Tänään on aika palata Bridgertonin maailmaan! Kirjoitin arvion kolmannen tuotantokauden ensimmäisestä puolikkaasta sen ilmestyttyä ja tänään haluan rupatella vähän ajatuksistani loppupuolikkaasta.
Ennen kun menen yksityiskohtiin – ja spoilereihin – sanon suoraan, että pidin tästä puolikkaasta ehkä hieman enemmän, mutta antaisin sille silti saman arvosanan, eli noin 3,5/5 tähteä, koska vaikka se oli ehdottomasti todella viihdyttävä ja sisälsi juttuja jotka saivat minut hihkumaan riemusta, tämä sarja ei silti ole mikään ylin suosikkini ja jotkut juonikuviot lässähtivät hieman loppua kohden.
Mutta tämä riittänee yleisistä ajatuksistani. Bring on the spoilers!
Päähenkilöt ja romanssi
Penelope oli ehdottomasti tämän kauden säihkyvä helmi. Jaksoissa 5–8 Nicola Coughlan tekee aivan upeaa työtä – ei sillä, että hän olisi koskaan huono – ja tuo kauniisti esille niin Penelopen sisäisen voiman kuin häntä jäytävät epävarmuudet. Pidin kovasti siitä, miten hän ei loppujen lopuksi suostu luopumaan Lady Whistledownin roolista, koska se on ollut hänen tukipilarinsa, hänen voimansa ja hänen salainen valtansa maailmassa, joka on aina ollut häntä kohtaan kylmä, kolkko ja sorsiva – maailmassa, joka ei halua naisten käyttävän ääniään tai omaavan valtaa. Olen iloinen, että hän lopulta paljasti salaisuutensa itse, eikä tullut paljastetuksi: hän sai tehdä itse tämän mullistavan päätöksen. Hauskaa on myös se, että hän tulee jatkamaan julkaisemista omalla nimellään. Minulle tämä kausi oli ennenkaikkea Penelopen tarina.
Penelopen suhteet kehittyvät myös mainiosti. Puhun hänen romanssistaan Colinin kanssa lisää kohta. Nyt haluan keskittyä siihen, miten hänen ja hänen äitinsä Portian välit alkavat vihdoinkin setviytyä. Oli aivan loistavaa nähdä Penelopen vihdoinkin kertovan äidilleen siitä, miten pahalta hänestä on tuntunut, miten Portia on aliarvioinut häntä ja kohdellut häntä huonosti. Toisaalta oli myös ihana nähdä Portian selittävän tekojaan, myöntävän tehneensä virheitä ja äidin ja tyttären siirtyvän uudelle, mukavammalle tasolle suhteessaan. Se, että he molemmat lupaavat toimia tulevaisuudessa paremmin – molemmat ovat tehneet kurjia juttuja – oli ihanaa, samoin kuin se, että Featheringtonit ja Bridgertonit löytävät todellakin yhteisen sävelen ja viettävät iloisena iltapäivää kauden "epilogissa".
Colin ei kakkospuolikkaallakaan ollut minusta mitenkään hirveän kiinnostava, mikä on tietenkin pienoinen pettymys, koska hän on kauden miespääosa. Olihan se kiva nähdä miten hän reagoi Whistledown-paljastukseen ja oppii ymmärtämään, ettei hänen tarvitse pelastaa Penelope ollakseen tämän arvoinen. Hänellä on sarjan halki ollut havaittavissa jonkinlainen sankari-kompleksi ja on hyvä, jos hän alkaa kasvaa siitä ulos. Mutta kummempaa en oikein osaa hänestä sanoa. Hän on ihan söpö ja hauska, mutta ei mitään sen ihmeellisempää.
