How often do you think about the Roman Empire? – Kirjavinkkejä Rooma-faneille

Jonkin aikaa sitten netissä levisi kulovalkean tavalla humoristinen meemi siitä, kuinka kaikki miehet ajattelevat Rooman valtakuntaa ainakin kerran pari viikossa, ellei jopa päivittäin. Tietenkään tämä ei ole totta, mutta se, kuinka kovan suosion meemi saavutti – ja kuinka ihmiset alkoivat kutsua omaa obsessiotaan, oli ksyeessä historiallinen aikakausi, mielipide tai TV-sarja "my Roman Empire" – kertoo jotain siitä, kuinka suosittua Rooman tasavallan ja keisariajan historia on. 

Rooman valtakunta mureni vuosisatoja sitten, mutta silti se vetää meitä puoleensa. Rooman kuuluisat hahmot, ikoninen ja kaunis arkkitehtuuri, veriset sota- ja gladiaattoritarinat, kirjallisuus ja taide ja poliittiset juonittelut jaksavat kiinnostaa meitä yhäkin. Olen itse historioitsijana ja hissanörttinä enemmän kallistunut antiikin Kreikan puoleen, mutta minun on silti myönnettävä, että ajattelen Rooman imperiumia ainakin joka toinen päivä.

Jos olet, kuten minä, kiinnostunut Rooman valtakunnasta, haluan antaa sinulle kattava pläjäyksen lukuvinkkejä. Olen jakanut kirjat kahteen kategoriaan: moderniin tietokirjallisuuteen ja antiikin Rooman aikalaisteksteihin. Suurimman osan kirjoista olen lukenut, mutta ne joita en ole vielä kerennyt itse lukea, ovat yleisesti arvostettuja tai merkittäviä teoksia.

Moderni tietokirjallisuus

Roomasta kirjoitetaan paljon. Todella, todella paljon. Ei siis ollut kovinkaan helppoa rajata mitä kirjoja haluan suositella tai tuoda esille. Pyrin valitsemaan kirjoja, jotka käsittelevät erilaisia teemoja, jotta kaikille Roomasta kiinnostuneille löytyisi jotain kiinnostavaa. 

Jos kaipaat yleistä katsausta Rooman kuningaskunnan, tasavallan ja keisariajan historiaan, Paavo Castrénin Uusi antiikin historia ja Mary Beardin SPQR (Roomalaiset kuvasivat itseään sanoilla Senatus Populusque Romanus eli Senaatti ja Rooman kansalaiset – SPQR oli lyhenne tästä) ovat ystäviäsi. Tom Holland tarjoaa myös kirjoissaan laajoja katsauksia Rooman eri vaiheisiin: Rubikon – Rooman tasavallan loisto ja rappio kertoo tasavallan viimeisistä vaiheista, Julius Caesarin aikakaudesta, ja Pax: War and Peace in Rome's Golden Age kertoo keisariajasta Juliusten-Claudiusten dynastian jälkeen. Kirjassaan A History of the Roman Empire in 21 Women käy läpi Rooman historian varhaisista kuningasvuosista keisariajan loppuun merkittävien ja vähemmälle huomiolle jääneiden naisten tarinoiden kautta – se on erinomainen teos joka yhdistää perinteisen yleiskatsauksen Rooman historiaan naisten vähemmän käsiteltyyn historiaan. Samalla tavalla Rooman menneisyyttä hyvin spesifistä näkökulmasta tutkii Gareth Harney teoksessaan Moneta: Ancient Rome in Twelve Coins. Philip Matyszakin 24 Hours in Ancient Rome: A Day in the Life of the People Who Lived There on puolestaan helppolukuinen katsaus Roomalaiseen arkeen ja tavallisiin ihmisiin, jotka eivät vääntäneet politiikasta senaatissa, istahtaneet keisarin valtaistuimelle tai johtaneet sotajoukkoja. Rooman historia tuppaa aivan liian usein olemaan suurmieshistoriaa – ymmärrän kyllä, että Julius Caesarin ja Augustuksen kaltaiset henkilöt ovat kiehtovia, mutta Rooman historia on myös paljon muutakin. Vain murto-osa Rooman kansalaisista olivat ns. suurmiehiä – suurin osa heistä yritti vain selvitä päivästä toiseen, kasvattaa lapsiaan, hankkia rahaa ja elää rauhassa.

