George R. R. Martinin eeppinen fantasiasarja Tulen ja jään laulu on ehkäpä parasta fantasiaa, jota olen koskaan lukenut. Hänen maailmansa on täynnä kiehtovia hahmoja, mitä mielenkiintoisimpia paikkoja, kutkuttavan pelottavaa taikuutta ja herkullisen kamalaa poliittista juonimista. Olen lukenut kaikki tähän mennessä julkaistut kirjat pari kertaa ja viettänyt lukemattomia tunteja netissä vilkuillen ihmisten teorioita, fanitaidetta ja vaikka mitä muuta. Nämä kirjat ovat osa minua.
Tänään haluan kirjoittaa tästä sarjasta hieman tarkemmin ja jakaa ajatuksiani muun muassa lempihahmoistani, minun mielestäni sarjan parhaasta kirjasta ja mielenkiintoisimmasta perheestä. Käytän kuvina TV-adaptaatio Game of Thronesin hahmoja, koska se on helpompaa. Tämä postaus on kuitenkin muuten spesifisti Tulen ja jään laulu -kirjoista.
Huom! Tämä postaus sisältää spoilereita kirjoista 1–5.
1. Paras mieshahmo
Jaime Lannister on ehdoton suosikkini tästä kirjasarjasta. Hän on loistavasti rakennettu hahmo. Ensimmäisissä kirjoissa lukija kutsutaan inhoamaan häntä – hän töytäisee lapsen tornista, hässii siskoaan, hyökkää jalon Ned Starkin kimppuun ja on yleisesti ottaen perin epämiellyttävä tyyppi. Mutta kirjojen edetessä, lukijan päästessä käsiksi hänen ajatuksiinsa, käy ilmi, että hän on paljon muutakin. Hän on uhrautuvan lojaali, hän ei ole läheskään niin välinpitämätön kuin kaikki luulevat hänen olevan (hänen maineensa Kuninkaansurmaajana häiritsee häntä vaikka hän kuinka yrittää ottaa tämän haukkumanimen omakseen) ja hän on urhea ja lähes tyhmänrohkea suojellessaan rakkaitaan. Hänellä ei ole mitään halua hallita, hän vain haluaa olla perheensä kanssa ja pitää heidät turvassa. Hän halusi olla suuri, hieno ritari, mutta on menetti idealisminsa karmealla tavalla palvellessaan Hullua kuningasta. Hänen kieroutunut rakkautensa Cerseihin on mielenkiintoinen katsaus toksiseen rakkaussuhteeseen, jossa naisen voidaan katsoa pahoinpitelevän miesosapuolta henkisesti. Jaime on loistava esimerkki George R. R. Martinin kyvystä manipuloida lukijaa, yllättää tämän ja saada hänet muuttamaan mieltään hahmoista radikaalistikin. Monet kaverini jotka lukivat kirjat minun suosituksestani olivat ensimmäisen kahden kirjan aikana järkyttyneitä siitä, että Jaime on suosikkini, mutta kun he pääsivät kolmanteen kirjaan, he sanoivat ymmärtävänsä minua vihdoinkin.
Kunniamaininnat haluan antaa Jon Snow'lle (hän on niiiiiin lähellä ykkösmiekkosen paikkaa), Loras Tyrellille, Oberyn Martellille ja Robb Starkille.
