Hänellä on vaikka minkälaisia voimia ja hänestä kasvaakin kirjojen aikana varsinainen badass. Pidän Zoyassa siitä, ettei hän yritä olla miellyttävä tai herttainen, vaan on rehdisti oma, usein epämiellyttävä, naseva ja hapan itsensä. Hän ei kuitenkaan ole paha ihminen ja hän on kokenut vaikka mitä kamalaa: hän on yhtäaikaa haavoittuvainen sekä teräksinen. Grishaversumi on täynnä loistavia naishahmoja, joilla on maagisia voimia, mutta Zoya on heistä suosikkini. Oheisen virallisen kuvauksen Zoyasta on tehnyt Kevin Wadda.

4. Captain Marvel: Pick a book that has gone out of this world / Kirja, joka on "out of this world"

E. K. Johnstonin Queen's Shadow on kirja nuoresta naisesta, joka eli kauan sitten kaukaisessa galaksissa... Queen's Shadow kertoo Star Warsin Padmé Amidalan vaiheista hänen kuningatarkautensa jälkeen. Kirjan alussa Naboolle valitaan uusi kuningatar, joka pyytää Padméa palvelemaan planeettaansa galaktisessa senaatissa. Valitsin tämän kirjan siksi, koska siinä korostuu naisten kokemukset, naisten välinen ystävyys ja Padmén, yhden Star Warsin tärkeimmän leidin, elämä, ura ja tunteet. Se tuntui sopivalta tälle supernaisia juhlivalle tagille.

5. Agent Carter: Pick a kickass female character in a book set in a historical time period / Badass-naishahmo historiallisessa kirjassa

Ariel Lawhonin Koodinimi Hélènen päähenkilö Nancy Wake (joka oli siis ihan oikea ihminen – tämä teos perustuu hänen elämäänsä) on todellakin badass. Hän on neuvokas, fiksu, päämäärätietoinen, urhea ja sisukas, ja hän toimii toisen maailmansodan aikana niin vakoojana, salakuljettajana kuin sotilaana. Hän muistuttaa minua itse asiassa hieman Peggystä (en ihmettelisi jos Peggyn hahmo pohjaisi osittain häneen): heillä molemmilla on jalat tukevasti maassa, räikyvän punaista huulipunaa huulillaan ja mielessä aina hyvä läppä. He joutuvat myös molemmat taistelemaan saadakseen johtamiensa miesten kunnioituksen.

6. Catwoman: Pick a character with an affinity for animals / Hahmo, joka on kiintynyt eläimiin

Marianne Curleyn Aikavartio-trilogian Neriah Gabrielilla on, kuten kaikilla kirjan päähenkilöillä, erityisiä kykyjä, joita he hyödyntävät taistelussaan pahuutta vastaan. Yksi Neriahin taidoista on eläimille kommunikointi: hän pystyy ymmärtämään eläinten kieliä ja puhumaan heidän kanssaan. Ajan kanssa, saadessaan lisää kykyjä, hän oppii myös muuttumaan eläimeksi. Voisi siis sanoa, että hän on kiintynyt eläimiin.

7. Black Canary: Pick a character that takes on their family legacy / Hahmo, joka ottaa perheensä perinnön harteilleen

C. S. Pacatin Dark Rise -trilogian Violet on "leijonien" sukua, jotka ovat omistautuneet suojelemaan maailmaa olennoilta ja ihmisiltä, joita he pitävät pahoina. Violet painiskelee kirjojen aikana paljon sukunsa taakan ja perinnön kanssa, ja koettaa löytää oman tapansa olla "leijona". Violet ottaa tavallaan perheensä perinnön harteilleen, mutta hän myös pyristelee sitä vastaan. Hän on aivan ihana hahmo, yksi suosikeistani tästä sarjasta. Tämän virallisen potretin Violetista teki Magdalena Pagowska.