Suurmieshistoriaa ei kuitenkaa voi sivuuttaa, joten tässä olisi muutama oiva kirjavinkki. Adrian Goldsowrthy on hyvin arvostettu antiikin historioitsija, joka on julkaissut monen monta tietokirjaa. Hän on kirjoittanut muun muassa teokset Caesar, Antonius ja Kleopatra, Augustus: First Emperor of Rome ja In the Name of Rome: The Men Who Won the Roman Empire. Jo aiemmin mainitun Mary Beardin The Emperor of Rome: Ruling the Ancient Roman World keskittyy kuvailemaan Rooman keisareita Julius Caesarista (häntä ei tosin koskaan kruunattu keisariksi, mutta no, antaa olla) Alexander Severukseen, joka murhattiin vuonna 235. Julius Caesarin faneille suosittelen myös Barry Straussin teosta, The Death of Caesar: The Story of History's Most Famous Assassination, joka keskittyy, kuten kirjan nimestä kenties voi päätellä, ennen kaikkea Caesarin kuolemaan, joka on, väittäisin, hänen elämänsä kuuluisin hetki, mikä on omalla tavallaan perin surullista. Caesarin seuraajista ja Juliusten-Claudiusten keisarisuvusta kertoo Tom Hollandin Dynasty: The Rise and Fall of the House of Caesar. Hieman erilaisesta suurmiehestä, luonnontieteilijä ja tutkija Plinius vanhemmasta, kertoo Daisy Dunnin kirja In the Shadow of Vesuvius: A Life of Pliny.

Sukupuolen ja seksuaalisuude historioitsijana en voi olla omistamatta omaa kappalettaan näille historian aloille. Olen lukenut kolme erinomaista elämäkertaa roomalaisista, poliittisesti merkittävistä naisista, jotka toimivat minusta erinomaisesti "trilogiana", vaikka ovatkin eri kirjailijoiden erillisiä teoksia. Honor Cargill-Martinin Messalina: The Life and Times of Rome's Most Scandalous Empress ja Emma Southonin Agrippina: Empress, Exile, Hustler, Whore keskittyvät varhaisen keisariajan historiaan, Juliusten-Claudiusten dynastian merkittäviin naisiin, jotka olivat keisarien vaimoja ja äitejä, rikkoivat aikakauden sukupuolinormeja ja -sääntöjä ja sekaantuivat politiikkaan, usein dramaattisin seurauksin. Jane Draycottin Fulvia: The Woman Who Broke All the Rules in Ancient Rome sijoittuu aivan tasavallan ajan loppuun, mutta sopii minusta hyvin Messalinan ja Agrippinan rinnalle. Kaikissa kirjoissa pohditaan mm. keskeisen naisen jälkimainetta ja sen tietoista tuhoamista, naisen asemaa ja kasvatusta, ja sitä, kuinka nämä naiset usein joko kirjoitetaan ulos historiasta tai mustamaalataan ja demonisoidaan. Yleisesti naisten historiasta intoutuvia voisi kiinnostaa myös Päivi Setälän Antiikin nainen, kun taas seksualisuudesta ja romantiikasta kiinnostuneille suosittelisin Alberto Angelan Rakkautta ja intohimoa Antiikin Roomassa -teosta.