Penelopen ja Colinin rakkaus oli kovalla koetuksella näissä jaksoissa. He eivät ole parina mikään suosikkini – Kate ja Anthony veivät yhä voiton vaikka heillä oli vain muutama kahdenkeskinen kohtaus näissä jaksoissa – mutta ovathan he söpöjä, ei sitä voi kieltää. Colinilla on hyvä malewife-energia ja hänen puheensa kauden lopussa siitä, kuinka Penelope on vahva, upea, älykäs ja loistava oli herttainen. Oli kivaa nähdä hänen vihdoinkin hyväksyvän kaikki, hyvät sekä huonot, puolet Penelopessa. Seksikohtauksista – täytyyhän ne nyt mainita, kyseessä on sentään Bridgerton – haluan sanoa sen verran, että on ihan hiton virkistävää nähdä pluskokoinen nainen niiden keskiössä. Nicola Coughlan on puhunut paljon siitä, kuinka vapauttava kokemus seksikohtausten kuvaaminen oli, koska hän sai päättää paljonko hänestä näytettiin ja koska hän luotti Luke Newtoniin, ja hän on maininnut myös useaan otteeseen halunneensa, että hänen kehoaan näytetään, koska hänen näköisensä naiset ovat vain harvoin mukana tällaisissa tarinoissa ja kohtauksissa. Penelope on kaunis, haluttava ja seksikäs, sitä ei voi kieltää. Nicola Coughlan on upea nainen. Olen hyvin kiitollinen siitä, että tämä Nicolan annetaan olla roolissaan juuri sen näköisenä kuin on. Penelopen tarina leikittelee makeover-troopilla hauskalla tavalla: Penelope yrittää uudistaa itsensä hienoilla vaatteilla ja kampauksilla, mutta se ei lopulta tuo hänelle muuta iloa kuin sen, ettei hänen tarvitse enää käyttää äitinsä valikoimia räikeitä asuja. Monissa muissa tarinoissa naisen täytyy vain vaihtaa vaatteita ja kenties laihduttaa, ja pam, hän on iloinen ja saa elämänsä rakkauden. Penelopen täytyy kuitenkin kasvaa henkisesti – muuten hän voi pysyä aivan samanlaisena kuin ennenkin, koska hänen ujoudessaan, ulkonäössään ja nörttiydessään ei koskaan ollut mitään vikaa. Hänen ei tarvitse muuttua "ansaitakseen" Colinin.
Sivujuonet
Yksi isoimmista ongelmistani tämän kauden ensimmäisen puolikkaan kanssa oli se, että sivujuonia tuntui olevan hieman liikaa. Kakkospuolikkaalla sarjan fokus on ehdottomasti enemmän Penelopessa, Colinissa ja heidän suhdettaan varjostavassa Whistledown-roolissa, mutta tämä johti siihen, että jotkut sivujuonista lässähtivät tai lähes unohtuivat. En ehkä ollut Mondrichien pariskunnan juonen ylin ystävä, mutta se, miten vähän heitä oli kakkospuolikkaalla tuntui oudolta, ottaen huomioon kuinka paljon heitä oli ensimmäisissä jaksoissa. Kausi olisi voinut olla hieman tasapainoisempi: jos alusta asti olisi ollut muutama sivujuoni vähemmän, olisi koko paketti tuntunut koherentimmalle.
Ennen kuin siirryn juoniin joista pidin kovasti, hoidetaan alkuun alta loput kritiikkini. Violet Bridgertonin ja lordi Andersonin romanssi on ihan hauska, mutta ei kovinkaan kiinnostava. En ole mitenkään heitä vastaan, he eivät vain olleet minun juttuni. Se, miten Cressidan ja Eloisen ystävyys päättyi harmitti minua, koska heillä oli monia mukavia kohtauksia ensimmäisellä puolikkaalla ja aloin jo toivoa, että Cressida voisi kehittyä parempaan suuntaan. Minusta oli ihana nähdä kahden hyvin erilaisen naisen löytävän toisensa ja tutustuvan, luottavan toisiinsa ja auttavan toisiaan, mutta kakkospuolikkaalla heidän ystävyytensä vain unohtui. Cressida suri ja selvästi katui harmia, jota hän aiheutti Eloiselle, mutta Eloise tuntui vain jättävän Cressidan taakseen. Oliko heidän ystävyytensä koskaan edes aitoa? Penelope kysyi samaa Eloiselta ja jäin miettimään sitä itsekin. Olisin toivonut jotain isoa kohtausta heidän välilleen: välienselvittelyä, jotain sellaista. Se, että Cressida oli kakkospuoliskon ns. iso "pahis" ei harmittanut minua – pidän siitä, että hän on mälsä ihminen, mutta ei vailla inhimillisyyttään tai surujaan (ymmärsin täysin miksi hän meni niin pitkälle paetakseen kamalaa perhettään) – mutta toivoin, että hän olisi ollut myös jotain muutakin.