8. Harley Quinn: Pick a character whose intelligence is constantly underestimated / Hahmo, jonka älyä aliarvioidaan jatkuvasti

Milja Kauniston Ranskan vallankumouksen myrskyisään ja väkivaltaiseen aikaan sijoittuvan Purppuragiljotiini-trilogian naispäähenkilö Marianne! Marianne on nuori kreivitär, joka menettää ensimmäisen kirjan alussa aviomiehensä giljotiinille ja ajautuu keskelle vallankumouksen alati eskaloituvaa verenvuodatusta, poliittista valtapeliä ja kaaosta. Alkujaan hänen ainoa liittolaisensa on paikallisen pyövelin kisälli ja lopulta hän ajautuu pahamaineisen Markiisi de Saden vaikutuspiiriin. Hän on aivan pyörällä päästään ja hämmentynyt – kukapa ei olisi jos elämä muuttuisi hetkessä ylellisestä ja helposta raastavaksi ja täysin turvattomaksi – mutta trilogian edetessä hänestä kasvaa neuvokas, fiksu nainen ja uhmakas selviytyjä. Hänen älyään eivät monet äkkää, koska pitävät häntä lähinnä hemmoteltuna nättinä tyttösenä.

9. Wasp: Pick a character with the ability to shapeshift / Hahmo, joka osaa muuttaa muotoaan

Kiersten Whiten romaanissa Lucy Undying, joka perustuu Bram Stokerin Draculaan, päähenkilö ja kirjan keskeinen vampyyri Lucy Westenra osaa muuttaa muotoaan, aivan kuten hänen luojansa Draculakin. Olisin voinut ehdottaa tähän myös itse Draculaa, mutta koska tämä on supersankarinaisiin pohjautuva tag, halusin nostaa esille naishahmon ja naisen tarinan. Lucy Undying on hieno goottilainen rakkaustarina, mutta ennen kaikkea se on tarina Lucysta ja hänen vuosisatojen mittaisesta elämästään, jonka aikana hän ehtii kokea vaikka mitä.

10. Electra Woman & Dyna Girl: Pick your favorite YouTuber book / Paras YouTuber-kirja

En ole lukenut montakaan YouTuberin kirjoittamaa kirjaa. Paras niistä on kuitenkin ehdottomasti Daniel Howellin mielenterveysopas You Will Get Through This Night. Danin teos (jonka sisällön alan ammattilainen tarkisti) on aidosti avulias opas siihen, miten voit helpottaa oloasi, edistää mielenterveyttäsi ja tukea mieltäsi niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Kirja on kirjoitettu Danille tyypillisellä huumorilla ja on täynnä tarinoita hänen elämästään, mutta se on myös ajatuksia herättävä, koskettava ja empaattinen. Sen lukeminen hymyilytti, itketti ja pisti miettimään.

Pride Month 2025: Kreikan mytologian queer maailma

Pride-kuukauden kunniaksi haluan höpötellä teille vähän queer-teemaisista kreikkalaisista (ja roomalaisista) myyteistä. Toivon, että tämä teksti saa teidät kiinnostumaan antiikin mytologian sateenkaarevuudesta ja monimuotoisuudesta, ja muistuttaa teitä siitä, että queer-ihmisiä on aina ollut olemassa, heistä on aina kirjoitettu ja heidän tarinansa ja identiteettinsä ovat aina kiinnostaneet ihmisiä. Kreikkalainen maailma oli hyvin erilainen kuin meidän, mutta heidän tarinoissaan voimme nähdä vivahteitä meille, moderneille queer-ihmisille, tutuista asioista ja tunteista. 

Toivon, että nautitte näistä tarinoista. Hyvää Pride-kuukautta!

Queer-jumalat

Olympoksen merkittävistä miesjumalista suurimmalla osalla oli sekä nais- että miesrakastajia. En voi mitenkään syventyä kaikkiin queer-suhteisiin, joita miesjumalilla on, koska se veisi aivan liian pitkän aikaan. Tässä olisi kuitenkin lista, joka on kenties trimmattu mutta antaa silti hyvän kuvan siitä, kuinka yleisiä miessuhteet olivat jumalten keskuudessa:

• Zeuksen rakastajiin/uhreihin (riippuen tarinasta) kuului mm. troijalainen nuori poika Ganymede
• Apollon poikaystäviä olivat mm. Troijan prinssi Helenus, lähinnä Afroditen heilana tunnettu Adonis, Ferain kuningas Admetos, prinssi Hyakinthos, paimen ja profeetta Brankhos, ja kuolevainen komistus Kyparissos
• Dionysos heilasteli mm. satyyri Ampeloksen ja aiemmin mainitun Adoniksen kanssa
• Poseidonilla oli suhde mm. kirotun Atreuksen suvun vesaan Pelopsiin
• Hermesin rakastettuihin kuuluivat mm. Amfion, yksi Theeban perustajista (ja Hermeksen velipuoli),  kuolevainen nuorukainen Krokus ja mahdollisesti sankari Perseus, jota Hermes auttoi hänen matkallaan Medusan saarelle