Lopuksi, haluan esitellä joitain yksittäisiä teoksia, jotka eivät sopineet aiempiin yleisteemoihin. Taiteen ja kirjallisuuden historian faneille suosittelisin Daisy Dunnin kirjaa Catullus' Bedspread: The Life of Rome's Most Erotic Poet, kun taas true crimen ystäviä kehottaisin tsekkaamaan Emma Southonin A Fatal Thing Happened on the Way to the Forum: Murder in Ancient Rome -kirjan, jossa käsitellään kuolemaa ja murhaamista monesta eri näkökulmasta. Oman lukunsa saavat myös gladiaattorit. Rikollishistoriaan keskittyy myös Jerry Toner kirjassaan Infamy: The Crimes of Ancient Rome. Sodankäynti on luonnollisesti merkittävä osa Rooman historiaa – olivathan he varsinaisen sotaisa kansa – ja tästä teemasta kiinnostuneille suosittelisin jälleen Adrian Goldsworthyn teoksia. Muun maussa Rooman sotilasmahti – Armeija, joka loi historian mahtavimman imperiumin ja The Eagle and the Lion: Rome, Persia and an Unwinnable Conflict voisivat kiinnostaa teitä.

Roomalainen kirjallisuus

Aloitetaan jälleen yleisteoksista. Rooman ajoilta on säilynyt useita merkittäviä historiateoksia, joista haluan suositella neljää. Liviuksen Rooman synty, Tacituksen Keisarillisen Rooman historia ja Dion Kassioksen Historiae Romanae ovat kaikki kattavia teoksia Rooman merkittävimmistä vaiheista. Niitä lukiessa on tietenkin hyvä pitää mielessä milloin ne kirjoitettiin, kuinka kauan sitten käsitellyt tapahtumat oikeasti tapahtuivat ja miten aikakauden normit, arvot ja sen sellaiset vaikuttivat miesten mielipiteisiin. He ovat muun muassa kaikki hyvin vihamielisiä naisia kohtaan, joten heidän kirjojensa naiskuvia ei tule ottaa sataprosenttisena totuutena. Neljäs merkittävä historioitsija Suetonius on hieman oma juttunsa. Hänen kuuluisa teoksensa Rooman keisarien elämänkertoja käsittelee Julius Caesarin ja Rooman ensimmäisten yhdentoista keisarin elämää, ja keskittyy erityisesti hullunkuristen, riettaiden ja skandaalinkäryisten juorujen läpikäymiseen. Suetoniusta eritoten ei tule ottaa, aina, täysin vakavasti.

Vaikka olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että antiikin parhaat eepokset ja tragediat kirjoitettiin kreikkalaisena aikana, rustattiin Roomassakin hienoja taideteoksia. Vergiliuksen Aeneaan taru oli roomalaisten "kansalliseepos" ja merkittävässä osassa heidän identiteettiään kansana ja valtakuntana. Siinä seurataan Aeneasta, troijalaista sankaria, joka pakenee joukkoineen Italiaan Troijan kaaduttua kreikkalaisten käsissä. Se on siis omanlaisensa jatko-osa Homeroksen eepoksille. Senecan tragedianäytelmät ovat erinomaisia – niistä en ole lukenut tähän mennessä kuin Medean, Thyesteen ja Phaedran, mutta tavoitteenani on jossain välissä lukea ne kaikki. Hän kirjoitti niin mytologisista hahmoista kuin historiallisista henkilöistä – esimerkiksi keisari Claudiuksen ja tämän pahamaineisen vaimon Messalinan tytär Octavia sai oman näytelmänsä. Runouden puolelta haluan nostaa esille Catulluksen (antiikin runoilijoista suosikkini), Tibulluksen ja Horatiuksen, jolla oli hyvin mielenkiintoinen sukutausta (hän oli vapautetun orjan poika). 