2. Paras naishahmo
Tarthin upea, jalo, rohkea, urhoollinen ja viattoman romanttinen Brienne. Brienne on ihanan idealistinen, hellämielinen ja aidosti ritarillinen tuulahdus tässä kovin kyynisessä maailmassa, joka on täynnä itseään ja omia etujaan palvelevia moraalisesti korruptoituneita kusipäitä. Brienne on aito ritari – hän haluaa taistella hyvien hallitsijoiden ja ihmisten puolesta, suojella viattomia ja pelastaa ihmisiä. Hän on myös ihailtavan sitkeä ja itsepäinen – onhan hän sentään itsepintaisesti kouluttautunut ritariksi maailmassa, jossa naisten ei ole sopivaa taistella, huolimatta jatkuvasta pilkasta ja vihasta, jota häntä ympäröivät miehet häneen kohdistavat. Briennessä yhdistyy kauniilla tavalla perinteinen feminiinisyys ja perinteinen maskuliinisuus, ja pidän siitä, että vaikka hän ei koe perinteistä naisen roolia itselleen sopivaksi, hän ei halveksu feminiinisiä naisia, vaan näkee heisttä omanlaistaan rohkeutta ja voimaa. Briennen hankala, epänormatiivinen sukupuolikokemus on kirjoissa niin taidokkaasti kuvattu, että minun on välillä hankala uskoa, että mies on kirjoittanut hänet. Pidän Briennessä siitä, että hän on yhtäaikaa ihailtavan itsevarma, sekä traumaattisten ja piinaavien kokemustensa riivaama. Hänen kokemansa asiat saavat hänet näkemään maailman vähemmän mustavalkoisena kuin hän ehkä oletti sen olevan, mutta hän ei silti menetä sisäistä hyvyyttään tai pehmeyttään. Hän on inspiroiva, kaunis ja herkkä hahmo. Rakastan häntä niin kovasti.
Kunniamaininnat kuuluvat Sansa Starkille (ehdoton kakkosleidini), Margaery Tyrellille, Arianne Martellille ja Cersei Lannisterille.
3. Aliarvostettu mieshahmo
Olen vahvasti sitä mieltä, että vaikka Loras Tyrell ei ole mitenkään iso hahmo (hän ei ole näkökulmahahmo, eikä hän esiinny kirjoissa kuin vain silloin tällöin) hän on silti yksi Martinin koskettavimmista hahmoista. Miten voisin vastustaa tarinaa nuoresta kauniista ritarista, jolla on kaikki mitä miehen voi kuvitella haluavan – taitoa, kuuluisuutta, menestystä, kauniita naisia ympärillään ja vieläpä komea pärstäkin – mutta joka vaipuu syvään suruun ja jopa hulluuteen menettäessään sen, jota rakastaa? Miten voisin olla herkistymättä Lorasin sanoessa Tyrionille, Renlyn kuolemaan viitaten, että auringon sammuttua ei yksikään kynttilä voi sitä korvata? Loras muistuttaa minua antiikin Kreikan mytologian sankareista, muun muassa Achilleksesta, ja koska olen varsin heikkona Achillekselle ja kreikkalaisen taruston traagisuudelle, ei ole ihme, että Lorasin tarine iskee minut kanveesiin. Nautin myös siitä, kuinka hapan, pikkumainen ja ärtynyt Loras on, ja että tuon kauniin ulkokuoren alla piilee kovin näsäviisas ja ylpeä nuori mies, joka ei lainkaan kestä sitä, että häntä tai hänen perhettään piikitellään. Lorasissa viehättävää on myös se, ettei hänellä ole lainkaan halua hallita itse – hän on täysin omistautunut, Renlyn menetettyään, perheensä suojelemiselle. Se on hänen tapansa auttaa Tyrellejä saavuttamaan valtaa.
4. Aliarvostettu naishahmo
Rautasaarten raivokas soturi ja Balon Greyjoyn tytär, Asha Greyjoy! Asha on hahmo, johon en, lukiessani kirjat ensi kertaa, kiinnittänyt sen kummemmin huomiota. Toisella kerralla, huomasin pitäväni hänestä todella paljon. Hän on uhmakas, nokkela, rempseä ja itsevarma rautasyntyinen, joka ei pelkää fyysistä tai verbaalista mittelöä. Hän sotii kaikkia Westerosin sukupuolinormeja vastaan ja aiheuttaakin joissain kansalaisissaan inhoa, koska hän on nainen, joka havittelee isänsä kuoleman jälkeen Rautasaarten kruunua. Pidän Ashan nasevasta huumorista, hänen häikäilemättömyydestään ja siitä, että hän on kykeneväinen empatiaan, toveruuteen ja reiluuteen olematta lainkaan pehmeä. Hän on aikamoinen kovis. En kuitenkaan näe Ashaa usein mainittavan keskusteluissa Martinin maailman naishahmoista, mikä on sääli, koska minusta hän on todella hauska hahmo.