Olympoksen naisjumalista kellään ei, ainakaan tietääkseni, ole ollut naispuolista rakastajaa. Kolme heistä on vannoutuneita neitsyitä – Hestia, Athena ja Artemis – joten heillä ei ollut minkäänlaisia seksuaalisia tai romanttisia suhteita myyteissä. Ehkä lähimpänä queeriä tarinaa naisjumalten parista on Calliston, Artemiksen seuraajan, tarina. Artemiksen isä, Zeus, halusi saada Calliston itselleen, mutta tiesi, että tämä oli uskollinen Artemikselle ja siten, jumalattarensa tavoin, vannonut pysyvänsä neitsyenä. Zeus muuntautui Artemikseksi ja, luullen jumalten kuningasta palvomakseen jumalattareksi, Callisto makasi tämän kanssa. Calliston "petoksen" ja raskauden paljastuttua, Artemis hääti tämän luotaan. Callisto, ainakin minun mielestäni, on selvästi rakastunut Artemikseen, mutta Artemis? En tiedä. Olen nähnyt häntä tulkittavan sekä aromanttisena aseksuaalina sekä lesbona, joka käytti neitsyydenvalaa välttääkseen avioliiton miehen kanssa. 

Olympoksen jumalten ulkopuolelta löytyy myös queer-tarinoita. Ei siis todellakaan ollut niin, että vain ja ainoastaan kaksitoista merkittävintä jumalaa saivat, halutessaan, heilastella oman sukupuolensa edustajien kanssa. Mutta, kuten Olymposlaistenkin tapauksessa, lähes kaikki merkittävimmät tarinat queer-jumaluuksista, ovat kertomuksia queer-miehistä. Naisten homoseksuaalisuus ei ollut samalla tavalla merkittävää tai yleistä, ei mytologiassa tai antiikin kreikkalaisessa historiallisessa kulttuurissa ja taiteessa. Tietenkin queer-naisia oli aina olemassa: heitä ei vain nostettu samalla tavalla esille, eikä naisten välisiä suhteita koskaan iskostettu yhteiskunnan rakenteisiin samalla tavalla kuin miessuhteita. 

Yksi kuuluisimmista tarinoista sukupuolen moninaisuudesta kreikkalaisessa mytologiassa on Hermeksen ja Afroditen lapsen, Hermafroditoksen tarina (lapsen nimestä voitte varmaankin jo päätellä minne tämä tarina on menossa). Hermafroditos oli syntyessään kaunis (voiko Afroditeen lapsi olla mitään muutakaan?) poika. Eräänä päivänä hänen kylpiessään Salmakiin lähteellä, lähteelle nimensä antanut nymfi, Salmakis, rakastuu häneen palavasti ja anoo jumalia liittämään hänet ikuisesti Hermafroditokseen, jotta he voivat olla aina yhdessä. Yleisimmissä versioissa Hermafroditos kieltäytyy suhteesta Salmakiin kanssa, eikä jumalten vastaus Salmakiin rukouksiin siis ole hänelle mieluinen: Hermafroditoksen ja Salmakiin kehot yhdistyvät ja heistä tulee jumaluus, jolla on sekä maskuliiniset, että feminiiniset sukuelimet, eli, näin moderneja termejä käyttäen, intersex-ihminen. Tämä tarina ei ole kovinkaan miellyttävä ja Hermafroditoksen nimi tuo tietenkin aina mieleen tuon jo vanhentuneen ja epämiellyttävänäkin pidetyn termin intersex-ihmisille, mutta se on mielestäni kertomisen arvoinen tarina, koska se todistaa, että antiikin maailman ihmiset ymmärsivät sukupuolen olevan häilyvä ilmiö ja, ettei biologinen sukupuolikaan ole mustavalkoinen asia. 