Runoilija Ovidius ansaitsee oman kappaleensa, koska hän kirjoitti niin monia ikimuistoisia teoksia. Hänen magnum opuksensa, Muodonmuutoksia, on eeppinen runoelma, jossa käydään läpi tusinoittain myyttejä ja taruja, joissa tapahtuu jonkinlainen muodonmuutos (ihmisestä eläimeksi, ihmisestä kasviksi ja niin edespäin). Hän julkaisi myös lyhyempiä runoteoksia – Heroides on kokoelma kirjerunoja mytologian naisilta heidän miehilleen, Amores on rakkausrunoteos, Fastissa selitetään runojen kautta roomalaisen kalenterin pyhäpäivien merkityksiä ja Tristia, surumielinen kokoelma, kuvasi Ovidiuksen koti-ikävää ja halua palata hänen tultuaan keisari Augustuksen karkottamaksi. Ovidiuksen yksi hupaisimmista teoksista on Rakastamisen taito tai Ars Amatoria, jossa hän antaa vinkkejä naisille ja miehille, jotka ovat rakastuneita, haluavat valloittaa ihastuksensa kohteen ja oppia ylläpitämään romanttisia suhteita. Näin modernista näkökulmasta, Ovidiuksen vinkit eivät ole aina loistokkaita, mutta teos on siitä huolimatta erinomaista luettavaa.

Lopuksi, haluan suositella kuuluisien suurmiesten omia teoksia, jotka valottavat sekä heidän aikakautensa historiaa sekä sitä, miten he pyrkivät itsensä esittämään. Augustuksen Res gestae Divi Augusti (eli Jumalaisen Augustuksen urotyöt – perin nöyrä otsikko), joka on suomennettu teokseen nimeltä Yksinvaltiaan elämä ja teot, on Augustuksen itse itselleen kirjoittama muistokirjoitus, jossa hän kuvaa oman uransa ja hallituskautensa merkittävimpiä hetkiä. Kyseessä on hyvin propagandaistinen teos, jossa Augustus esiintyy lähes virheettömänä Rooman isänä. Julius Caesar kirjoitti useita teoksia. Hän rustasi, usein kolmannessa persoonassa, omista sotaretkistään kirjoissa Gallian sota ja Commentarii de bello civile, joka kertoo Rooman sisällissodasta. Sitä ei ole suomennettu, mutta se löytyy englanniksi nimellä Commentaries on the Civil War. Ciceron, joka oli yksi Rooman merkittävimmistä poliittisista hahmoista, kirjeitä löytyy roppakaupalla teoksesta Kirjeitä – Vuodet valtiomiehenä. Hänen ajatuksiaan voi lukea myös teoksista Laeista, Ystävyydestä, Velvollisuuksista, Vanhuudesta ja Puhujasta. Hän kirjoitti kirjojen ja kirjeiden lisäksi lukuisia merkittäviä puheita – puheita tiedetään noin 88, ja niistä on säilynyt kokonaisuudessan 58. Filosofiasta kiinnostuneille suosittelisin keisari Marcus Aureliuksen stoalaista teosta, joka on julkaistu suomeksi nimellä Itselleni sekä nimellä Itsetutkiskeluja. Hän kirjoitti sen ennen kaikkea itselleen henkiseksi tueksi ja inspiraatioksi – sitä ei ollut tarkoitus julkaista.

"– I want a different kind of life –" – Eloise Bridgertonin ongelmallinen feminismi

"Suppose I want a different kind of life, Benedict. 

That I truly believe I capable of something more, 

even when I am not allowed to have anything else."

- Eloise Bridgerton

1800-luvun alkuun sijoittuvan, Bridgertonin perheen sisarusten romanttisia seikkailuja ja kasvua seuraavan Bridgerton-sarjan yksi suosituimmista hahmoista on perheen toiseksi vanhin tytär, Eloise. Eloise voitti katsojat puolelleen välittömästi nasevalla huumorillaan, samaistuttavalla sosiaalisella tukaluudellaan ja unelmillaan erilaisesta elämästä. Eloise ei halua olla vain vaimo ja äiti, kotona puuhasteleva rouva, vaan hän haluaa opiskella, kehittää mieltään ja tehdä asioita, joita tällä aikakaudella naisten ei sallittu tehdä. Ei ole ihme, että hän on sarjan naishahmoista kenties rakastetuin: hänen kapinallisuutensa ja feministinen sielunsa puhuttelee 2020-luvun ihmisiä, erityisesti naisia. Eloise muistuttaa sarjan naishenkilöistä ehkäpä eniten modernia naista eleiltään, puheeltaan ja ajatuksiltaan.