5. Lemppari-kirja
Luettuani kirjat ensimmäisen kerran, kakkoskirja, Kuninkaiden koitos, oli suosikkini. Viiden kuninkaan sota on minusta todella hauska, kiehtova idea ja kirjassa esiteltiin monia suosikkihahmojani koko saagassa (Brienne, Margaery, Ygritte ja niin edespäin). Toisella kerralla kolmoskirja, Miekkamyrsky, kuitenkin nousi suosikikseni. Suurena Jaime-fanina (ja Brienne/Jaime-fanina) se on aikamoinen herkkupala – tässä kirjassa lukija pääsee tutustumaan Jaimen ajatuksiin, menneisyyteen, motiiveihin ja tunteisiin paremmin kuin koskaan aiemmin. Tämä onkin se kirja, jossa Jaime yleensä voittaa lukijat puolelleen: tätä ennen hän on lähinnä ollut aika kamala, paitsi Tyrionin näkökulmaluvuissa. Kolmoskirjassa on myös monia muita loistavia juttuja – Robb ja Catelyn Starkin juoni huipentuu ikoniseen mutta hirvittävään Red Weddingiin, lukijalle esitellään upea Oberyn Martell, joka on hautonut kostoa sisarensa murhaajia kohtaan jo vuosia, Jonin kautta lukija pääsee todella tutustumaan villien kulttuuriin ja suosikkiperheeni Tyrellit pääsevät kunnolla mukaan kuvioihin heidän liittouduttuaan Lannisterien kanssa.
6. Rakastettu hahmo, joka ei ole yksi suosikeistani
Ymmärrän varsin hyvin miksi Tyrion Lannister on niin suosittu – hän on hauska, fiksu ja traaginen, hänellä on monia mielenkiintoisia suhteita ja hän on altavastaaja, juuri sellainen hahmo, joka saa lukijan empatiat puolelleen ja jonka lukija haluaa nähdä saavuttavan kaiken sen, minkä maailma on yrittänyt häneltä viedä – mutta hän ei ole koskaan ollut yksi suosikeistani. Hän on erinomaisesti kirjoitettu hahmo ja hänen tarinansa on mielenkiintoinen, en yritä väittää toisin, mutta hänen lukunsa ovat vain harvoin kirjojen parhaita, ainakin minun mielestäni. En osaa sanoa tarkalleen miksi Tyrion ei ole koskaan iskenyt minuun niin paljoa, mutta niin vain on.
7. Ystävyys, jota rakastan
Robb Stark on mielenkiintoinen nuorukainen tässä maailmassa, koska hänen – Starkien perijän ja Talvivaaran ja Pohjoisen tulevan lordin – kaksi parasta ystävää ovat hänen isänsä äpäräpoika, Jon Snow, ja heidän perheensä panttivanki, Theon Greyjoy. Kaikista ihmisistä, Robb valitsi heidät lähimmiksi tovereikseen – siinä on jotain herttaisen viatonta. Jon, Robb ja Theon – joita jotkut fanit, minä mukaan lukien, kutsuvat Winterfell-trioksi – ovat kolmikko, joka sekä huvittaa minua että särkee sydämeni. Heidän tarinansa ovat täynnä menetystä, tuskaa ja hankalia valintoja, ja he kaikki joutuvat kasvamaan aikuisiksi mitä julmimmalla tavalla.
Robb menettää isänsä, ja hänet sysäistään lordin ja Pohjoisen kuninkaan rooliin. Äpärien sanotaan kasvavan tässä maailmassa aikuiseksi paljon muita lapsia nopeammin, koska he joutuvat kokemaan halveksuntaa ja tietävät lapsesta asti, että he ovat ulkopuolisia – Jonin lapsuus oli siis aika lyhykäinen. Ja Theon... Theon joutui lapsena, isänsä kapinoinnin takia, Starkien panttivangiksi, ja vaikka häntä on kohdeltu ihan hyvin, hän on silti panttivanki. Sen luulisi pakottavan ihmisen luopumaan lapsenomaisesta mielenmaailmasta aikamoisella vauhdilla. He ovat yksittäisinä hahmoina kaikki loistavia, ja rakastan heitä triona, sekä kaikkia tämän trion sisäisiä duoja. Mikään näistä suhteista ei ole vailla kitkaa.