Muita queer-jumaluuksia löytyi muun muassa tuulien maailmasta – esimerkiksi länsituuli Zefyroksesta  ja pohjoistuuli Boreaksesta on queer-teemaisia myyttejä. Zefyros, esimerkiksi kilpaili Apollon kanssa Hyakinthoksen rakkaudesta. Joidenkin tarinoiden mukaan parantamisen ja lääketieteen jumala Asklepios (Apollon poika) herätti Hippolytuksen, Theseuksen ja amatsoni-Antiopen pojan, kuolleista ja rakastui tähän. Dionysos oli mahdollisesti viisaan, sankareita kouluttaneen kentauri Kheironin rakastaja. En halua ehkä ajatella tätä sen enempää, vaikkakin Dionysoksen tiedetään muuntautuneen eläimiksi, joten ehkä hän vietti Kheironin kanssa aikaa jonkinlaisena hevosolentona. Mutta, totta puhuen, ihmiskehoisen jumalan ja kentaurin romanssi ei olisi oudoin rakkaustarina, joka mytologiasta löytyy. Auringon titaani Helioksen sanotaan olleen kateellinen Poseidonille, jota komea merijumaluus Nerites rakasti: katkeruudessaan Helios muutti Neriteen simpukaksi. Metsän ja luonnon jumaluus Pan, joka oli puoliksi ihminen, puoliksi vuohi, heilasteli sekä miesten, että naisten kanssa. Jumala Eroksella ei ole selkeitä, tunnettuja miesrakastajia, mutta koska hän on rakkauden ja seksin ja himon ruumiillistuma, hän symboloi myös queer-rakkautta ja ansaitsee siksi maininnan.

Queer-sankarit

Monet kreikkalaisen mytologian sankareista olivat, näin meidän näkökulmastamme, biseksuaaleja. Mahdollinen tai päivänselvä queeriys oli usein olennainen osa heidän tarinoitaan. Ehkä kuuluisin queer-sankari antiikin mytologiasta on Troijan sodassa taistellut puolijumala (nymfiäiti, kuolevainen isä) Achilles, jonka rakkaus lapsuudenystäväänsä Patroclukseen tuli kuuluisaksi modernille maailmalle Madeline Millerin The Song of Achilles -romaanin kautta. Heidän suhdettaan on kuitenkin kautta historian tulkittu romanttiseksi ja/tai seksuaaliseksi: kyseessä ei siis todellaakaan ollut idea, jonka Miller keksi aivan itse. Achilleksella ei ollut muita merkittäviä miespuolisia rakastajia: Patroclus oli hänelle (ja tämä on totta vaikka tulkitsisit heidät platoniseksi pariksi) kaikki kaikessa. Kun Achilles menetti hänet, hän menetti järkensä ja halunsa elää. 

Merkittävin mies- tai poikarakastajien lista on Herakleella, olle on muodostunut alkuperäislähteissä selkäestä queeriydestään huolimatta hypermaskuliininen heterobro-maine. Hän on erityisen hyvä esimerkki siitä, miten kreikkalaisen mytologian hahmoja on "siistitty", yksinkertaistettu ja muokattu sopimaan myöhempien aikojen normeihin: miessuhteet eivät olleet kreikkalaisessa mikään estä Herakleen sankaruudelle ja asemalle yhtenä aikakautensa rakastetuimmista ja kuvatuimmista sankareista, mutta myöhemmät aikakaudet eivät voineet tätä sallia. Herakleen kuuluisin miespuolinen rakastaja oli Hylas, jonka hän menetti Iasonin ja argonauttien kanssa matkustaessaan. Hylaksen mystinen katoaminen särki Herakleen sydämen – hän jopa jättäytyi argonauttien matkalta, luopuen siten mahdollisuudesta osallistua yhteen mytologian merkittävimmistä matkoista, löytääkseen Hylaksen. Hän ei kuitenkaan koskaan löytänyt rakastettuaan: nymfit olivat kidnapanneet Hylaksen. Herakleen muita rakastajia olivat muun muassa Oekhalian prinssi Ifitus, Symeen kuningas Nireus (koen velvollisuudekseni mainita, että joissain versioissa hän on Herakleen poika – ja toivottavasti näissä versiossa hän ei ole myös tämän rakastaja), Ferain kuningas Admetos (myös Apollon poikkis) ja Herakleen vaunujen ajaja, Iolaus, joka oli, valitettavasti, myös hänen veljenpoikansa. En tiedä mitä se kertoo minusta, mutta tulen aina unohtaneeksi kuinka perin insestistä Kreikan mytologian meininki on.