Eloise on minusta mielenkiintoinen, ja, kyllä, ihailtava hahmo. Pidän siitä, että hän kapinoi, panee vastaan ja kieltäytyy mukautuvasta rooliin, joka ei sovi hänelle. Arvostan hänen feminististä kiukkuaan ja hänen kykyään nähdä yhteiskuntansa ja aikansa ongelmat ja sortavat rakenteet. Mutta, minusta yksi hänen mielenkiintoisimmista piirteistään on se, että hän on, ainakin minun silmissäni, ongelmallinen feministi.

Eloise on sarjassa sanonut useampaan otteeseen, että hän haluaa toisenlaisen elämän kuin muut naiset ja että hän tietää pettävänsä ihmisten, esimerkiksi äitinsä Violetin, odotukset olemalla oma itsensä. Hänen kyvyttömyytensä mukautua ja samaistua aikakauden naisilta odotettuun rooliin on johtanut siihen, että hän on alkanut tuntea antipatiaa, inhoa ja halveksuntaa perinteisen feminiinisiä asioita kohtaan ja, enemmän tai vähemmän, paheksuu naisia, jotka intoilevat näistä asioista. Hän ja hänen isosiskonsa, perinteisen feminiininen, kauniista mekoista tykkäävä ja äitiydestä ja rakkaudesta unelmoiva Daphne eivät aina tule toimeen, koska ovat niin erilaisia. Eloise naljailee hänelle usein hänen perinteisistä unelmistaan. Eloise on myös hieman järkyttynyt saatuaan selville, että Penelope on rakastunut Coliniin, Eloisen isoveljeen, ja aikoo mennä tämän kanssa naimisiin, koska hän oletti aina, että Penelope pysyisi uhmakkaasti naimattomana hänen kanssaan. Joutuessaan Cressidan kanssa kaveeratessaan juhlissa nuorten naisten piiriin ja kuuntelemaan heidän keskusteluaan kirjonnasta, Eloise pakenee nopeasti, sanottuaan nasevan, ikävän kommentin keskustelun aiheen turhanpäiväisyydestä. 

Ei ole ihme, että Eloise on alkanut tuntea näin perinteisen feminiinisiä asioita, harrasteita ja piirteitä kohtaan. Jos sinua muistutetaan joka päivä, jollain tavalla, siitä, että et kelpaa omana itsenäsi, että et sovi yhteiskuntasi muottiin ja että olet jollain tavalla vääränlainen (hänen perheensä rakastaa häntä, mutta he eivät aina ymmärrä häntä ja osaa olla hänen tukenaan – paitsi Benedict, he tulevat toimeen ja ymmärtävät toisiaan todella hyvin), tietenkin alat reagoida vihalla, kiukulla ja turhautuneisuudella. Tietenkin Eloise alkaa nähdä feminiinisyyden ja siihen liitetyt odotukset häkkinä – vankilana, josta hän tai kukaan muukaan nainen ei voi paeta. Tietenkin hän alkaa ajatella, että perinteinen feminiinisyys on pelkkä este, joka tulisi ylittää. Samaistun tähän tunteeseen, koska erityisesti nuorena teini-ikäisenä tyttönä koin perinteisen tytön roolin itselleni vieraaksi ja hankalaksi, mikä johti siihen, että aloin aggressiivisesti vierastaa esimerkiksi kaikenlaisia feminiinisiä vaatteita. Jouduin kamppailemaan sukupuoli-identiteettini ja siitä johtuneen feminiinisyydenvastaisuuden kanssa pitkään, kunnes saavutin tilan, jossa olen sujut itseni ja sukupuoleni kanssa. Uskon, että moni tyttö ja nainen, joka ei solahda täydellisesti maailmamme stereotyyppiseen, normatiiviseen naisen rooliin, voi samaistua Eloisen turhautumiseen ja yksinäisyyteen.