Winterfell trio ei ole "ystävyys" siinä mielessä, että he ovat läheinen kolmikko. Jon ja Theon inhoavat toisiaan (minusta on aina tuntunut, että he ovat kateellisia toisilleen tietyistä jutuista – lisäksi, heidän luonteensa ovat vain kerrassaan ristiriidassa), mutta he molemmat rakastavat Robbia ja Robb rakastaa heitä. Robb kuitenkin menettää heidät molemmat – Jonin Muurille ja Theonin petokselle – ja lopulta he menettävät Robbin kun tämä murhataan. Tuo tuo menetys kalvaa Jonia sekä Theonia karvaasti. Jon ja Theon eivät ole kirjoissa, tähän mennessä, tavanneet uudelleen – se olisi upeaa ja rukoilen, että se tapahtuu (jos nyt edes koskaan saamme vitosta seuraavia kirjoja...)
8. Sukulaissuhde, jota rakastan
George R. R. Martinin maailma on täynnä loistavia suhteita sisarusten, vanhempien ja lasten, serkkujen ja muiden sukulaisten välillä. Tämä ei ole yllättävää, onhan ASOIAF paljolti tarina perheistä, eri perheiden välisistä kahnauksista ja sukupolvia ylittävistä traumoista, kaunoista ja liittolaisuuksista. Minun oli todella hankala valita keistä puhuisin tässä kohtaa, mutta päädyin lopulta Baratheonin veljeksiin. Tunteilen heistä yllättävän paljon ottaen huomioon, että ainoastaan veljestrion nuorin, Renly, on minulle erityisen rakas. Vanhimmalla veljellä, Robertilla, ja keskimmäisellä, Stannisilla, on olennainen paikkansa ja roolinsa, mutta he eivät yksittäisinä hahmoina ole minulle kovin tärkeitä.
Miksi sitten pidän heistä triona? No, pidän siitä, että kukaan heistä ei ole sankarillinen tai järjin hyvä tyyppi. Renly on mukavin ja karismaattisin, ja osaa olla todella ihana jos haluaa, mutta hänkin on hyvin opportunistinen ja röyhkeä. Baratheonin veljeksiä kuvaa erinomaisesti tämä lainaus: "Robert was the true steel. Stannis is pure iron, black and hard and strong, yes, but brittle, the way iron gets. He'll break before he bends. And Renly, that one, he's copper, bright and shiny, pretty to look at but not worth all that much at the end of the day." He eivät myöskään ole läheisiä sisaruksia, kuten esimerkiksi Starkit. Heidän välinsä ovat etäiset ja katkeruuksien riipimät. Robert sanoo avoimesti, ettei hän koskaan rakastanut veljiään ja Stannis tuntuu lähinnä vain sietäneen vanhinta velipoikaansa, jonka rietastelun ja viinan värittämä elämä ei todellakaan ole vakavan, asiallisen ja kankean Stannisin mieleen.
Renlyn ja Stannisin suhde on erityisen kipeä: Renly ja Stannis olivat aikoinaan läheisiä, mutta heidän suhteensa kariutui ja he päätyivät kilpailemaan Westerosin kruunusta. En tule koskaan toipumaan siitä, että annettuaan Melisandren salamurhata Renlyn, Stannis myöntää uskolliselle ystävälleen Davosille: "He brought his doom upon himself with his treason, but I did love him, Davos. I know that now." Ja myöhemmin, hän sanoo surevansa sitä poikaa, joka Renly aikoinaan oli – pikkuveljeä, jota hän aikoinaan rakasti. En minä pysty tällaista kestämään. Just let me cry.