Muusikkosankari ja argonautti Orfeus on ennenkaikkea tunnettu rakkaudestaan vaimoaan Eurydikea kohtaan ja hänen epäonnisesta yrityksestään pelastaa Eurydike manalasta. Eurydike ei kuitenkaan ollut hänen elämänsä ainoa rakkaus. Orfeuksen sanotaan palvoneen argonauttitoveriaan, Calaista, pohjoistuuli Boreaksen poikaa. Hänen kuolemansa Dionysoksen seuraajien, mainadien, käsissä saattoi myös johtua hänen rakkaudestaan miehiin ja poikiin. Vaimonsa menetettyään ja koettuaan mahdollisesti muitakin epäonnisia suhteita naisiin, Orfeus kuulemma kieltäytyi suhteista naisiin ja keskittyi viettämään aikaa miesten, erityisesti häntä nuorempien miesten, kanssa (tämä on yleinen ilmiö, kuten olet jo ehkä huomannutkin: kreikkalaisessa maailmassa seksuaaliset roolivat olivat hyvin olennaisia ja jumiutuneita, ja miesten miespuolisten rakastettujen odotettiin olevan heitä nuorempia tai muulla tavalla "ei-tasavertaisia" kumppaneita). Tämä raivostutti paikallisia naisia, jotka Orfeus oli lumonnut musiikillaan. Vihastuneina, nämä naiset, mainadit, alkoivat heitellä Orfeusta kivillä ja oksilla tämän soittaessa lyyraansa, ja lopulta repivät hänet kappaleiksi. 

Mainitsinkin jo aiemmin, jumalista puhuessani, että Perseus oli mahdollisesti Hermeksen heila, ainakin hetken aikaa. Heidän suhteestaan ei ole hirveästi tarinoita, joten siirryn viimeiseen esimerkkiini. Mykenen prinssin ja perijän Oresteksen ja hänen ystävänsä / kumppaninsa Pyladeksen suhdetta on tulkittu esimerkkinä romanttisesta ja / tai seksuaalisesta suhteesta. Ainakin Eurpideen Orestes-näytelmässä he ovat kovin läheisiä (kutsun tätä näytelmää lempinimellä "gay Orestes" erottaakseni sen Aiskhyloksen näytelmistä, jotka käsittelevät Oresteen perhettä).  He ovat, olivat he sitten pari tai vain platoninen duo, hyvin läheisiä ja Pylades on Oresteen rinnalla tämän toimittaessaan toimittaessaan kamalaa, jumalten määräämää tehtäväänsä (Oresteen täytyy kostaa isänsä murha tappamalla oma äitinsä). Orestes nojaa Pyladekseen, kysyy tältä neuvoja ja Pylades vaarantaa oman turvallisuutensa huolehtiessaan Oresteksesta, joka menettää järkensä äitinsä tapettuaan ja joutuu pelottavien Raivotarten vainoamaksi.

Queer-kuolevaiset

Olen maininnut tässä postauksessa jo useita kuolevaisia – monet jumalten rakastetuista ovat tavallisia ihmisiä (Hyakinthos, Pelops, Ampelos ja niin edespäin) ja suurin osa kreikkalaisen mytologian sankareista ovat myös, vaikka he olisivat esimerkiksi puolijumalia, loppujen lopuksi kuolevaisia. Perseus kuolee, Achilles kuolee, Theseus kuolee. Herakles on poikkeus: hänestä tehdään, useimmissa versioissa, jumala. Tässä "luvussa" haluan kuitenkin keskittyä niin sanottuihin tavallisiin ihmisiin, eli ei sellaisiin, jotka ovat jumalten heiloja tai jumalallista sukuperää omaavia sankareita, jotka tuhoavat hirviöitä ja taistelevat kuuluisissa sodissa. Jumalilla on usein roolinsa näissä tarinoissa, mutta he eivät ole niiden päähenkilöitä. Tarinoita kuolevaisista, jotka venyttävät sukupuolinormeja tai kokevat queer-halua on monia, mutta haluan keskittyä tarkemmin kolmeen esimerkkiin.

Nämä kolme tarinaa ovat kaikki kertomuksia sukupuolen häilyväisyydestä ja fyysisistä muodonmuutoksista. Nämä tarinat ovat (kuten aiemmin kuvaamani Hermafroditoksen tarina) esimerkkejä siitä, miten kreikkalaiset käsittelivät sukupuolen eri ilmiöitä. Niitä voi tulkita monella tapaa, mutta nykyään niitä on alettu, ennen kaikkea, tulkita transsukupuolisuuden näkökulmasta. Nämä tarinat eivät mukaile täysin meidän käsityksiämme trans-identiteetistä, ovathan ne tuhansia vuosia vanhoja tarinoita jotka kehittyivät aivan erilaisissa kulttuureissa, mutta niistä voi silti löytää tuttuja piirteitä. Ihmiset ovat kautta historian tulkinneet vanhoja myyttejä oman aikansa ongelmien, ajatusten, pelkojen ja unelmien pohjalta: ei siis ole ihme, että meidän maailmassamme, jossa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset ovat pinnalla ennennäkemättömällä tavalla, olemme alkaneet nostaa esille queer-potentiaalia kreikkalaisista taruista enemmän kuin koskaan aiemmin. 

Näkijä ja profeetta Teiresiaksen tarina on yksi suosikeistani, koska se on niin kummallinen. Theebalainen Teiresias eli nuoruutensa miehenä. Eräänä päivänä, käyskennellessään Kyllíni-vuorella, hän näki kahden käärmeen parittelevan, ja jostain syystä, en kerrassaan tiedä miksi, hän päätti lyödä hurvittelevaa käärmeparia kepillä. Jumalatar Hera vihastui tästä ja muutti Teiresiaan (en myöskää osaa sanoa miksi Hera valitsi tehdä juuri näin) naiseksi. Teiresias eli seuraavat seitsemän vuotta elämästään naisena, kunnes hän törmäsi, jälleen, paritteleviin käärmeisiin ollessaan kävelyllä. Hän löi käärmeitä taas kepillä ja muuttui takaisin mieheksi. Joissain versioissa hän jätti käärmeet rauhaan ja tämä sai Heran perumaan "kirouksensa". Teiresias ei päässyt eroon jumalten sekoiluista, vaan joutui aikanaan keskelle Heran ja Zeuksen avioriitaa: jumalpari riiteli siitä saavatko miehet vai naiset enemmän nautintoa seksistä, ja vaativat Teiresiaan, joka oli elänyt sekä maskuliinisessa että feminiinisessä kehossa, kertomaan heille kumpi heistä oli oikeassa. Teiresiaksen mielestä naiset kokevat enemmän nautintoa, ja tästä vihastuneena Hera sokaisi hänet. Zeus, iloisena siitä, että Teiresias oli auttanut häntä voittamaan riidan Heran kanssa, teki Teiresiaksesta näkijän ja epäluonnollisen pitkä-ikäisen.

Kaineus oli thessalialaisen lapiittijohtajan lapsi, joka joutui Poseidonin seksuaalisen väkivallan uhriksi. Poseidon – ehkä hän tunsi ripauksen katumusta? – lupasi, tekonsa jälkeen, toteuttaa Kaineuksen toiveen. Hän saisi pyytää mitä tahansa. Kaineus, joka ei halunnut enää koskaan kokea mitään yhtä hirvittävää uudelleen, pyysi Poseidonia tekemään hänestä miehen (on totta, että naiset ja tytöt kokevat mytologiassa paljon enemmän seksuaalista väkivaltaa, mutta haluan kuitenkin tässä korostaa, että myös pojat ja miehet joutuvat välillä jumalten uhreiksi näissä tarinoissa). Kaineuksesta tuli komea nuori mies. Hän ryhtyi soturiksi, ja otti osaa kuuluisiin taisteluihin, esimerkiksi Kalydonin villisian metsästykseen ja lapiittien ja kentaurien väliseen sotaan. Kaineus menehtyi kentaurien kanssa taistellessaan, mutta hänestä tuli kansansa sankari. Hän sai myös ilon päihittää erään kentaurin, Latreuksen, joka halveerasi hänen sukupuoltaan ja kutsui häntä arvottomaksi sotilaaksi (Latreuksen silmissä Kaineus oli yhä nainen, ja siten kyvytön olemaan hyvä soturi). Hän todellakin osoitti Latreuksen olleen väärässä.