Eloisen feminismin ongelmallisuus piileekin juuri tässä – hänen nurjassa ja hyvin tuomitsevassa suhtautumisessaan perinteiseen feminiinisyyteen. Pyristellessään naisille asetettuja epäreiluja esteitä ja odotuksia vastaan, hän ei tule ajatelleeksi, että kaikki naiset eivät ole samanlaisia kuin hän. Eloise ei tunnu käsittävän, että on monia tapoja olla vahva, älykäs ja voimaantunut nainen. Pidän siitä, että Bridgertonissa on alusta asti ollut monenlaisia naisia ja, että sarja ei ole koskaan täysin asettunut Eloisen kannalle näkemyksissä naisista ja oikeanlaisesta tavasta olla vahva nainen. Daphne, ensimmäisen kauden sankaritar, on häpeilemättä kaikin puolin perinteisen feminiininen, mutta hän on silti tarinan, katsojan empatian ja suuren rakkaustarinan arvoinen. Hän ja Eloise torailevat, ja ainakin minun mielestäni sarjan kirjoittajat jättävät lukijalle fiiliksen siitä, että molemmat siskokset ovat oikeassa: Eloisella on oikeus olla turhautunut naisten alistettuun asemaan, ja Daphnella on oikeus unelmoida tuohon asemaan kuuluvista asioista siitä huolimatta – Daphne ei ole ongelma, yhteiskunta on. Eloisen annetaan olla oma kärttyinen itsensä, mutta sarja ei puolla vain ja ainoastaan hänen tapaansa olla ja elää naisena sarjan maailmassa. On myös tärkeä huomioida se, että Eloisella on varaa uhmata yhteiskuntansa odotuksia. Hänen perheensä kohtalo ei riipu hänen avioliitostaan, eikä hänen tarvitse pelätä köyhyyttä tai epävarmuutta siinä tapauksessa, että hän ei koskaan mene naimisiin. Muut Bridgertonit huolehtisivat hänestä. Penelopella ja hänen siskoillaan ei ole enää isää huolehtimassa heistä, ja heidän rahallinen tilanteensa on kehno – heidän on pakko, turvatakseen tulevaisuutensa, löytää puolisot.

Eräs kohtaus, joka minun mielestäni täydellisesti kuvaa Eloisen feminismin ongelmallisuutta on kolmoskaudella. Mainitsin jo aiemmin, että hän ajautuu Cressidan kanssa keskustelemaan muiden nuorten naista kirjonnasta ja käsitöistä, ja että Eloise häipyy tilanteesta mahdollisimman nopeasti, koska hänen mielestään keskustelu on turhanpäiväistä, puuduttavaa ja hölmöä. Koska katsoja ei tunne noita muita naisia, voimme helposti hymähtää Eloisen kommentille ja olla ylpeitä hänestä, kun hän jälleen kerran kieltäytyy solahtamasta naisille varattuun kapeaan, hankalaan ja kahlitsevaan muottiin. Mutta pysähtykäämme ajattelemaan hetkeksi noita muita naisia. He tapaavat juhlissa ja intoutuvat keskustelemaan harrasteistaan ja kyvyistään, mutta tulevat pilkatuksi. Eloise saa heidät, aivan varmasti, tuntemaan olonsa typeriksi. Onko tämä reilua? No ei todellakaan. Kirjontaa ja muita käsitöitä käytetään usein nykyaikana tehdyissä historiallisissa tarinoissa symbolina naisten alistamisesta (ylenpalttisesti ja, kuten vaatehistorioitsijat joutuvat aina muistuttamaan, usein liian intohimoisesti parjattu korsetti on samanlainen symboli), ja vaikka ne ovat asioita, joita naisten vaadittiin tekevän, ne ovat silti taidemuotoja, jotka vaativat älyä, näppäryyttä, kärsivällisyyttä, harjoittelua luovuutta ja taitoa. Eloisen pilkkaamat nuoret leidit ovat taiteilijoita – he ovat hioneet kykyjään pienestä saakka ja ovat ylpeitä niistä, kuten heidän pitäisikin olla. Kaikki ne, jotka saavat luovasta toiminnasta voimaantumisen, tyytyväisyyden ja itsevarmuuden tunteita, tietävät kuinka tärkeää luovuus ja taiteentekeminen voi ihmiselle olla – miten olennainen osa se voi olla identiteettiä. Ehkä jotkut näistä naisista tässä keskutelussa pitävät kirjomista vain pakollisena askareena, mutta monet heistä voivat pitää sitä aidosti ilahduttavana toimintana, joka sallii heidän ilmaista itseään ja tunteitaan taiteen kautta. Eloise ei kuitenkaan käsitä tätä: hänen silmissään kirjominen  ja käsityöt, kuten kaikki naisille tyypilliset askareet, ovat esteitä, ongelmia, jotain mitä pitää sietää, ei jotain mistä voi nauttia, jos haluaa olla fiksu nainen.

