The Sabrina Carpenter "Man's Best Friend" Book Tag (Original)

Loin tämän book tagin Sabrina Carpenterin uuden Man's Best Friend -levyn pohjalta. Biisien lyriikat ja teemat inspiroivat kysymykseni.

Man's Best Friend julkaistiin 29.8.2025, vain vuosi Carpenterin jättihitin, Short n' Sweet -levyn jälkeen. Levyllä oli siis aikamoiset paineet onnistua. Minusta levy on oikein hauska, koukuttava ja viihdyttävä – ehtaa pop-ilottelua. Sen ilmestyttyä Spotifyhyn, olen kuunnellut sitä uudestaan ja uudestaan. Lempparibiisejäni, niille joita se kiinnostaa, ovat Goodbye, Nobody's Son, My Man on Willpower, House Tour, Go Go Juice ja Manchild.

1. "Why so sexy if so dumb?" – Manchild: A book that's pretty on the outside but dumb on the inside. / Kirja, joka on ulkoisesti kaunis, mutta sisällöltään typerä.

Elyse Johnin kirjan, Orphia and Eurydicius, kansi on upea. Turkoosit hahmot mustaa taustaa vasten kera kultakuvioinnin – what's not to love? Mutta valitettavasti, kirjan sisältö ei ollut, ainakaan minun mielestäni, kannen kauneuden arvoinen. Arvostan sitä, että kirjailijat ottavat riskejä vanhojen myyttien kanssa, mutta tässä kirjassa oltiin muuteltu jo turhan paljon juttuja minun makuuni ja päähenkilöt olivat molemmat turhauttavan täydellisiä eikä heidän välillään ollut kunnon kemiaa. Kirjan feministinen ote oli mielestäni myös liian mustavalkoinen: kaikki naiset olivat moraalisesti ihailtavia, mikä tuntuu todella falskilta kun kyseessä on jumalattaria täynnä oleva maailma. Kaihdan feministisiä teoksia, joissa feminismin katsotaan tarkoittavan sitä, että naiset eivät voi tehdä virheitä, olla julmia tai ilkeitä, tai satuttaa toisiaan. Mielestäni ei ole feminististä pakottaa naiset olemaan täydellisiä.

2. "Baby just do the dishes, I'll give you (What you, what you, what you want)" – Tears: A book that wasn't even that great but you loved anyway. / Kirja, joka ei ollut edes kovin kummoinen, mutta jota silti rakastit.

Rebecca Iden The Gentleman and His Vowsmith on historiallinen romantasiamysteeri, jonka luin kahdessa päivässä, koska en voinut lopettaa. Kirja sai minut hymyilemään ja nauramaan, ja kääntämään sivuja vimmaisesti uusien käänteiden sattuessa. Mutta oliko kirjan teksti autenttista historialliselle aikakaudelle? Ei todellakaan. Selitettiinkö kirjan taikuus ja sen "säännöt" kunnolla? Nope. Oliko maailma aina looginen vai oliko siinä outoja aukkoja? Kyllä vain. Annoinko Iden kirjalle silti neljä tähteä viidestä? Totta hitossa.

3. "He used to be literally obsessed with me / I'm suddenly the least-sought-after girl in the land" – My Man on Willpower: A book or character you used to love. / Kirja tai hahmo, jota ennen rakastit.

En koskaan ollut jättimäienen Twilight-fani, mutta sanoisin, että tykkäsin sarjan ensimmäisistä kirjoista todella paljon. Luin ekat kaksi kirjaa (Houkutus ja Uuusikuu) varmaan pari kertaa. Jos ketään kiinnostaa, suosikkihahmoni olivat Carlisle ja Alice Cullen. Kolmas kirja ei oikein enää iskenyt minuun, enkä koskaan saanut luettua neljättä kirjaa loppuun, vaikka yritin ainakin kaksi kertaa. Se oli liian huono. Joten joo, en ole enää fani, vaikka muistelenkin tuota ensimmäistä kirjaa ja leffaa omanlaisellaan ironisella lämmöllä. 

4. "Yeah, your paragraphs mean shit to me" – Sugar Talking: A beautifully written book you didn't like. / Kauniisti kirjoitettu kirja, josta et pitänyt.

Erin Morgensternin The Starless Sea oli hämmentävä kokemus. Se on rönsyilevä ja unenomainen kertomus nuoresta miehestä, Zacharysta, joka uppoutuu mysteeriin johon liittyy maanalainen, maaginen kirjasto, hunajameri ja roppakaupalla mehiläisiä ja avaimia. Kirjassa kerrotaan Zacharyn tarinan ohella lukuisia faabeleita, satuja ja myyttejä, jotka kaikki nivoutuvat lopulta yhteen. Morgensternin teksti on soljuvaa, lyyristä ja (paikoittain ehkä jopa ylenpalttisen) runollista, ja hänellä on kyky luoda upeita, visuaalisia ja eriskummallisia maailmoja. En kuitenkaan tykännyt The Starless Seasta laisinkaan. Loppua kohden, sen lukeminen oli lähes piinaavaa, koska minusta tuntui etten ymmärtänyt mitään ja kirja sai minut tuntemaan oloni typeräksi. Kirjan romanssi oli myös aivan liian hepposesti kehitetty. 

5. "We had our sex, and then we made amends, that's right / Called it a false alarm to all of our friends / Then we almost broke up against last night" – We Almost Broke Up Again Last Night: A book you almost DNF'd. / Kirja jonka melkein jätit kesken.

Renée Ahdieh'n The Beautiful oli koettelemus. Se kuulosti kirjalta josta tykkäisin. The Beautiful on New Orleansiin sijoittuva romaani, joka on yhtä aikaa dekkari, vampyyritarina, rakkausromaani ja kertomus yhden naisen vapautumisesta ytheiskuntansa kahleista – what's not to love? Mutta valitettavasti, kirjan romanssi oli puiseva ja tylsä, ja hahmot unohdettavia, Loppua kohden, en enää välittänyt kuka oli murhaaja ja miksi. Taistelin kuitenkin vastaan haluani jättää kirja kesken. I powered through.

6. "He sure fucked me up / And yes, I'm talking 'bout your baby / Here we go again, crying in bed / What a familiar feeling" – Nobody's Son: A book that broke your heart. / Kirja, joka särki sydämesi.

Holly Jackson  Not Quite Dead Yet sai minut vollottamaan kuin vauva. Kirjan alussa päähenkilö Jetin kimppuun hyökätään ja kun hän herää sairaalassa, hänelle kerrotaan, että isku hänen päähänsä aiheutti hänelle kuolettavan vamman: hän voi joko suostua hyvin riskaabeliin leikkaukseen tai elää seuraavan viikon. Jet valitsee viikon: hän haluaa ratkaista oman murhansa. Tämän synopsiksen luettuasi ymmärrät varmaan miksi kirja rikkoi minut. Lukija ja Jet tietävät molemmat, alusta asti, että Jet tulee kuolemaan. Vaikka tiesin lopputuloksen, olin silti sen tapahtuessa aivan lohduton. Jetin epäreilun kohtalon lisäksi itkin myös hänen ystäviensä ja perheensä takia. Pidin Jacksonia jo valmiiksi yhtenä lempparidekkaristeistani, mutta tämä kirja vakuutti minut, että hän on ehdottomasti yksi tämän hetken parhaimmista ja yllättävimmistä trillerikirjailijoista.

7. "At the end of the rainbow / I hope you find / A good whole lot of nothing" – Never Getting Laid: A book character you wish nothing but bad things for. / Kirjahahmo, jolle toivot vain pahaa.

Raivostuttavin hahmo, josta olen hetkeen lukenut löytyy Ruth Waren selviytymistrilleristä Viimeinen pari. En kerro hänen nimeään tässä, koska en halua spoilata kirjan juonta tai käänteitä, ja tämän hahmon todellinen luonto on omanlaisensa spoileri. Sanonpa vaan, että jos luet kirjan, tiedät kyllä tarkalleen ketä tarkoitan. Hirvittävä, inhottava tyyppi. Toivon hänelle ehdottomasti vain ja ainoastaan pahaa.

8. "Sorry, I did not see the vision / Thank the Lord the fine you has risen" – When Did You Get Hot?: A book that surprised you by being awesome. / Kirja joka yllätti sinut olemalla erinomainen.

Justinian Huangin esikoisteos The Emperor and the Endless Palace on saanut hyvin ristiriitaisia arvioita. Sen yli viidentuhannen lukijan antama keskimääräinen arvosana Goodreadsissa on 3,48/5, eli ei kovinkaan korkea. KIrjan juoni kuitenkin kuulosti kiehtovalle ja haluan muodostaa omat mielipiteeni enkä seurata Goodreadsin arvosteluja liikaa, joten luin sen. Se oli huikea, dramaattinen, kolmessa aikajanassa liikkuva rakkaustarina kahden miehen välillä, jotka syntyvät uudelleen ja uudelleen ja kohtaavat eri aikoina, eri hahmoissa ja koettavat kirjoittaa tarinansa lopun uudelleen. Annoin kirjalle 5/5 tähteä.

9. "I miss you and I think about you every minute" – Go Go Juice: A book you loved and miss. / Kirja jota rakastit ja jota kaipaat.

Cornelia Funken Mustesydän-trilogia on erinomaista lasten fantasiaa. Luin kirjat kauan sitten ja muistelen niitä yhä lämmöllä. Olen suunnittelut niiden lukemista uudelleen jo vuosia, mutta en joistain syystä olen tehnyt niin. Muistan erityisesti rakastaneeni trilogian kakkososaa, Musteloitsua, joka sijoittuu lähes kokonaan taianomaiseen Mustemaailmaan. Koska luin kirjat vuosia sitten, moni juonikuvio ja hahmo on jo pyyhkiytynyt mielestäni, mutta muistan elävästi kuinka innoissani ahmin nuo tarinat.

10. "You think that I'm gonna fuck with your head? / Well, you're absolutely right" – Don't Worry I'll  Make You Worry: A book with unexpected twists. / Kirja, jossa oli yllättäviä käänteitä.

Huippusuositun dekkaristi Freida McFaddenin Työkaveri oli, kuten kaikki hänen kirjansa, hemmetin koukuttava ja viihdyttävä. Se oli myös, ainakin minulle, yksi hänen yllättävimmistä kirjoista. Kirjassa seurataan kaunista, älykästä ja suosittua Natalieta, jonka elämä lähtee raiteiltaan hänen kummallisena pidetyn työkaverinsa Dawnin kadotessa ja hänen saadessaan oudon puhelun. Jos haluat aloittaa McFaddenin kirjojen lukemisen, suosittelisin joko Työkaveria tai Kotiapulainen-sarjaa.

11. "My house is on Pretty Girl Avenue / My house was especially built for you / Some say it's a place where your dreams come true" – House Tour: A book that felt like it was made for you. / Kirja joka tuntui sinua varten luodulta.

Leigh Bardugon Yalen yliopiston salaseurojen maailmaan sijoittuva Salatun tiedon seura on kerrassaan upea kirja ja täynnä juttuja joista pidän. Karmaiseva murhamysteeri? Check. Mielenkiintoisia hahmoja? Check. Synkkää magiaa ja salaseuroja? Check. Kiehtovia aaveita? Check. Historiaa, folklorea ja sen sellaista? Check. Mustaa huumoria? Check. Sydäntäsärkeviä kohtauksia? Check. Yliopistomaailmaan nivoutuneen epätasa-arvon kritiikkiä? Check. Keskusteluja vallasta ja sen väärinkäyttämisestä niin taikuudessa, ihmissuhteissa kuin yhteiskunnassa yleisesti? Check. Kirjassa oli jokunen juttu, joita toivon, että oltaisiin käsitelty enemmän, mutta se on silti yksi suosikeistani ja ehdottomasti kirja joka on kuin minua varten luotu.

12. "Goodbye means that you're losing me for life / Can't call it love then call it quits, can't shoot me down then shoot the shit / Did you forget that it was you who said goodbye?" – Goodbye: A book about a messy breakup. / Kirja sotkuisesta erosta.

Candice Carty-Williamsin romaani Queenie on monia asioita – kertomus naisesta joka tekee huonoja valintoja, henkisestä kasvamisesta, traumojen käsittelystä, rasismin pienistä ja suurista ilmenemismuodoista, naisten välisestä ystävyydestä, perheestä ja toipumisesta – mutta se on myös tarina pariskunnasta, joiden suhde hajoaa hämmentävällä ja sekavalla tavalla. Queenie ei tiedä mitä hän teki, hän ei tiedä palaavatko he yhteen, eikä hän tiedä miten edetä elämässään. Queenie on koskettava ja hauska kirja.

Valloittaja, rakastunut runoilija, kuningas, klassikkokirjailija ja seksologi – historian mielenkiintoisia miehiä

Historia on täynnä mielenkiintoisia miehiä, ja tänään haluan esiteillä teille viisi miestä, jotka, syystä tai toisesta, kiehtovat minua. Yhtä heistä olen tutkinut jo vuosia yliopistourallani, kaksi on kirjailijoita joiden tuotantoa rakastan ja yksi on hahmo, joka on vallannut mieleni tavalla johon kukaan toinen historiallinen henkilö ei ole pystynyt. Eräs on hyvin uusi tulokas, johon olen kunnolla alkanut tutustua vasta vähän aikaa sitten. 

Tämä lista on hyvin lyhyt – tulen ehkä tulevaisuudessa kirjoittamaan lisää minua kiehtovista miekkosista historian eri aikakausilta – mutta toivottavasti heidän tarinansa kiinnostavat sinuakin!

Legendaarinen maailmanvalloittaja – Aleksanteri Suuri (356–323)

Olen aika varma, että lähes jokaisella historioitsijalla on se joku menneisyyden hahmo, johon he ovat jostain syystä leimautuneet kuin vauva-ankka emoonsa tai lähimpään tarjolla olevaan auktoriteettiin. Minulle tuo hahmo on antiikin Makedonian valloittajakuningas Aleksanteri III eli Aleksanteri Suuri. Rakkauteni tätä megalomaanista sotilasneroa kohtaan on niin syvää, että eräs ystäväni sanoi minulle kerran, että puhun hänestä kuin ystävästäni ja että se on hieman outoa. Jätin tämän kommentin huomiotta ja kutsun Aleksanteria yhä lempinimillä kuten "kultamurunen" ja "kultapupunen".

Aleksanteri kuoli nuorena, eikä ehtinyt hallita kotona Makedoniassa kovinkaan pitkään. Hän kuitenkin ehti tehdä elämässään vaikka mitä. Hän loi aikakautensa suurimman imperiumin, julisti olevansa jumalten jälkeläinen, päihitti kreikkalaisten perinteisen vihollisen, Persian, juoksi ilkosillaan Troijassa kunnianosoituksena sankarilleen Achillekselle, perusti vähintään 30 Aleksandria-nimistä kaupunkia ympäri maailmaa, pyrki yhdistämään kreikkalaista ja persialaista kulttuuria mikä oli yksi hellenistisen aikakauden lähtölaukauksia, piti yhdet historian ylenpalttisimmista hautajaisista (hän suri ystäväänsä/rakastajaansa Hefaistionia sydäntäsärkevällä antaumuksella), poltti legendaarisen Persepoliksen kaupungin maan tasalle ja vaikka mitä muuta. Vaikka hän on historiallinen kultapoikani, en teeskentele etteikö hän olisi ollut, suurimman osan aikaa, kerrassaan hirveä tyranni. Hän on niitä historiallisia hahmoja, joita voi yhtäaikaa ihailla, pelätä, inhota ja rakastaa. Hän on niin monia asioita yhtäaikaa.

On ehkä kummallista, että minä – historioitsija jota ei kiinnosta tippaakaan taisteluiden ja sodankäynnin historia – olen niin kiintynyt Aleksanteriin. Kiinnostavinta hänessä ei minusta ole hänen neroutensa sotatantereella (vaikka se onkin päivänselvää – hän ei koskaan hävinnyt taistelau), vaan hänen räiskyvä persoonansa, kireä perhedynamiikkansa, monitahoinen jälkimaineensa ja se, miten yksi mies voi saavuttaa niin paljon. Ihmisiä on aina viehättänyt hahmot – fiktiiviset ja historialliset – jotka ovat kuin tähdenlentoja: he elävät kovaa ja säihkyen, mutta tuhoutuvat nopeasti ja jättävät jälkeensä liudan häkeltyneitä ihmisiä, jotka tiedä näkevätkö mitään sen kaltaista koskaan uudestaan. Aleksanteri oli nuori ja kaunis (ainakin patsaiden perusteella) ja teki jotain ennennäkemätöntä, ja kuoli mysteerisesti vähän yli kolmekymppisenä. Hänessä on kaikki legendan ainekset, eikä ole ihme, että hän on jäänyt historiaan niin vahvasti kuin on. Kuvassa on Aleksanterin patsas British Museumissa – tämän patsaan näkeminen oli yksi elämäni kohokohtia (voit itse päättää, onko tämä surullinen vai hauska fakta).

Dramaattinen rakkausrunoilija – Catullus (n. 84–54)

Gaius Valerius Catullus oli Julius Caesarin aikaan elelevä nuori runoilija. Häntä pidetään jopa Rooman ensimmäisenä lyyrisenä runoilijana (Sapfo oli hänen suuri idolinsa). Hän syntyi Veronassa, mutta vietti vuosia Roomassa ja imperiumin keskuksen ulkopuolella hallinnollisissa toimissa. Catulluksen runot erosivat aikakauden perinteisistä runoista muotonsa, kielensä ja aiheidensa vuoksi: hän vastusti perinteistä, hänen mielestään puuduttavaa runoperinnettä. Kaikkein merkittävimmät Catulluksen runoista ovat hänen niin sanotut Lesbia-runonsa, jotka hän on omistanut rakkautensa kohteelle, jota kutsui Lesbiaksi (Lesbia oli, mitä luultavimmin, Catullusta hieman vanhempi Clodia Metelli). Kuten monet kuuluisat runoilijat, myös Catullus kuoli nuorena, noin 29–30 vuotiaana. Hänen kuolinsyytään ei tiedetä.

Catulluksen runoissa minua viehättää eniten se, miten laaja hänen skaalansa on. Hän kirjoitti kauniita ja riipaisevia rakkausrunoja Lesbialle, runoja Rooman arjen menosta, rakkaan veljen järkyttävästä kuolemasta, ystäviensä seksiseikkailuista, häntä ärsyttävistä ihmisistä, aikansa poliittisista merkkimiehistä (hän kirjoitti mm. Caesarista runon, jossa vihjasi tämän olleen miesten kanssa ja vieläpä, hui kauhistus, suhteen ns. passiivinen osapuoli eli bottom – Caesar ei ollut tästä iloinen) ja Kreikan ja Rooman mytologioiden hahmoista. Hän oli vakava, tunteita pursuava nuori mies, mutta toisaalta hän kirjoitti myös ärsyttävästä hepusta, joka pöllii hänen lautasliinojaan ja miehistä jotka haisevat pahalle. Catullus saa lukijansa silmät kostumaan sekä surusta että huvituksesta. Hänet muistetaan ennen kaikkea eroottisena runoilijana, mutta minusta myös hänen lystikkäät, nasevat ja happamat värssynsä arkisista jutuista kuten huonoista lahjoista ansaitsevat enemmän arvostusta. Queer-ihmisenä pidän myös siitä, miten hänen runoissaan esiintyy myös himoa muita miehiä kohtaan.

Catullus on upea runoilija ja yksi Rooman merkittävimpiä kirjailijoita, mutta hän on myös niin tunnistettava tyyppi. Hän on se mies, joka palvoo naista kunnes tuo nainen osoittaa olevansa jotain muuta kuin miehen itsensä luoma ihannekuva. Sillä hetkellä nainen muuttuu tyhjäpäiseksi, julmaksi lortoksi. Catullus kirjoittaa haluavansa suudella Lesbiaa tuhansia kertoja, mutta kuvailee tämän myös naivan kaikkia kadun miehiä koska hän on moraaliton ja hirveä ja hän kehtasi jättää Catulluksen. Olen aika varma että me kaikki olemme joskus kohdanneet tällaisen miekkosen. Jos hän eläisi tänä päivänä, Catullus pommittaisi häntä "loukannutta" naista tekstareilla, instaviesteillä ja puhelinsoitoilla ja levittelisi tästä juoruja kaveripiirissään. Sanojeni pohjalta voisi luulla, että inhoan Catullusta, mutta ei, valitettavasti rakastan häntä ja hänen yliampuvaa dramaattisuuttaan. Kuvassa on lähikuva Angelica Kauffmanin teoksesta Catullus and Lesbia (1784).

Kuningas, kirjailija, noitien vainoaja – James VI ja I (1566–1625)

James on tuorein suosikkini tällä listalla. En ole ennen tätä vuotta perehtynyt sen kummemmin brittihistoriaan – se on ollut enemmän äitini heiniä – mutta olen viime aikoina pikkuhiljaa alkanut intoutua joistain tietyistä henkilöistä tai aikakausista. Yksi näistä henkilöistä on kuningas James, joka oli Skotlannin kuudes kuningas James-kuningas, ja Englannin ja Irlannin ensimmäinen James – tästä johtuu hänen hieman hämmentävä numerointinsa. James oli vallassa 58 vuotta – hän peri Skotlannin kruunun jo vauvana.

Mutta miksi sitten leimauduin kaikista brittien saarten kuninkaista juuri Jamesiin kerta brittihistoria ei minua laajemmin kiinnosta? No, kuten sanoin äidilleni kerran, jos minut haluaa saada kiinnostumaan minkään maan tai alueen hallitsijahistoriasta, "you have to show me the gay kings". Queer-historioitsijana en voi vastustaa tarinoita Jamesin henkilökohtaisesta elämästä, hänen intensiivisiä ja tunteikkaita suhteita suosikkeihinsa (kuuluisin heistä lienee George Villiers, Buckinghamin herttua) ja sitä, mitä hän voi hahmona ja persoonana opettaa meille aikakauden seksuaali- ja sukupuolinormeista. Miten hovissa suhtauduttiin hänen seksuaaliseen "poikkeavuuteensa"? Mikä asema hänen miessuosikeillaan oli? Miten James, joka sponsoroi Raamatun uuden käännöksen (The King James Bible) ja kirjoitti hyvin tuomitsevasti sodomiasta, sovitti nämä uskomukset yhteen itsensä kanssa? Tässä vaiheessa koen velvollisuudekseni sanoa, että emme tietenkään voi 100% tietää mitä James tunsi, ajatteli ja teki suosikkiensa kanssa, mutta minusta he tuskin olivat "pelkkiä kavereita". James ja hänen suosikkinsa ovat muuten myös hyvä esimerkki yhdestä poliittisen historian mielenkiintoisimmista piirteistä – siitä, miten henkilökohtaiset suhteet ja tunteet ajavat suurien miesten suuria päätöksiä.

Edellä esiteltyjen kysymysten ohella minua kiinnostaa se, miksi James intoutui niin syvästi noitavainoista (hän kirjoitti noituudesta teoksen Daemonologie), hänen sukulaisuussuhteensa moniin muihin kiinnostaviin historiallisiin henkilöihin (hän oli Skottien kuningatar Maryn poika, Elizabeth I:n serkku ja Charles I:n isä) ja hänen hovinsa yleinen viba. Hän oli hyvin utelias, häkellyttän fiksu ja kultturelli mies, joka nautti tanssimisesta, taiteista ja sen sellaisesta. Hovien arki on minusta aina kovin mielenkiintoista. Mitä enemmän tulen, tulevaisuudessa, Jamesiin tutustumaan, olen aika varma, että tulen löytämään aina vain uusia mielenkiintoisia aspekteja hänestä ja hänen elämästään. Oheinen taulu on John de Critzin vuoden 1605 potretti kuninkaasta.

Kirjailija, yhteiskuntakriitikko ja maanpakolainen – Victor Hugo (1802–1885)

Victor Hugo on yksi Ranskan kuuluisimpia kirjailijoita. Hän oli runoilija, ja romaani- ja näytelmäkirjailija, ja hänen kynästään on syntynyt monia suuria klassikoita: romaanit Kurjat (suosikkikirjani ikinä), Pariisin Notre-Dame, Nauruihminen ja näytelmä Ruy Blas. Hugo oli romanttisen kirjallisuussuuntauksen kärkinimiä ja hänen uransa kesti noin 60 vuotta. Teoksissaan Hugo keskittyi erityisesti yhteiskunnan alaluokkiin – ihmisiin, jotka joutuivat rikkaiden ja hyvinvoivien tallomiksi – kuten köyhiin, seksityöläisiin, rikollisiin ja muunlaisiin ihmisiin, jotka eivät sovi aikakautensa normeihin, kuten ihmisiin, joilla on epämuodostumia kehossaan. Hän oli kiivas yhteiskuntakriitikko, ja joutui jopa lähtemään maanpakoon kritisoituaan Napoleon III:tta. Hän otti kantaa myös muiden maiden politiikkaan, ja vaikutti kuolemantuomion lopettamiseen Portugalissa, Genevessä ja Kolumbiassa.

