5 Suosikkia: Keira Knightleyn historialliset elokuvat

Monet kutsuvat näyttelijätär Keira Knightleytä pukudraamojen kuningattareksi. Tämä ei ole ihan päätön nimike, onhan hän tehnyt uransa aikana monia niin sanottuja korsettirooleja – hänen merkittävimmät roolityönsä, ainakin palkinto- ja ehdokkuusmielessä, ovat olleet historiallisia leffoja. Knightleyn ja historiallisten tarinoiden isona fanina olen aina riemuissani kun hän tekee uuden pukudraaman. 

Nämä viisi leffaa ovat mielestäni erinomaisia niin Knightleyn roolityön kuin ihan tarinansakin kannalta. Ne ovat mielestäni tämän historiallisen draaman huippunimen parhaimmistoa!

1. Anna Karenina (2012)

Joe Wrightin ohjaama, Leo Tolstoin romaaniin pohjaava Anna Karenina on yksi suosikkileffoistani. Sen mahtipontinen ja lähes yliampuva miljöö, sen teatterillinen fiilis (niin näyttelijöiden tulkinnoissa kuin lavasteissakin) ja se, miten elokuva tuntuu sijoittuvan lähes fantasialliseen versioon historiallisesta Venäjästä, on kiehtova ja visuaalisesti upea. Tiedän, ettei Wrightin tapa adaptoida Tolstoin klassikkoteos ilahduttanut kaikkia, mutta minuun se iski.

Knightley omaksuu leffan päähenkilön, Annan, roolin upeasti. Hän herättää tämän kompleksisen, usein aika epämiellyttävänkin naisen, joka ajautuu intohimoiseen rakkaussuhteeseen komean Aleksei Vronskin (jota esittää yksia elokuvahistorian viehättävimpiä viiksiä hienosti kantava Aaron Taylor-Johnson) henkiin koskettavasti. Hän saa katsojan tuntemaan Annaa – joka ei tosiaan ole mikään helppo hahmo – kohtaan niin sääliä, ärtymystä, myötätuntoa kuin hellyyttäkin. Anna Kareninan tarinasta ei myöskään draamaa puutu: mukana on kiellettyä rakkautta, sopimatonta himoa, petoksia ja kuolemaa.

Anna Kareninassa on pettämätön näyttelijäkaarti. Joe Wright tiesi mitä teki kun palkkasi Knightley, Taylor-Johnsonin, Matthew Macfadyenin, Alicia Vikanderin, Jude Law'n, Domhnall Gleesonin ja Kelly Macdonaldin. Ja tässä on vain muutama leffassa esiintyvästä erinomaisesta näyttelijästä. Leffan puvustus on koreaa ja musa kaunista – kaikki elokuvan parissa työskennelleet hoitivat duuninsa loistavasti. Kirjoittaessani näitä vuolaita kehuja minulle tuli ihan suunnaton hinku katsoa Anna Karenina uudelleen!

2. Colette (2018)

Wash Westmorelandin ohjaama Colette kertoo ranskalaisen klassikkokirjailijan Sidonie-Gabrielle Coletten tarinan alkaen siitä kun hän nuorena tapaa karismaattisen kirjailijan, Willyn, ja aloittaa tämän kanssa suhteen. Leffassa seurataan Coletten elämää hänen aloittaessaan oman kirjailijan uransa, joutuessaan taistelemaan oikeudestaan tulla tunnetuksi teostensa luojana, hänen avioliittonsa hajotessa ja hänen aloittaessaan teatteriuran. 

Colette on erinomainen biopic ja loistava kertomus niin nuoren naisen taistelusta paetakseen miehensä varjosta, kuin rapistuvasta avioliitosta ja uuden rakkauden löytämisestä. Colette on mielenkiintoinen persoona – hän on räiskyvä ja uhmakas, hän koettelee aikakautensa rajoja ja hän on sukupuolistereotypioille pitkät haistattava queer-nainen. Leffaa voi kenties kritisoida siitä, että se esittää Coletten hieman liian inspiroivana ja puhtoisena, vaikka hän tosiasiassa oli aika monimutkainen nainen, mutta tämä on kritiikki jota voisi kohdistaa lähes mihin tahansa biopiciin. Ja vaikka näin olisikin, se ei muuta sitä, että Colette on erinomainen elokuva.

Westmorelandin näyttelijävalinnat osuivat kaikki nappiin. Knightley tekee upeaa työtä – tämä on mielestäni yksi hänen uransa parhaimpia roolitöitä – mutta niin tekee myös hänen aviomiestään Willya esittävä Dominic West, joka onnistuu olemaan yhtä aikaa karismaattinen sekä raivostuttava, ja Denise Gough, joka esittää Mathilde de Mornya eli Missyä, josta tulee Coletten pitkäaikainen rakastaja.

3. Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (2003)

Ahh, lapsuuteni suuri suosikki ja ehdottomasti yksi parhaimmista fantasiaelokuvista ikinä: Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous. Tehdessään tämän leffan Gore Verbinski muutti pop-kulttuuria lopullisesti ja loi yhden leffahistorian hauskimmista merirosvoseikkailuista. POTC-leffoissa sekoitellaan hauskasi merirosvokliseitä, mytologiaa, fantasiaa ja historiaa, ja niiden hahmot ovat ikimuistoisia.

Olen lapsesta asti rakastanut Keira Knightleyn Elizabeth Swann -hahmoa. Hänen kasvutarinansa tavallisesta, kokemattomasta aatelistytöstä neuvokkaaksi merirosvokuninkaaksi on upea. Vaikka rakastan koko POTC-trilogiaa, valitsin tälle listalle ensimmäisen elokuvan, Mustan helmen kirouksen, koska se on niistä kaikkein ikonisin ja hauskoin. Vaikka Elizabeth ei vielä tässä leffassa osaa taistella ja hän on vielä kaukana merirosvokuninkaan tittelistä (joka hänelle annetaan kolmosleffassa), hän on jo vahva, itsepäinen, neuvokas ja fiksu. Hän uhmaa laivallista zombimerirosvoja, pitää puolensa perheensä ja yhteiskuntansa odotuksia vastaan, ja ottaa osaa taisteluun miten pystyy. Keira Knightley oli leffan tehdessään todella nuori, mutta jo silloin hän säkenöi.

Elizabeth ja Will olivat myös yksi lapsuuteni isoimmista shipeistä. Heidän tarinansa oli kaunis mutta myös traaginen: muistan kuinka kolmosleffan katsottuani olin aivan lohduton monta päivää. Se, mikä sai heidät erottumaan lukuisista muista shipeistä, joita elokuvissa/sarjoissa/kirjoissa kohtasin oli se, että he molemmat olivat kehittyviä, eläväisiä ja mielenkiintoisia itsenäisiä hahmoja. Kumpikaan ei ollut vain toisen rakkauden kohde. 

4. Herttuatar (2008)

Saul Dibbin ohjaama Herttuatar kertoo Devonshiren herttuattaresta Georgianasta ja hänen elämästään. Erityisesti leffa keskittyy hänen haastavaan avioliittoonsa William Cavendishin kanssa ja salasuhteeseensa poliitikko Charles Greyn kanssa. Herttuatar on visuaalisesti korea ja näyttävä kertomus naisesta, josta tuli jo aikanaan ikoni.

Olen nähnyt Herttuattaren muutaman kerran – se ei siis todellakaan ole niitä Knightleyn leffoja, joita katson koko ajan uudestaan ja uudestaan. Mutta kun aloin miettiä mitkä pukudraamat olisivat hänen parhaimpiaan, Herttuatar nousi välittömästi mieleeni. Se on erinomaisesti näytelty (pääosissa ovat Knightleyn ohella Ralph Fiennes, Hayley Atwell ja Dominic Cooper), tunnelmallinen ja hyvin koskettava. Vaikka viime katselukerrasta on vuosia, muistan jotkut kohdat elävästi näyttelijöiden intensiivisten performanssien ansiosta. Yksi näistä kohtauksista on esimerkiksi se, missä Georgiana, itkien raivosta, sanoo hänen parhaan ystävänsä vietelleelle aviomiehelleen: "She is my sole comfort in our marriage! You have robbed me of my only friend!"

Herttuatarta kehuessani minun täytyy myös mainita leffan upea puvustus ja näyttävät lavasteet. Koska tarina sijoittuu 1700-luvun lopun Englannin hoviin, leffa tihkuu kultaa, pitsiä, muhkeita peruukkeja ja kimaltavia jalokiviä. Ei ole ihme, että se voitti mm. parhaan puvustuksen Oscarin. Hauskana faktana tähän loppuun: Georgiana Cavendish oli prinsessa Dianan iso-iso-iso-isoisän, George Spencerin, isosisko.

5. The Edge of Love (2008)

The Edge of Love on John Mayburyn ohjaama, löyhästi tositapahtumiin perustuva romanttinen sotaleffa, jossa seurataan kahta pariskuntaa – runoilija Dylan Thomasia ja Caitlinia, ja laulajatar Veraa ja häneen ihastuvaa sotilasta, Williamia – toisen maailmansodan aikana. Hahmot ajautuvat salasuhteisiin ja riitoihin, ja lopulta ammuskellaan ystäviä päin. Draamaa siis riittää.

Olen nähnyt The Edge of Love -leffan vain kerran. Minun pitäisi todellakin istahtaa katsomaan se uudelleen, koska muistan sen olleen varsin intensiivinen tapaus – välillä hauska, välillä ankea, välillä herttaisen romanttinen. Erityisesti muistan rakastaneeni sitä, että leffan keskiössä ei loppujen lopuksi niinkään ollut romanttinen rakkaus, vaan Veran ja Caitlinin välille syttyvä ystävyys, jota koetellaan oikein olan takaa. He olivat, minun mielestäni, elokuvan kaunein (platoninen) rakkaustarina. Vaikutuksen minuun teki myös se, miten Cillian Murphy kuvasi hahmonsa sotatraumoja.

The Edge of Love ei ole koskaan tainnut saada sen suurempaa huomiota. Se sai ristiriitaisia arvosteluja: näyttelijöitä kehuttiin, mutta juonen sanottiin olevan hatara ja niin edespäin. Leffa nähdään, varmaan, lähinnä yhtenä Knightleyn monista pukudraamoista ja yhtenä hänen WWII-leffoistaan, joita on useampi (The Imitation Game, The Aftermath ja Sovitus). Minusta se kuitenkin ansaitsisi enemmän arvostusta. Joo, se ei ole virheetön elokuva (mikä leffa nyt olisi), mutta se on mielestäni silti mainio.