Vaikka en ole samaa mieltä Eloisen kanssa kaikista asioista ja pidän hänen feminismiään aavistuksen ontuvana, se ei tarkoita, että en pitäisi hänestä. Päinvastoin – hän on sarjan naisista ehkä suosikkini, tai ainakin jaetulla ykköspaikalla Kate Sharman kanssa. Pidän siitä, että Eloise on "virheellinen" ihminen, koska sellaisia ihmiset ovat. Hän ei ole täydellinen: hän osaa olla ihan todella ilkeä ja hän on usein jyrkän tuomitseva, mutta hän on myös rohkea, sanavalmis, uskollinen ja aina valmis puolustamaan hänelle rakkaita ihmisiä. Hän ei aina tule toimeen perheenjäsentensä kanssa, mutta auta armias, jos joku loukkaa heitä Eloisen läsnäollessa. On ilahduttavaa, että sarja antaa hänen – ja muiden naishahmojensa – olla monimutkaisia, hankalia sekä ihailtavia.  

Toivon, että kun Eloisen oman kauden aika koittaa, sarjassa pureudutaan hänen ongelmalliseen feminismiinsä ja, että hän voi hieman avartaa mieltään ja alkaa kunnioittaa toisten naisten valintoja ja elämäntapoja enemmän. Ehkäpä se, että hän saa nähdä parhaan ystävänsä Penelopen olevan, yhtä aikaa, sekä rakastava ja hellä vaimo ja äiti, että julkinen henkilö, kirjailija ja nainen, joka ei solahda aikakauden perinteiseen muottiin, hän voi alkaa huomata, että hänen omassa ajattelussaan on aukkoja. Toivon myös, että hän ja Violet, Bridgertonien äiti, voivat joskus todella keskustella suhteestaan ja sen ongelmista, ja, että Violet voi ottaa vastuuta siitä, että on saanut Eloisen, huolimatta kaikesta rakkaudestaan lapsiaan kohtaan, tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi ja pettymykseksi. Eloise ansaitsee tämän – ehkä se voisi auttaa häntä olemaan armollisempi itselleen ja muille. En halua, että hän koskaan lakkaa raivoamasta yhteiskunnan epäreiluja rakenteita vastaan ja haluan, että hän on aina oma uhmakas itsensä – Eloise ei olisi rakastamamme Eloise ilman näitä piirteitä – mutta haluan, että hän kehittää feminismiään avarammaksi ja vähemmän tuomitsevaksi. Se olisi hieno kehityskertomus hänelle ja muistuttaisi katsojia siitä, ettei feminismiä tule koskaan käyttää aseena toisia naisia vastaan ja, että on monia, yhtä arvokkaita tapoja olla nainen maailmassa.