Noin kuvailtuna, Victor Hugo kuulostaa kovin jalolta, hienolta mieheltä ja olihan hän monin paikoin ihailtava, näin meidän näkökulmastamme. Hän otti kantaa aikansa isoihin poliittisiin kysymyksiin, vaati köyhien ja huono-osaisten parempaa kohtelua, ja uskalsi teoksissaan kritisoida niin rikasta yläluokkaa, katolista kirkkoa ja Ranskan oikeusjärjestelmää. Hän oli kuitenkin myös todella, todella outo mies, josta kerrotaan mitä villeimpiä tarinoita. Ja juuri tämä ristiriita tekee hänestä kiehtovan. Erään tarinan mukaan hän antoi vaimolleen lahjaksi kirjekuoren, jonka sisällä oli elävä lepakko, ja toisen tarinan mukaan Hugon kuoltua Pariisin bordellit sulkivat ja niiden työntekijät surivat kiivaasti, koska olivat menettäneet niin hyvän asiakkaan. Hänen kerrotaan antaneen kaikki vaatteensa palvelijoilleen piilotettavaksi, jotta hän ei voisi lähteä ulos hurvittelemaan vaan joutuisi keskittymään kirjoittamiseen. Prokrastinaatio oli vakava ongelma jo 1800-luvulla. Koetan nyt vain päästä eroon mielikuvasta hänessä kirjoittamassa mestariteoksiaan pallit paljaana. Nämä tarinat voivat olla, osittain tai kokonaan, myyttejä, mutta jo se, että ne ovat säilyneet kertovat jotain siitä millainen mies Victor Hugo oli.

Victor Hugo oli nerokas kirjailija, yksi maailman parhaista, uskaltaisin väittää. Rakastan hänen teoksiaan ja hahmojaan, ja olen viettänyt monen monta tuntia itkien hänen tarinoidensa takia. Häneen tutustuminen on kuitenkin antanut minulle myös monet hyvät naurut. Hän on niitä historiallisia henkilöitä, joiden kanssa haluaisin mennä baariin lasilliselle. Haluan tietää oliko hänen partytrickinsä todella tunkea kokonainen appelsiini suuhunsa ja hotkia sitten läjä sokeripaloja. Hugo saattoi olla varsinainen horndog, jolla oli omituinen ymmärrys siitä millaisista lahjoista naiset pitävät, mutta hän vaikuttaa hepulta, jonka kanssa olisi hauskaa viettää iltaa lähikapakassa. Oheisen valokuvan Victor Hugosta otti, vuonna 1875, Étienne Carjat.

Seksuaalisuuden ja eugeniikan ekspertti – Havelock Ellis (1859–1939)

Miten kuvailla Havelock Ellisiä? Hän oli seksuaalisuuden asiantuntija, lääkäri joka ei tehnyt päivääkään lääkärin perinteisiä töitä, mies joka teki ensimmäisen maailmanympärysmatkansa lapsena, vannoutunut eugeenikko, mies joka tietoisesti nai queerin naisen, Edith Leesin (hän oli myös mielenkiintoinen persoona) ja eli tämän kanssa eri taloissa suhteellisen onnellisesti, ja tutkija joka jätti jälkipolville uraauurtavia seksuaalisuuden alan teoksia sekä aivan liikaa tietoa omasta yksityiselämästään (tiedän mitä "urolagnia" tarkoittaa, ihan vain kiitos Ellisin).

Havelock Ellis oli brittiläinen, Surreyssa syntynyt merimiehen poika, jota alkoi jo varhain kiinnostaa ihmisen seksuaalisuuden eri muodot. Vietettyään muutaman vuoden opettajana Australiassa ja opiskeltuaan lääkäriksi, Ellis aloitti pitkän, tuottavan uran seksuaalisuuden ja eugeniikan tutkijana. Hänen mielipiteensä olivat aikakauden yleisen fiiliksen huomioon ottaen armollisia – hän esimerkiksi vastusti sitä, että homoseksuaalisia akteja pidettiin rikoksina eikä pitänyt homoutta sairautena, vaan omanlaisenaan luonnollisena ilmiönä – mutta, luonnollisesti, meidän modernista näkökulmastamme, ne olivat monin paikoin aivan käsittämättömiä ja vahingollisia. Ellis onkin hyvä oppitunti siitä, miten joku voi olla yhtäaikaa progressiivinen että perin traditionaalinen, riippuen siitä mistä näkökulmasta hänen töitään lähestyy. Ellis oli myös ns. positiivisen eugeniikan kannattaja, eli hänen mielestään ihmisrotua oli parempi jalostaa esimerkiksi ehkäisyn, seksuaalisen valistuksen ja asiallisesti tehtyjen lääketieteellisten toimenpiteiden kautta. Huonommat yksilöt voitiin steriloida, mutta heitä ei saatu pakottaa siihen eikä toimenpidettä tullut tehdä heidän tietämättään. Tämäkin on 2020-luvun ihmisen silmin karmeaa, mutta täytyy muistaa, että Ellis eli aikana, jolloin eugeenikot puolsivat pahimmillaan jopa "ei-toivottujen" ihmisten lahtaamista ja Natsi-Saksa nousi ns. negatiivisen eugeniikan lippulaivaksi. 

Ellis on tällä listalla siksi, että olen viettänyt hänen ja hänen teostensa parissa kymmeniä tunteja. Kirjoitin hänen teossarjansa Studies in the Psychology of Sex kakkosniteestä Sexual Inversion gradututkielmani (seksuaalinen inversio tarkoitti, näin yksinkertaistettuna, kaikenlaista queeriyttä ja sukupuolellista häilyväisyyttä) ja aloitin tänä vuonna väitöskirjani, joka keskittyy myös Ellisin teoksiin, mutta tällä kertaa sukupuolen moninaisuuden näkökulmasta. Tämä mies on siis, tässä vaiheessa, kuin vanha kuomani. Kuvassa on Ellis (kera upean partansa) – kuvan otti Howard Coster vuonna 1934.

The Television Tag

Kirjoitan televisiosarjoista tässä blogissa aivan liian vähän kun ottaa huomioon kuinka tärkeitä TV-sarjat minulle ovat. Tässä tagissa puhun lempparisarjoistani, parhaista TV-shipeistä, hahmoista joita rakastan ja nimeän niin salaisen paheeni kuin sarjan josta en, yrityksistäni huolimatta, vaan millään innostunut.

Löysin tämän tagin YouTubesta kanavalta ProblemsofaBookNerd (linkki alkuperäiseen postaukseen ei enää toiminut). Kysymysten suomenkieliset tiivistykset olen tehnyt itse. Vaihdoin viimeisen kysymyksen "What are you currently watching?" kysymykseen "What do you wanna watch in the future?" koska halusin mieluummin pohtia mitä haluan tulevaisuudessa katsoa kuin mitä juuri nyt katson.

1. Favorite shows? / Suosikkisarjat?

Jonathan E. Steinbergin ja Robert Levinen Black Sails on mielestäni paras sarja ikinä. Se on esiosa Robert Louis Stevensonin klassikkoromaanille Aarressaari, mutta se on myös jotain paljon suurempaa. Se on riipaiseva katsaus yhteiskunnallisen sorron eri muotoihin ja inhimillisiin seurauksiin, jännittävä merirosvoseikkailu, upeasti tuotettu historiallinen draama, kiehtova katsaus tarinoihin joita kerromme itsestämme, maailmastamme ja toisistamme, ja sarja täynnä kompleksisia, hankalia, rakastettavia ja raivostuttavia hahmoja, joiden näyttelijät tekevät kaikki, pienistä sivurooleista pääosiin, upeaa työtä. Olen katsonut Black Sailsin pariin otteeseen ja tulen katsomaan sen uudelleen monta kertaa, vaikka se onkin monin tavoin hyvin traumaattinen sarja.

Bryan Fullerin Hannibal on uusi, omanlaisensa versio Thomas Harrisin legendaarisesta kannibaalimurhaajasta, Hannibal Lecteristä. Hannibal on hyytävä kauhusarja täynnä ällöttäviä murhia, kammottavia tappajia ja karmivia kohtauksia, mutta siinä on myös paljon kieroutunutta huumoria, joka iskee minun synkeään sydämeeni täydellisesti. Se on myös, mielestäni, modernia goottilaista kauhuromantiikkaa parhaimmillaan. Psykiatri Hannibal Lecterin ja poliisia avustavan, mielenterveydeltään horjuvan profiloijan Will Grahamin suhde on vinksahtanut, kiehtova, synkeän romanttinen ja kaikessa inhottavuudessaan upea. Hugh Dancyn ja Mads Mikkelsenin väliselle kemialle ei löydy kilpailijoita: he ovat yhdessä aivan käsittämättömiä.

2. Favorite genre? / Lempparigenre?

Sanoisin että suosikkigenreni on varmaan fantasia tai historiallinen draama. Katson aika monenlaisia sarjoja (minulla on suosikkejani sitcomien, rikosdraamojen, lääkärisarjojen, scififantasian, kauhun ja romantiikan parista), mutta nuo kaksi genreä ovat sellaisia jotka aina kiinnostavat minua. Niiden yhdistelmä, historiallinen fantasia, on myös erinomainen genre. 

3. Least favorite show? / Inhokkisarja?

En osaa nimetä yhtään sarjaa, jota olisin aidosti todella inhonnut tai vihannut. Jos en pidä jostakin, lakkaan yleensä katsomasta sitä aika nopeasti. Sanoisin että yksi raivostuttavimpia tuotantokausia ikinä on Game of Thronesin pahamaineinen viimeinen, kahdeksas kausi. Koskaan en ole kohdannut tuotantokautta joka olisi yhtä loistokkaasti onnistunut pilaamaan hahmon, suhteen ja juonikuvion toisensa jälkeen tavalla joka jätti jokaisen tuntemani fanin tyytymättömäksi. Jopa tuttavani jotka vain harvoin jaksavat hermostua televisiosarjojen typeristä juonista olivat vihaisia.

4. Most rewatched show / favorite show to binge watch? / Katsotuin sarja tai lempparibingetettävä?

Ehdottomasti Bones. Tämä rikosdraamojen kaksitoista kautta pyörinyt moderni klassikko, jossa luihin erikoistunut oikeusantropologi Temperance Brennan ja FBI:n agentti Seeley Booth lyöttäytyvät yhteen ja ratkovat vaikka minkälaisia murhia, on lohtusarjani. En osaa edes kuvitella kuinka monesti olen nähnyt jotkut sarjan jaksot ja tuotantokaudet. Bones on se sarja jonka pariin palaan kun minulla on huono olo, kun tarvitsen piristystä tai lohtua, tai kun tarvitsen jotain mitä vilkuilla samalla kun väritän värityskirjaa. Osaan monet jaksot aikalailla ulkoa, niin voin hyvin katsoa sitä samalla kun teen jotain muuta. Jos minun pitäisi pitää ex tempore tunnin seminaari sarjan hahmoista, teemoista, juonikuvioista ja rikostapauksista, voisin aivan helposti vetää sellaisen aivan lonkalta ilman valmisteluja. En voi sanoa samaa monestakaan sarjasta.

5. Do you prefer watching things week-by-week or binge-watching? / Jakso kerran viikossa vai kaikki kerralla?

Jos katson sarjaa itsekseni, silloin tykkään saada yhden jakson viikossa. Jos kaikki jaksot pamahtavat kertaheitolla Netflixiin tai HBO:lle, stressaannut helposti ja huomaan vältteleväni katsomisen aloittamista. En tiedä tarkalleen miksi, voisinhan ihan hyvin katsoa kerran viikossa jakson vaikka ne olisivat kaikki jo julkaistuja. Jos katson sarjaa jonkun kanssa, tykkään katsoa monta jaksoa putkeen. 

6. Favorite television characters? / Suosikkihahmoja?

Koska kysymyksenasettelu sallii minun vastata tähän useammalla hahmolla, aion tehdä niin. Tässä ei suinkaan ole listattuna kaikki hahmot joita rakastan, mutta tässä olisi jokunen suosikkini (tähtäsin yhteen per fandom).

• Lestat de Lioncourt (Interview with the Vampire)
• Margaery Tyrell (Game of Thrones)
• Lan Mandragoran (The Wheel of Time)
• Amajiki Tamaki (My Hero Academia)
• Kōshi Sugawara (Haikyu!!)
• Atia of the Julii (Rooma)
• John Silver (Black Sails)
• Jack Hodgins (Bones)
• Raymond Holt (Brooklyn 99)
• Isabelle Lightwood (Shadowhunters)
• Alphonse Elric (Fullmetal Alchemist: Brotherhood)
• Peggy Carter (Agent Carter)
• Armin Arlert (Attack on Titan)
• Snow White (Once Upon a Time)
• Wednesday Addams (Wednesday)
• Benedict Bridgerton (Bridgerton)
• Chandler Bing (Frendit)
• Marc Spector / Steven Grant (Moon Knight)
• Din Djarin (The Mandalorian)

7. Favorite television ships? / Suosikkishippejä?

Kuten edellisessäkin kysymyksessä, en aio hillitä itseäni vaan vastaan tähänkin kysymykseen listalla. Kuten edellisessäkin, nämäkään vastaukset eivät ole järjestyksessä eikä tämä suinkaan ole lista kaikista suosikkishipeistäni.

• Hannibal Lecter / Will Graham (Hannibal)
• John Silver / James Flint (Black Sails)
• Louis de Pointe du Lac / Lestat de Lioncourt (Interview with the Vampire)
• Angela Montenegro / Jack Hodgins (Bones)
• Snow White / Prince Charming (Once Upon a Time)
• Jaime Lannister / Brienne of Tarth (Game of Thrones)
• Historia Reiss / Ymir (Attack on Titan)
• Anthony Bridgerton / Kate Sharma (Bridgerton)
• Roy Mustang / Riza Hawkeye (Fullmetal Alchemist: Brotherhood)
• Dean Winchester / Castiel (Supernatural)
• Togata Mirio / Amajiki Tamaki (My Hero Academia)
• Dwight Enys / Carolien Penvenen (Poldark)
• Jake Peralta / Amy Santiago (Brooklyn 99)
• Merlin / Arthur Pendragon (Merlin)
• Niles Crane / Daphne Moon (Frasier)

8. Show you could never get into? / Sarja, josta et koskaan innostunut?

Katsoin ainakin kymmenisen jaksoa animeklassikkoa Cowboy Bebopia mutta en vain jotenkin saanut siitä otetta. Sarjan hahmot olivat ihan hauskoja ja tykkäsin sen maailmasta kovasti, mutta juoni ei saanut minua innostumaan ja lopulta intoni vain lässähti. Tarkoituksenani oli tykittää sarja loppuun koska se on klassikko ja koska se ei ole kovinkaan pitkä animeksi, mutta lopulta jaksojen katsomisen välillä alkoi olla niin monta viikkoa että aloin unohtaa jo tapahtuneet jutut ja luovutin.

9. Show you fell out of love with? / Sarja jota et enää rakasta?

Ei kai tähän voi vastata millään muulla kuin Supernaturalilla. En ole koskaan ollut yhtä obsessoitunut TV-sarjasta kuin Supernatural-vuosinani. Tämä sarja, sen hahmot ja tarinat olivat koko elämäni ja olen viettänyt häpeällisen monta tuntia elämästäni lukien faniteorioita, selaillen fanarttia ja kieriskellen tunteissani fanivideoiden ääressä. Supernaturalin taso alkoi kuitenkin viidennen kauden jälkeen laskea ja heittelehtiä rankasti ja, lopulta, kymmenennellä tuotantokaudella luovutin, koska en enää kestänyt typeriä, onttoja juonenkäänteitä, junnaavaa hahmokehitystä ja alati kuolevia naishahmoja. Muistelen Supernatural-vaihetta elämästäni lämmöllä, mutta en enää koskaan halua palata tuohon kyseiseen fandomkuoppaan. Se oli aikamoista menoa, eikä todellakaan aina kivaa sellaista.

10. Cancelled too soon? / Sarja, joka lakkautettiin liian aikaisin?

Voi kuule, tähän minulla on monta vastausta. Valitettavasti monet minusta erinomaiset tai lupaavat sarjat on lakkautettu aivan liian aikaisin. Nämä kolme lakkautusta kirpaisevat eniten:

Shadow and Bone sinnitteli Netflixissä kaksi tuotantokautta ennen kuin se lakkautettiin. Ensimmäinen kausi oli erinomainen adaptaatio Leigh Bardugon Shadow and Bone -trilogian ykköskirjasta (kyllä, mukana olivat myös Six of Crows -duologian rakastetut hahmot, mutta ennen kaikkea se oli Alinan tarina). Kakkoskausi lähti vähän raiteiltaan adaptaatiomielessä – juoni erosi jo aikalailla Bardugon kirjoista, mikä ärsytti minua hieman – mutta se oli silti hauska, viihdyttävä ja kaikinpuolin hyvin tehty sarja. Näyttelijöiden työ, puvustus, lavasteet, musa, kaikki oli tasokasta. Erityisesti minua kirpaisee Shadow and Bonen lakkauttamisessa se, että tekijät olivat jo, ainakin ymmärtääkseni, kehitelleet spinoff-sarjaa Six of Crows -kirjoista jo aika pitkälle ennen kuin Netflix julisti tuomionsa. We could have had it all!

Kaos on toinen Netflixin armottoman ja yli-innokkan lakkautuspolitiikan uhri. Kaos oli reikäpäinen, omalaatuinen, läpeensä queer ja synkän hulvaton modernisoitu versio kreikkalaisen mytologian tarinoista. Tässä versiossa Zeus elelee luksuskartanossa, Dionysos bilettää discossa, Orfeus on rockstara ja Ariadne on presidentin tytär. Huolimatta modernista ilmeestään ja siitä, että sarja ottaa monia vapauksia näitä myyttejä adaptoidessaan, se onnistuu olemaan erinomainen kuvaus antiikin mytologiasta. Siinä tulee esimerkiksi todella hyvin esille ihmisten ja jumalten välinen hankala, epätasaväkinen suhde, sekä Zeuksen tyrannimainen luonne ja Heran oveluus. Oli ehkä turha uskoa, että näin outo ja queer sarja saisi jatkoa, mutta, no, toivoin sitä silti. Kaos oli viime vuoden suosikkisarjani.

The Wheel of Time lakkautettiin tänä vuonna kolmen, toinen toistaan paremman tuotantokauden jälkeen. Tämä aiheutti minussa puhdasta raivoa ja masennusta, koska The Wheel of Time on aidosti yksi parhaista fantasiasarjoista joita on koskaan tehty. Sarjan hahmot ovat moniulotteisia ja mielenkiintoisia, se on visuaalisesti näyttävä (upeita erikoistehosteita!) ja se, miten niin monen eri hahmon tarinat kiedotaan yhteen yhdeksi, muutamia oikkuja lukuun ottamatta tyydyttäväksi kokonaisuudeksi on todella taidokasta. Sarjan puvustus on kanssa ihanan villiä – The Wheel of Timessa on joitain näyttävimpiä ja mielikuvituksellisimpia päähineitä ja koristuksia mitä olen koskaan nähnyt. En tule koskaan antamaan anteeksi Amazonille että he lakkauttivat tämän sarjan ja veivät minulta television hoteimman mieshahmon, Lan Mandragoranin.

11. Guilty pleasure show? / Salainen pahe?

2 Broke Girls kertoo köyhästä ja rääväsuisesta Maxista ja miljoonaomaisuutensa menettäneestä, hienostuneesta Carolinesta, joiden välille kasvaa hyvin epätodennäköinen ystävyys. He perustavat yhdessä muffinssibisneksen ja ajautuvat vaikka minkälaisiin selkkauksiin. 2 Broke Girls ei ole mikään sitcomien helmi: huolimatta siitä, että se tehtiin 2011–2017, se on jollain tavoin vähän "huonosti ikääntynyt" sarja (sen huumori, esimerkiksi, perustuu usein kuluneisiin stereotypioihin eri ihmisryhmistä) ja mielestäni päähahmoja lukuunottamatta muut sarjan hahmot eivät oikein tunnu kehittyvän tyydyttävällä tavalla. Sarjassa ei myöskään ehkä ollut ihan tarpeeksi materiaalia kuuteen tuotantokauteen. Tästä huolimatta, tykitin sarjan läpi parissa viikossa ja tulen, luulisin, katsomaan sitä joskus uudelleen. Se oli hyvin koukuttava sarja ja tykkäsin päähenkilöistä ja heidän oikukkaasta ystävyydestään. 

12. What do you wanna watch in the future? / Mitä haluat katsoa tulevaisuudessa?

Haluan katsoa mm. seuraavat sarjat:

• House of the Dragon
• Dune: Prophecy
• Spartacus
• Jujutsu Kaisen
• Queen Charlotte: A Bridgerton Story
• The Last of Us
• Shōgun
• Agatha All Along

"– this dismembered family –" – Tantaloksen kirotun suvun karmaiseva tarina

Syksyn, Halloweenin ja kauhutarinoiden vuodenajan, kunniaksi, haluan kertoa teille yhden antiikin Kreikan mytologian karmaisevimmista tarinoista. Tämä on julma kertomus erästä sukua piinanneesta väkivallan kierteestä. Ennen kuin aloitan, haluan varoittaa, että tämä tarina sisältää murhia, kannibalismia, insestiä ja seksuaalista väkivaltaa. Tämä on kauhutarina.

“Let there be nothing that anger regards as forbidden. Let brother be afraid of brother, parent of son, son of father; let death come to children vilelu, but birth more vilely; let husband be menaced by wife’s enmity; in this unnatural home let adultery be the lightest of misdeeds. Let right, faithfulness and law perish utterly. Let them carry war overseas, let spilt blood drench all lands and over the mighty leaders of nations let Lust exult victorious. And let heaven not be immune to your evil.” (Seneca, Thyestes)

Atreuksen sukuna tunnetun, useampaankin otteeseen kirotun perheen synkkä tarina alkaa Tantaloksesta. Kuuluisimman tarinan mukaan Tantalos oli jumalten suosima kuolevainen mies. Hän eli oikein hyvää elämää: hän oli varakas, hänellä oli jumalalliset vanhemmat ja hänellä oli useita lapsia. Eräänä päivänä Tantalos kuitenkin päätti, syystä jota en ole koskaan voinut todella käsittää, koetella jumalia. Hän kutsui Olympoksen jumalat kotiinsa pitoihin ja tarjoili heille kaikenlaisia herkkuja. Jumalien tietämättä, hän oli teurastanut poikansa Pelopsin ja tehnyt hänestä ruokaa. Tantaloksen karmaiseva juoni ei kuitenkaan onnistunut: jumalat huomasivat heti, että heidät yritettiin huijata syömään ihmistä. Ainoastaan Demeter ehti haukata ruokaa. Ymmärrettävästi, jumalat raivostuivat Tantalokselle tämän rikoksesta ja rankaisivat häntä julmasti. Zeus määräsi, että Tantalos joutuisi viettämään ikuisuuden manalassa nälissään ja janoisena kykenemättä nauttimaan hänen yläpuolellaan houkuttelevasti roikkuvaa ruokaa ja juoma. Pelops herätettiin takaisin henkiin ja jumala Hefaistos muovasi hänelle uuden olkapään korvaamaan sen osan hänestä, jonka Demeter ehti syödä. Joidenkin tarinoiden mukaan Pelops vietti tämän jälkeen jonkin aikaa jumala Poseidonin rakastajana Olympoksella.

Sitä luulisi, että koettuaan nuorena tällaisia kauheuksia, Pelopsista kasvaisi varovainen mies joka ymmärtää ettei jumalia tule suututtaa ja että ihmisen ei tule tehdä ilkeyksiä. Pelops ei kuitenkaan ollut näin välkky. Hänen ja Poseidonin suhteen lakattua, hän rakastui kuningas Oinomaoksen tyttäreen Hippodameiaan ja päätti, että tulisi tekemään tästä kauniista neidosta vaimonsa. Oinomaos ei kuitenkaan halunnut luopua tyttärestään, vaan julisti, että hän antaisi tyttärensä vain ja ainoastaan sille miehelle, joka voittaisi hänet kilpa-ajoissa. Jo tusina miestä oli tarttunut haasteeseen, hävinnyt ja menettänyt henkensä. Pelops, rakkautensa huumaamana, päätti huijata. Hän sai Oinomaoksen vaunujen ohjaajan Myrtiloksen sabotoimaan kuninkaan vaunut lupaamalla, että antaisi tälle, noustuaan kuninkaaksi Hippodameian rinnalle, puolet Oinomaoksen valtakunnasta. Yllätys yllätys, Pelops valehteli. Oinomaos kuoli kilpaillessaan Pelopsia vastaan ja suojellakseen salaisuuttaan, Pelops viskasi Myrtiloksen kielekkeeltä mereen. Pudotessaan, juuri ennen kuolemaansa, Myrtilos ehti kirota Pelopsin suvun. 

“Let blood mingled with wine be drunk while you watch. I have found a dinner that even you would run from.” (Seneca, Thyestes)

Pelops ja Hippodameia menivät naimisiin. He saivat useita lapsia, joista tunnetuimmat ovat pojat Atreus ja Thyestes. Antiikin mytologian kuninkaille ominaiseen tapaan Pelops sai myös äpärälapsia muiden naisten kanssa. Näistä merkittävin oli poika Khrysippos. Pelopsin ja Hippodameian avioliitolla ja lapsilla ei ollut mitään mahdollisuuksia elää onnellisesti: Myrtiloksen kirous tuomitsi heidät väkivallan, julmuuden ja verenvuodatuksen kierteeseen. Jokainen tuleva sukupolvi oli edellistä verisempi.

Thyestes ja Atreus eivät olleet läheisiä, rakastavia veljiä, eivätkä he tulleet myöskään toimeen velipuolensa Khrysippoksen kanssa, joka oli heidän isänsä suosikki, huolimatta siitä, ettei hän ollut Hippodameian poika. Pelopsin kuoltua Khrysippos otti haltuunsa heidän isänsä omaisuuden ja karkotti velipuolensa. Hippodameia hirttäytyi poikansa menetettyään. Joissain versioissa tästä myytistä hänellä oli kuitenkin osansa Atreuksen ja Thyesteen kostoon: hänen sanotaan kannustaneen poikiaan tappamaan heidät karkottaneen vallananastajan. Hippodameia oli joko aviomiehensä kirotun suvun uhri, tai aktiivinen osallinen väkivallanteossa. Khrysippoksen kuoltua Atreuksella ja Thyesteellä oli vapaat kädet siirtyä tuhoamaan toisensa ja aiheuttamaan toisilleen tuskaa. Veljekset olivat maanpaossa saaneet turvapaikan Mykeneestä ja nousivat ajallaan tämän valtakunnan hallitsijoiksi. Luonnollisesti, he riitelivät siitä kumpi heistä saisi kruunun. Lopulta Atreus voitti, Zeuksen avulla, Mykeneen kuninkuuden ja karkotti veljensä. Satuttaakseen veljeään, Thyestes vietteli tämän vaimon, Aeropen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt: hän halusi varmistaa, että Atreus kuolisi. Hän vieraili oraakkelin luona ja sai tältä ennustuksen, jota ällöttävämpää saa antiikin tarustosta hakemalla hakea. Oraakkeli sanoi, etät jos Thyestes saisi tyttärensä Pelopian kanssa pojan, tuo poika tappaisi Atreuksen. Thyesteen viha veljeään kohtaan oli niin suuri, että hän raiskasi tyttärensä, joka synnytti pojan, Aigisthoksen. Toisaalla, Atreus oli saanut vaimonsa aviorikoksen selville, ja juoni oman kostonsa. Hän kutsui Thyesteen pitoihin kotiinsa ja, isoisänsä Tantaloksen tyyliä kunnioittaen, hän tappoi Thyesteen pojat ja tarjoili heidät isälleen. Thyestes ei tiennyt mitä hän söi ennen kuin Atreus nosti poikien päät esille ja kamala totuus paljastui.

Thyesteen syödessä lapsensa ja Atreuksen nauraessa tämän tuskalle, Pelopia-parka velloi häpeässä. Hän ei halunnut kasvattaa oman isänsä kanssa saamaansa lasta ja hylkäsi vauvan, pojan, kuolemaan. Paikallinen paimen löysi vauvan ja vei hänet maansa hallitsijalle, Atreukselle, joka adoptoi pojan ja kasvatti sen omanaan omien lastensa, Agamemnonin ja Menelauksen, rinnalla. Thyesteen ja Pelopian lapsi, Aigisthos, kasvoi tietämättä mitään synkästä menneisyydestään tai siitä, miten hän sai alkunsa. Mutta kun hänestä tuli aikuinen, Thyestes tuli poikansa luokse ja kertoi tälle olevansa tämän isä sekä ukki ja että Atreus oli hänen katala setänsä. Ennustukset käyvät antiikin tarustossa aina, tavalla tai toisella, toteen ja Aigisthos surmasi setänsä, huolimatta siitä, että oli kasvanut tämän perheen jäsenenä. Thyestes otti veljensä paikan Mykenen kuninkaana, karkotti Atreuksen omat pojat, jotka pakenivat Spartaan. Atreidit, eli Atreuksen pojat, eivät kuitenkaan sietäneet setänsä rikoksia kauaa, eivätkä he kaihtaneet taistelua. Spartan kuninkaan Tyndraoksen avulla he syöksivät setänsä vallasta, ottivat kotinsa haltuun ja karkottivat Thyesteen Kythiran saarelle, jolla hän kuoli. Aigisthos ehti paeta ennen kuin hänen serkkunsa saivat hänetkin karkotettua – tai tapettua.

 “– in my kingdom death is something people beg for.” – “Does no affection move you?” – “Begone, affection, if you ever existed at all in our house!” (Seneca, Thyestes)

Atreidit, Agamemnon ja Menelaus, ovat sukunsa kenties kuuluisimmat vesat. Heidän elämänsä olivat veriset ja kaoottiset, mutta sentään he tulivat hyvin toimeen ja välittivät toisistaan. Agamemnonista tuli Mykeneen kuningas, olihan hän vanhempi veli. Menelaus ei kuitenkaan hautonut kostoa tämän takia tai vellonut katkeruudessa, vaan hyväksyi asemansa nuorempana poikana rennosti. Agamemnon meni naimisiin Spartan Tyndraeoksen tyttären Klytaimnestran kanssa ja sai tämän kanssa Ifigenian, Elektran ja Oresteen. Tarinat heidän suhteensa alusta vaihtelevat, mutta joidenkin versioiden mukaan Agamemnon toimi kuten sukunsa miehet usein toimivat ja otti Klytaimnestran itselleen väkivallan avulla: hän tappoi tämän ensimmäisen aviomiehen ja esikoisen, ja sitten pahoinpiteli tämän. Useimmissa versioissa Klytaimnestra oli kuitenkin naimaton Agamemnonin tavatessaan, vaikkakaan heidän liittonsa ei siltikään koskaan ollut rakastava tai onnellinen. Ainut asia, joka sai Klytaimnestran uudessa elämässään tuntemaan aitoa onnea, oli äitiys: hän rakasti lapsiaan syvästi, erityisesti esikoistaan Ifigeniaa. Menelaus puolestaan voitti Klytaimnestran siskon, kaikkien kreikkalaisten kuninkaiden ja prinssien himoitseman, maailman kauneimman naisen, Helenan, vaimokseen. Hänestä tuli, vaimonsa kautta, Spartan kuningas. Monta vuotta, molempien pariskuntien elämä oli rauhallista.

Sitten Troijan prinssi Paris ilmaantui Spartaan, joko vietteli tai kidnappasi Helenan ja salakuljetti tämän kotiinsa. Agamemnonin avulla Menelaus kokosi massiivisen armeijan, johon liittyi sotilaita, prinssejä ja kuninkaita joka puolelta Kreikkaa. Tuhannen laivan laivasto kokoontui Auliiseen. Agamemnon oli kuitenkin armeijaa kootessaan onnistunut loukkaamaan jumalatar Artemista, joka pysäytti tuulet ja siten teki laivaston purjehtimisen mahdottomaksi. Vihastuneen Agamemnonin ennustaja kertoi hänelle, että Artemis palauttaisi tuulet heille, jos hän uhraisi jumalattarelle vanhimman tyttärensä. Haluan uskoa, että monikaan isä ei suostuisi tähän vaatimukseen vaikka se maksaisi heille sodan, joka tekisi heistä rikkaan ja kuuluisan. Agamemnon ei kuitenkaan ollut kuka tahansa isä – hän on Tantaloksen suvun mies – joten, tietenkin, hän kutsui viattoman, herttaisen tyttärensä Ifigenian Aulikseen. Hän sanoi tälle, että hänet naitettaisiin Auliissa sankari Achillekselle. Ifigenia saapui laivaston luokse äitinsä kanssa, onnesta pinkeänä, iloisena sitä, että hänen isänsä oli löytänyt hänelle niin hienon aviomiehen. Hääpukuun sonnustautuneena, Ifigenia asteli alttarille, mutta aviomiehen sijasta hän sai veitsenviillon kaulaansa. Agamemnon tappoi heidän tyttärensä vaimonsa edessä. Artemis palautti, kuten oli luvannut, tuulet ja kreikkalaiset aloittivat matkansa kohti Troijaa. Klytaimnestra jäi Auliille tyttärensä ruumiin kanssa. Jos otamme huomioon julmimman version siitä, miten Agamemnon teki Klytaimnestrasta vaimonsa, Ifigenia oli toinen Klytaimnestran lapsista jonka hän tappoi.

 “– joins together the limbs of this dismembered family –“ (Seneca, Thyestes)

Troijan sota kesti kymmenen vuotta. Menelauksen ja Agamemnonin sotiessa ja johtaessa kreikkalaisia, Klytaimnestra juoni kostoaan. Hän ei aikonut antaa Agamemnonin paeta kuin koira veräjästä ja jatkaa elämäänsä murhattuaan oman lapsensa. Vuosia maanpaossa elänyt Aigisthos näki tässä vaiheessa mahdollisuutensa palata ja anastaa Mykene itselleen. Hän saapui Mykeneen, kertoi Klytaimnestralle miten julmasti Agamemnon oli häntä kohdellut ja heistä tuli rakastavaisia. Uskon, että Klytaimnestraa ilahdutti se, että hän pystyi halventamaan Agamemnonia tälläkin tavalla, makaamalla hänen vihatun serkkunsa kanssa. Aigisthoksen ilmaantuminen ei kuitenkaan ollut kaikille Mykenen kuninkaallisille ilon aihe. Klytaimnestran nuorempi tytär, Elektra, joka piti isäänsä miehistä parhaimpana (huolimatta siitä, että tiesi tämän surmanneen hänen isosiskonsa), vihasi äitiään, joka piti hänen isäänsä tällä tavalla pilkkanaan. Kun Troijan sota vihdoin päättyi, Troija tuhottiin ja Menelaus sai vaimonsa takaisin, Agamemnon purjehti kotiin, voitokkaana, rikkaana ja sankarina. Hänen voittonsa oli vaatinut kovan hinnan, mutta hän oli voittanut. Kun hän saapui kotiin, Klytaimnestra oli valmis.

Klytaimnestra teki Oscar-palkinnon veroisen näyttelijäsuorituksen. Hän toivotti rakkaan aviomiehensä nöyrästi ja palvovasti kotiin, juhlisti tämän sankaruutta ja julisti kaikille kuninkaan palanneen voitokkaana kotiin. Agamemnon, oman egonsa huumaamana, ei tullut ajatelleeksi, että Klytaimnestra saattaisi kantaa hänelle kaunaa Ifigenian takia. Klytaimnestra johdatti miehensä sisään puhdistautumaan ennen pitoja. Hän odotti kunnes Agamemnon oli asettunut kylpyammeeseen. Sitten, hän nappasi pesutiloihin piilottamansa kirveen ja hakkasi aviomiehensä kuoliaaksi. Agamemnon, kreikkalaisten suuri kuningas, kuoli ilkosillaan, oman vaimonsa kädestä, selvittyään kymmenen vuoden brutaalin sodan. Elektran suureksi kauhuksi Klytaimnestra ja Aigisthos julistautuivat Mykenen hallitsijoiksi. Hän oli odottanut hartaasti rakkaan isänsä paluuta vuosia ja sitten, kun hän vihdoin tuli kotiin, hänen äitinsä vei isän häneltä, tällä kertaa lopullisesti. Peläten, että Aigisthos ei antaisi Agamemnonin pojan elää, Elektra auttoi pikkuveljensä Oresteen pakoon. Orestes varttui perheen ystävien luona nuoreksi mieheksi, kun taas Elektra kasvoi äitinsä ja setänsä hovissa, vihaten jokaista hetkeä, suunnitellen miten voisi kostaa heille Agamemnonin kuoleman.

"The picture of that savage deed sticks in my eyes. Bear me far away, you mad cyclones, bear me where the daylight is borne, now stolen from here." (Seneca, Thyestes)

Vuosia, Elektra hautoi kostoa, mutta oli Oresteen pyhä velvollisuus kostaa heidän isänsä kuolema. Antiikin tarujen maailmassa, jos perheen isä tapetaan, on perheen pojan velvollisuus surmata surmaaja. Apollo lähestyi Orestesta tämän vartuttua nuoreksi mieheksi ja kertoi tälle, että tämän on tehtävä velvollisuutensa, vaikka se tarkoittaakin, että hänen täytyy tappaa äitinsä. 

Kohtalonsa piinaama Orestes palasi Mykeneen ystävänsä Pyladeen kanssa ja löysi sisarensa Elektran suremassa heidän isänsä haudalla. En koskaan voi täysin ymmärtää, miksi Elektra rakasti isäänsä, yhtä kreikkalaisen mytologian suurimmista kusipäistä, niin paljon, että vielä vuosienkin jälkeen, hänen surunsa oli niin raivoisaa ja akuuttia. Yhdessä pikkuveljensä kanssa, he juonivat tiensä palatsiin. He tappoivat setänsä Aigisthoksen. Kun he löysivät äitinsä, Klytaimnestra tunnisti kauan kadoksissa olleen Oresteen ja anoi pojaltaan armoa. Orestes epäröi, tietäen, että jos hän tappaa äitinsä, koston jumalattaret, Raivottaret, kiroavat hänet, koska oman sukulaisen tappaminen on yksi pahimpia rikoksia maan päällä. Hän kysyi neuvoa Pyladeelta, mietti ja aprikoi. Lopulta, lohduton Orestes teki mitä Apollo käski hänen tehdä ja surmasi äitinsä. Tuolla kohtalokkaalla miekaniskulla hän kirosi itsensä ikuiseen piinaan. Vihaiset, pelottavat Raivottaret löysivät hänet, ajoivat hänet liittolaisineen ulos Mykeneestä ja vainosivat häntä niin pitkään, että hän lähes vaipui hulluuteen. 

Tässä vaiheessa jumalat tulivat tulokseen, että Tantaloksen suku oli vuodattanut jo tarpeeksi verta. Jumalatar Athena kutsui Oresteen Ateenaan, jossa hänen kohtalostaan päätettäisiin. Apollo puolusti Orestesta, sanoen, että Oresteen täytyi surmata äitinsä kostaakseen isänsä ja että äidin surma ei ole niin paha kuin oman isän surman kostamatta jättäminen, koska äiti ei ole samalla tavalla lapsensa vanhempi kuin isä. Raivottaret puolustivat Klytaimnestraa. Orestes odotti ja kuunteli kun jumalat väittelivät hänen tulevaisuudestaan. Kun tuli aika äänestää, äänet menivät tasan. Athenan, oikeudenkäynnin koollepanijan, ääni ratkaisi riidan. Athena, joka julisti pitävänsä aina isän puolia koska hän syntyi isänsä päästä eikä äidistään, julisti Oresteen viattomaksi. Jumalat puhdistivat hänet sukunsa synneistä ja nostivat kirouksen hänen yltään. Tantaloksen veriteoista alkanut koston, väkivallan ja vihan kierre katkesi. Orestes ja Elektra, ja heidän jälkeläisensä, olivat vapaita.

Taideteokset:

Kuva 1: Tantalus (Giulio Sanuto, n. 1565, Tizianin kadonneen maalauksen pohjalta)

Kuva 2: Pelopsin ja Hippodameian lähikuva teoksesta (August Theodor Kaselowsky, 1800-luku)

Kuva 3: Atreus surmaamassa veljensä lapsen, Speculum Romanae Magnificentiae: Atreus Farnese (Cornelis Cort, Antonio Lafreri & tuntematon, 1574)

Kuva 4: Thyestes tajuaa mitä söi, Atrée et Thyeste (François Robert Ingouf & Clément Pierre Marillier, 1784).

Kuva 5: The Sacrifice of Iphigenia (François Perrier, 1623–1633).

Kuva 6: Clytemnestra (John Collier, 1882).

Kuva 7: Orestes Slaying Clytemnestra (Bernardino Mei, 1655).

Kuva 8: Orestes Pursued by the Furies (William Bouguereau, 1862).