Kun kreetalainen Telethusa synnytti esikoisensa, hänet valtasi paniikki. Hänen aviomiehensä, Ligdus, oli uhannut tappaa lapsensa, jos se ei olisi poika. Telethusa ei kestänyt ajatusta lapsensa menettämisestä, joten hän, jumalatar Isiksen kehotuksesta, päätti kasvattaa Ifiksen poikana, huolimatta hänen feminiinisestä kehostaan (hauska fakta tähän väliin: Ifis oli kreikkalaisessa maailmassa täysin sukupuolineutraali nimi). Telethusa ja Ifis pitivät totuuden salassa Ligdukselta vuosikausia. Kun Ifis aikuistui, hänen isänsä alkoi etsiä hänelle vaimoa. Hän päätyi kihlaamaan poikansa rikkaan perheen kauniille tyttärelle, Ianthelle. Järjestetyt kihlaukset ovat usein onnettomia tai vähintäänkin ankeita kreikkalaisessa tarustossa, mutta Ifis ja Ianthe olivat poikkeus: he rakastuivat toisiinsa palavasti. Ifiksen onnella oli kuitenkin yksi merkittävä este – hänen biologinen sukupuolensa, joka pakostakin paljastuisi häiden aikana tai jälkeen. Telethusa ja Ifis lykkäsivät häitä parhaansa mukaan, mutta lopulta hääpäivä sovittiin. Epätoivoisena, äiti ja lapsi menivät Isiksen temppeliin rukoilemaan apua. Isis saapui heidän luokseen ja auttoi heitä, aivan kuten hän oli auttanut Telethusaa vuosia sitten hänen synnytettyään lapsensa. Jumalatar muutti Ifiksen biologiseksi mieheksi ja Ifis pystyi menemään naimisiin rakastettunsa kanssa ongelmitta ja elämään tämän kanssa onnellisesti elämänsä loppuun asti. Ifiksen tarina on hauska, koska olen nähnyt sitä käytettävän esimerkkinä lesborakkaudesta sekä transmaskuliinisesta kokemuksesta (pidän itse enemmän tästä tulkinnasta) – kuten mitä tahansa myyttiä, tätäkin tarinaa voi tulkita monelta eri kantilta.

Kirjavinkkejä

Queer-teemaisia fiktiivisiä teoksia

• The Song of Achilles (Madeline Miller)
• Spin (Rebecca Caprara)
• The Palace of Eros (Caro de Robertis)
• Autobiography of Red (Anne Carson)
• Herc (Phoenicia Rogerson)
• The Hymn to Dionysos (Natasha Pulley)
• Girl Meets Boy (Ali Smith)
• The End Crowns All (Bea Fitzgerald)
• House of Names (Colm Tóibín)
• Outrun the Wind (Elizabeth Tammi)
• Queens of Themiscyra (Hannah Lynn)

Queer-teemoja käsitteleviä tietokirjoja

• Venus and Aphrodite (Bettany Hughes)
• Sex on Show: Seeing the Erotic in Greece and Rome (Caroline Vout)
• Exposed: The Greek and Roman Body (Caroline Vout)
• The Greeks and Greek Love: A Bold New Exploration of the Ancient World (James Davidson)
• One Hundred Years of Homosexuality: and other essays on Greek love (David M. Halperin)
• Antigone Rising: The Subversive Power of Ancient Myths (Helen Morales)
• All the Violet Tiaras: Queering the Greek Myths (Jean Menzies)

Kuva 1: Lähikuva teoksesta Zeus in the Guise of Artemis and the Nymph Callisto (François Boucher, 1744)

Kuva 2: Hermafroditos-patsas (200-luku eaa. Pergamonista)

Kuva 3: Hercules Mourning the Death of his Cupbearer Hylas (Mark Beard, "Hippolyte-Alexandre Michallion", julkaisuvuosi epävarma)

Kuva 4: Orestes ja Pylades (Pasiteleksen oppilas, n. 10 eaa.)

Kuva 5: Teiresias striking the snakes (Johann Ulrich Krauss, n. 1690)

Kuva 6: Lähikuva Ianthe-maalauksesta (John William Godward, julkaisuvuosi epävarma)