9. Shippi, jota rakastan
Jaime Lannister ja Tarthin Brienne ovat kaikkeni. George R. R. Martin on sanonut halunneensa kirjoittaa oman versionsa Kaunotar ja hirviö -troopista ja, koska olen todella heikko tälle troopille, ei ole ihme, että Jaime ja Brienne nousivat hetkessä yhdeksi suosikkishipeistäni ikinä missään kirjassa. He ovat loistavia itsenäisinä hahmoina, ja yhdessä jotain aivan erityisen maagista, virkistävää ja uniikkia. En ole koskaan kohdannut toista heidän kaltaistaan paria. Rakastan heidän molemminpuolista ärtymystään ja nahisteluaan ja sitä, kuinka kumpikaan heistä ei todellakaan halua kiintyä toiseen, mutta ei voi sille mitään. Rakastan sitä, että Jaime ei voi kuin ihailla Brienneä, joka on aito, jalo ja hyvä ritari, ja että Brienne, joka on elänyt hyvin mustavalkoisessa maailmassa, joutuu Jaimeen tutustuttuaan avartamaan maailmankuvaansa ja oppimaan, että ihmiset voivat olla sekä hyviä että pahoja. He ovat IHANIA!
Kunniamaininnan ansaitsevat Renly Baratheon ja Loras Tyrell, kultaiset surulliset poikani, ja Oberyn Martell ja Ellaria Sand, toinen kirpaisevan traaginen pariskunta, joka ansaitsi niin paljon parempaa.
10. Lempiperheeni
Tyrellit! Pidän Tyrelleistä siksi, että he ovat yhtäaikaa rakastava, tiivis perhe ja tiimi, sekä yksi sarjan kunnianhimoisimpia sukuja – he ovat vähän kuin Lannisterit, ilman kipeitä kaunoja, perheensisäistä vihaa ja insestiä. He hallitsevat hedelmällistä ja satumaisen kaunista Lakeutta, joka on tehnyt heidät rikkaaksi ja joka antaa heille paljon valtaa (se kenen kanssa he liittoutuvat, saa osansa Lakeuden sadosta), ja he asuvat kauniissa Highgardenissa. He astuvat tarinaan kakkoskirjassa, ja ovat sen jälkeen olennaisesti erityisesti Kuninkaansataman poliittisissa kiemuroissa, välillä kaiken huipulla, välillä vaarallisen lähellä tuhoa.
Kiinnostavia heistä tekee myös se, ettei, ainakaan tähän mennessä, yksikään perheen jäsenistä ole ollut yksi kirjojen näkökulmahahmoista. Kaikki mitä tiedämme heistä pohjautuu joko heidän omiin tai toisten, ulkopuolisten puheisiin. Cerseille Tyrellit ovat kieroja vihollisia, Sansalle ihailun kohteita. Kumpikaan näkemys ei ole objektiivinen. Mutta voimmeko luottaa sen enempää Tyrellien omiin puheisiin? Erityisesti perheen naiset tuntuvat olevan poliittisen pelin mestareita – he sanovat mitä heidän täytyy jotta he saavuttaisivat tavoitteensa. Loras on, sanoisin, Tyrelleistä se, jonka tunteisiin pääsemme selkeimmin kiinni, koska hän ei tunnu niitä peittelevän: kun hän menettää Renlyn, hänen sanotaan sekoavan hetkeksi ja lahtaavan Renlyn muita vartijoita, ja kun häntä ärsyttää tarpeeksi, hän kivahtelee ja ärsyyntyy.
En tiedä haluanko, että tulevissa kirjoissa jollekin Tyrelleistä annettaisiin näkökulma. Tavallaan tykkään siitä, että he ovat mysteeri ja perhe, josta lukija ei voi koskaan täysin saada otetta. Mutta toisaalta, haluaisin tietää millainen perhe he ovat – he ovat läheisiä, ja haluaisin kuulla enemmän heidän yhteiselämästään – ja mitä he todella haluavat. Tiedän, että Margaery, Olenna ja Mace tavoittelevat valtaa, Loras kunniaa ja sankaruutta. Mutta mitä perheen vanhin poika, Willas, haluaa? Entä Garlan? Onko hän todella vain tyytyväinen olemaan rakastava aviomies ja hyvä soturi?
11. Missä päin Tulen ja jään laulun maailmaa asuisin?
Ehkä aika keskellä Westerosia, Jokimailla – siellä, mistä Catelyn Stark on kotoisin. Se vaikuttaa paikalta, joka ei ole liian kylmä tai liian kuuma, sellainen, jossa Suomen ilmastoon tottunut voisi selvitä. Tekisin kuitenkin monia matkoja! Viettäisin aikaa Lakeudessa nautiskelemassa rehevästä luonnosta ja kävisin ehdottomasti katsomassa myös Muuria pohjoisessa. Kestän yllättävän hyvin kylmää, joten ehkä selviäisin tästä koettelemuksesta jotakuinkin elossa. Jos olisin oikein urhea, menisin myös Dorneen, vaikka siellä onkin todella lämmintä ja aurinkoista (en ole mikään kesähelteen ystävä). Ehkäpä kävisin myös Essoksessa.
12. Fiilikset TV-adaptaatiosta
Parhaimmillaan Game of Thrones oli aidosti yksi parhaimmista TV-sarjoista ikinä. Huonoimmillaan, se oli raivostuttavaa kuraa. Tunteeni ovat siis hyvin ristiriitaiset tätä sarjaa kohtaan, mutta sanoisin, että ajattelen sitä silti enemmän lämmöllä kuin vihalla. Rakastin sarjaa vuosikausia ja jopa huonoimmillaankin, siinä oli aina jotain mitä saatoin arvostaa – esimerkiksi viimeisen kauden viimeiset jaksot saattoivat olla aivan todella hirvittäviä pettymyksia, mutta sentään saatoin kehua näyttelijöiden suorituksia, erikoistehosteita, puvustusta ja musiikkia. Parhaimmillaan sarja oli mielestäni kausilla 1–3, tämän jälkeen meno oli hieman ailahtelevampaa – vitoskausi oli esimerkiksi mielestäni aika heikko, kun taas kutoskaudella oli joitain sarjan parhaimpia kohtauksia. Tulen olemaan ikuisesti surullinen siitä, että tämän hienon sarjan – joka muutti televisiohistoriaa ja aukoi ovia muille hienoille fantasiasarjoille – perintö on ikuisesti erityisesti viimeisten kausien mokien tahraama. Se ei ollut koskaan täydellinen ja siinä oli alusta asti omat ongelmansa, sitä en edes yritä kieltää, mutta, no, se ei ansainnut päättyä miten päättyi ja muuttua modernin TV-klassikon sijasta kauhutarinaksi siitä, miten alunperin mainio sarja voi uuvahtaa loppua kohden ja pettää lopulta lähes kaikkien fanien luottamuksen ja odotukset. Yksi Game of Thronesin iloisimpia perintöjä on se, miten se polkaisi käyntiin monen todella taitavan näyttelijän uran (Gwendoline Christie, Emilia Clarke, Richard Madden, Sophie Turner, Pedro Pascal, Kit Harington...)
13. Juonikuvio tai hahmo, jonka leikkausta sarjasta en koskaan anna anteeksi
Sanon yleisesti, että en tule koskaan antamaan anteeksi mitä David ja Dan tekivät Dornelle ja sen hahmoille. Oberyn Martell ja Ellaria Sand olivat neloskaudella hyviä, vaikkakaan en tykännyt siitä, että heidän hahmonsa hyperseksualisoitiin ihan niin mielettömästi, mutta sen jälkeen... Mitä helvettiä kaikki se kura oli?! Miksi Ellariasta, joka on yksi kirjojen harvinaisista järjen ja rauhan äänistä, joka ei halua sotaa tai kostoa vaan surra rauhassa ja pitää perheensä turvassa, tehtiin juonitteleva murhaajatar? Miksi Oberynin tyttäret olivat niin persoonattomia – ja miksi heitä oli vain kolme? Missä hitossa Arianne Martell, yksi sarjan cooleimmista naishahmoista, oli? Ja miten saatoitte viedä Ariannelta paikan Doranin perijänä ja antaa sen tylsälle Trystanelle, joka kuoli hetkessä? Saitte sarjanne Doranille täydellisen näyttelijän – Alexander Siddigin – mutta ette tehneet hänen hahmollaan kirjaimellisesti yhtikäs mitään! Jos ajattelen sarjan Dornea ja Martelleja liikaa, suutun aina. Välillä myös herään kauhusta hikisenä ajatellessani millainen Davidin ja Danin Arianne olisi ollut... Hänen ainut luonteenpiirteensä olisi varmaan ollut "eksoottinen seksikäs pimu".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti