Jumalattaresta jumaloinnin kohteeksi – muinainen ja moderni muusa

Mitä sinulle tulee mieleen kun ajattelet sanaa "muusa"? 

Uskallan veikata, että monelle tulee mieleen taitelijan – kuvataiteilijan, veistäjän, muusikon, kirjailijan tai runoilijan – rakastettu, joka inspiroi heitä tekemään hienoa taidetta. Naisia, joiden kauniit kasvot, viehättävä keho ja rakkauden tunteet taiteilijaa kohtaan kohottavat hänet muita taiteilijoita korkeammalle. Nainen ei kuitenkaan ole aktiivinen hahmo: hän on kaunis pinta, johon taiteilija voi heijastaa tunteensa, jonka kautta tutkiskella itseään ja jonka kautta kehittyä. Muusan rooli on olla inspiraationa, mutta ilman, että hän vie kunniaa taiteilijalta. Jotain tällaista moni varmastikin ajattelee. 

Ja sitähän nykyään muusalla usein tarkoitetaan. Inspiraation lähdettä, rakkauden tai kaipuun kohdetta, jotain kaunista joka usuttaa sielumme lentoon. Muusan roolia ei kuitenkaan välttämättä nähdä ihailtavana tai tavoiteltavana, koska muusana oleminen liitetään esimerkiksi passiivisuuteen. Taylor Jenkins Reidin rakastetun Daisy Jones & The Six -kirjan päähenkilö Daisy, kunnianhimoinen laulaja-kirjoittaja, julistaa kirjassa intohimoisesti: "I had absolutely no interest in being somebody else's muse. I am not a muse. I am the somebody. End of fucking story." Ajatus siitä, että hän olisi vain jonkun muusa, on loukkaava.

Historiassa tunnetaan monia kuuluisia muusia. Elizabeth Siddal oli prerafaeliitti-taiteilijoiden Dante Gabriel Rossettin malli ja muusa. Hän oli taiteilija ja runoilija (hän piti aikoinaan näyttelyitä ja niin edespäin), mutta hänet tunnetaan ehkä silti lähinnä kauniista kasvoistaan, joita Rossetti maalasi. Pablo Picassolla oli lukuisia rakastajattaria, joita hän kohteli usein aika kaltoin sekä käytti inspiraationa teoksissaan. Camille Claudel oli taiteilija, erityisesti taitava kuvanveistäjä, mutta hän on aina jäänyt rakastajansa Auguste Rodinin varjoon: joo, hän oli taiteilija, toki, mutta ennen kaikkea, hän oli Rodinin muusa. Näistä esimerkeistä voi huomata, etteivät muusat aina todellakaan olleet passiivisia naisia, jotka eivät itse tee mitään. Ongelma ei ole heissä, vaan siinä, miten historia on tyytynyt muistamaan heidät. Heidät on ahdettu pieneen rooliin – tukipilariksi suurmiehen tarinalle – ja heidän omat saavutuksensa ovat usein jääneet vähemmälle huomiolle tai vaipuneet kokonaan unholaan. 

Mutta mitä muusat sitten aikoinaan olivat, maailmassa, jossa heidät luotiin? Kreikkalaisessa mytologiassa muusat olivat ylijumala Zeuksen ja muistin jumalattaren Mnemosynen tyttäriä. Heidän lukumääränsä vaihtelee riippuen lähteestä, mutta yleisimmiten heitä sanotaan olleen yhdeksän:

• Kalliope – eeppisen runouden muusa
• Euterpe – musiikin muusa
• Kleio – historiankirjoituksen muusa
• Erato – lyyrisen runouden muusa
• Melpomene – tragedian muusa
• Polyhumnia – pyhän runouden ja laulun muusa
• Terpsikhore – tanssin muusa
• Thaleia – komedian muusa
• Urania – tähtitieteen muusa

Muusat olivat siis kukin vastuussa omasta alueestaan. He olivat näiden alojen jumalattaria, symboleita ja vartijoita, ja ammattilaiset kullakin alalla kunnioittivat muusaansa onnistuakseen ja menestyäkseen. Tulen tässä esseessä keskittymään lähennä Kalliopeen ja kirjallisten taiteiden muusiin.

Syy, miksi moderni idea muusasta ärsyttää minua niin kovasti on se, että muusat eivät aikoinaan olleet vain kauniita kasvoja, joita kirjailijat katselivat saadakseen innostusta. Ilman muusia, kirjailijalla ei ollut tarinaa tai inspiraatiota. Jos kirjailija halusi kirjoittaa eeppisen runon, hänen tuli pyytää Kalliopelta apua, uhrata tälle tai muuten anoa tämän suosiota, jotta hänellä olisi jotain mitä tunkea paperille. Kalliope oli eeppisen runouden luova voima, aivan kuten Euterpe edusti musiikin taidetta ja lumoa. Tämän takia niin monet antiikin runot ja eepokset alkavat vetoomuksella Kalliopelle. Esimerkiksi Homeroksen kuuluisa Ilias alkaa sanoilla (Robert Faglesin käännös): "Rage – Goddess, sing the rage of Peleus' son Achilles, murderous, doomed, that cost the Achaeans countless losses..." Homeroksen sanoissa on käskevä fiilis, kuin hän vaatisi jumalatarta puhumaan hänelle, mutta hän tekee silti heti selväksi, että Kalliope "antoi" hänelle tämän tarinan ja kyvyn kertoa se. Homeroksen toinen eepos, Odysseia, alkaa paljolti samalla tavalla (jälleen Robert Faglesin käännös): "Sing to me of the man, Muse, the man of twists and turns driven time and again off course, once he had plundered the hallowed heights of Troy." Jälleen kerran, Homeros operoi muusien tukemana ja avustamana. Ilman Kalliopea, hänen runonsa olisi jäänyt lyhykäiseksi tai ainakin todella huonoksi.

Minua kismittää, että rooli, joka oli aikoinaan aktiivinen, voimakas ja nosti naisjumalattaren luovan ihmisen – usein miehen – tasaveroiseksi, ehkä jopa häntä korkeammalle, on muuttunut siksi mitä se nykyään on. Olen aika varma, että esimerkiksi Kalliope, joka piti käsissään tarinoita, lauluja, runoja ja eepoksia, olisi kauhistunut, jos tietäisi, että hänen tehtävänsä olisi nykypäivänä vain olla kaunis ja seksikäs – kohde, jota mies voi himoita, taiteilija, jota hän voi hellästi auttaa ja tukea. 

Kuvat:

Kuva 1: Valokuva Camille Claudelista työpajassaan 1885–1887. Kuvaajasta ei tietoa.

Kuva 2: Lähikuva Kalliopesta teoksesta The Muses Urania and Calliope (Simon Vouet, 1634)