Mutta nyt takaisin positiivisiin juttuihin! Kate ja Anthony olivat, kuten aina, ihania ja hauskoja, ja jokainen hetki heidän kanssaan oli riemastuttava. Arvelinkin, että he palaavat toiselta häämatkaltaan perijää odottaen ja luonnollisesti tämä johti kaikenlaiseen söpöyteen, kuten Anthonyyn suutelemassa palvomansa vaimon vatsaa ja anastamassa itselleen jo nyt mitä imelimmän isän tittelin. En malta odottaa, että näen millainen hän on sitten kun pienokainen on syntynyt! Minusta oli myös ihanaa, että Anthony ehdottaa Katelle matkaa Intiaan, koska hän haluaa tutustua vaimonsa kulttuuriin ja kotimaahan, jotta he voivat kasvattaa lapsensa tuntemaan toisen puolen perimästään ja jotta hän voi oppia tuntemaan Katen vielä paremmin. Oli mukava nähdä, että hän kunnioittaa vaimonsa juuria ja kulttuuria.
Siinä missä Cressidan ja Eloisen suhteen kariutuminen suretti minua, Penelopen ja Eloisen suhteen elpyminen puolestaan ilahdutti minua. Heidän ystävyytensä oli ensimmäisen kahden kauden parhaimpia juttuja ja oli mälsää nähdä heidän riitelevän, vaikka ymmärsinkin Eloisen kiukun, olihan Penelope aiheuttanut hänen perheelleen paljon harmia. Oli ihanaa nähdä heidän löytävän toisensa jälleen, antavan toisilleen anteeksi ja palavaan vanhaan tuttuun dynamiikkaansa. Odotan innolla näkeväni tulevilla kausilla miten Eloise omaksuu roolinsa Penelopen ja Colinin pojan tätinä. Ystävyyksistä puheen ollen – Violetin ja lady Danburyn väliset kohtaukset olivat todella mukavia, erityisesti loppua kohden kun he juttelivat Violetista ja Andersonista ja vakuuttivat toisilleen, että heidän ystävyytensä ei riipu kestäkään tai mistään palveluksista mitä he saattavat toisilleen tehdä. Pidän molemmista naisista kovasti ja näyttelijät toivat kohtaukseen paljon sanomatonta historiaa: katsoja vaistoaa, että nämä naiset ovat tunteneet toisensa jo pitkään ja kokeneet vaikka mitä.
Lopuksi, haluan puhua hieman Francescan ja John Stirlingin juonesta. He olivat viehättävää vaihtelua sarjan muista romansseista, jotka ovat dramaattisia, suureleisiä ja täynnä kaikenlaisia käänteitä ja mullistuksia. John ja Francesca vain yksinkertaisesti tapasivat, tykästyivät toisiinsa, löysivät yhteisen sävelen, rakastuivat ja menivät naimisiin. Toki Francescan kausi on yhä edessä, joten draamaa on tulossa, mutta nyt, tällä kaudella, he olivat vain normaali, herttainen pariskunta. Pidin siitä, että Francesca toimii oman päänsä mukaan ja valitsee sen miehen, jonka kanssa hän voi olla oma, rauhallinen, vetäytyvä itsensä ja, jonka kanssa hän tuntee voivansa kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Pidin myös siitä, että Violet oppii arvostamaan Johnin hiljaista arvokkuutta ja vähäeleistä rakkautta. Hänen oma avioliittonsa oli intohimoinen ja räiskyvä, mutta se ei tarkoita, etteikö rauhallisempi rakkaus voisi olla aivan yhtä voimakasta.
Arvostin myös sitä, ettei Francescan halua vetäytyä perheensä luota Skotlantiin Johnin tilalle esitetty negatiivisena asiana. Loppujen lopuksi, hänen perheensä ymmärtää hänen halunsa kokeilla erilaista elämää – elämää, joka ehkä sopii hänen kaltaiselleen rauhaa ja hiljaisuutta rakastavalle naiselle paremmin – koska he haluavat Francescan olevan onnellinen ja koska he tietävät, ettei heidän välinen rakkautensa minnekään katoa. He ovat Bridgertoneja – aina – eikä pelkkä välimatka voi rikkoa heidän sidettään. Se, että Violet päästää Francescan menemään hymyssä suin, tietäen, ettei tämä halua paeta perhettään vaan ainoastaan luoda oman paikkansa, oli ihanaa. Näissä jaksoissa oli muutenkin kivoja vanhemmuusjuttuja. Violet paini omien ongelmiensa kanssa, ja Portia puhui Penelopelle paljon siitä, kuinka hankalaa hänen oli kasvattaa kolme tytärtä maailmassa, joka on rakennettu naisia vastaan puolisonaan mies, joka ei ollut luotettava. Portian rakkaus on ongelmallista ja ehdollista, mutta hän välittää lapsistaan myös. Oli mukava nähdä hänen saavan uuden mahdollisuuden äitiyteen lapsiltaan, erityisesti Penelopelta, ja ottavan sen vastaan kiitollisena.
Luojan kiitos olin väärässä – ajatuksia representaatiosta
Kuten tämän kauden ensimmäisestä puolikkaasta kirjoittamastani arviosta saattoi päätellä, minua turhautti Bridgertonin ylenpalttinen heterous ja se, miten naisten välistä suhdetta käytettään miesten kiihottamiseksi. Kirjoitin pitkän pätkän siitä, kuinka tämä ärsytti minua ja kuinka toivoin sarjan uskaltautuvan ottamaan mukaan queerhahmoja.
En tiedä miten kuvailla sitä riemua ja järkytystä jota tunsin, kun Tilley esitteli suosikkihahmoni Benedictin ystävälleen Paulille, ja tajusin mihin juoni on menossa. En uskonut silmiäni, kun näin Benedictin suutelevan Paulia ja hyppäävän sänkyyn tämän ja Tilleyn kanssa. Saatoin päästää jokusen riemun kiljahduksen, koska olen sarjan ihka ensimmäisestä jaksosta asti ollut sitä mieltä, että Benedictissä on hyvin biseksuaali/panseksuaali fiilis. En todellakaan koskaan olisi ajatellut sarjan aidosti antavan meille canon bi/pan Benedictin. Tilleyn ja Benedictin välinen kohtaus, jossa Tilley puhuu siitä, että vaikka heidän yhteiskuntansa on monin paikoin kovin karu ja epäluonnollinen, kahden ihmisen välinen läheisyys ja halu ei koskaan ole epäluonnollista, oli todella ihana, koska Benedictistä näki, kuinka tärkeää sen kuuleminen oli hänelle. Tilleyn ja Benedictin suhde ei ollut kauden parhaita juonikuvioita (minne Benedictin pyrkimykset olla suuri taiteilija hävisivät?!), mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä, että se johti meidät tänne, bi/pan Benedictin äärelle. Myös se, että Benedict lopussa kiittää Tilleytä, ennen heidän eroaan, siitä, että tämä antoi hänelle tämän "vapauden" – vapauden tuntea itsensä, kokeilla ja ymmärtää asioita itsestään turvallisessa tilassa – oli todella sydämellinen.
Aion riemuita queer Bridgerton-pojastani vielä todella pitkään, mutta mielessäni viipyilee jo kuitenkin huoli siitä, että Benedictin biseksuaalisuus/panseksuaalisuus tullaan unohtamaan tai että se jää vain kolmenkimppojen ja kokeilun tasolle. Mutta koen nyt paljon enemmän luottamusta tämän sarjan kirjoittajia kohtaan ja aion päättäväisesti uskoa siihen, että he kunnioittavat tätä osaa Benedictistä tulevaisuudessa, vaikka hän päätyisikin, kuten hän kirjassa päätyy, naimisiin naisen kanssa.
Tätä huolta auttaa pitämään aisoissa se, etteivät sarjan tekijät selvästikkään pelkää muutella kirjojen juonia ja hahmoja olemaan queerystävällisempiä (lause, jonka kirjoittaminen tuo niin paljon riemua minulle ja huvittaa minua edellisen arvion kiukkuni huomioon ottaen). Francesca tapaa kauden lopussa uuden aviomiehensä Johnin serkun, Michaela Stirlingin, joka on Francescan kirjassa nimeltään Michael – sarjan kirjoittajat siis niin sanotusti genderswappasivat Michaelin hahmon antaakseen tilaa queersuhteille. Bi!Benedict oli jo uskomaton yllätys, joten olin aivan haltioissani, kun tajusin, että Francesca on myös queer. En sano Francescan, Johnin ja Michaelan tulevaisuudesta muuta kuin, että en malta odottaa näkeväni miten sarja adaptoi kirjan juonen.
Vaikka olen nyt ylistänyt vuolaasti tätä tuotantokautta sen queeriydesta ja siitä, että meillä on nyt useampikin canon queer Bridgerton, haluan painottaa, ettei tämä sarja silti ole mikään queer-representaation helmi. Tämä kausi ottaa kuitenkin isoja harppauksia kohti parempaa, inklusiivisempaa tarinaa. Ja siitä olen todella, todella kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti