Historiallinen fiktio historian tukena

Luen todella paljon historiallista fiktiota. Luen myös todella paljon tietokirjoja ja artikkeleita historiasta, niin opiskelujen vuoksi kuin ihan huvikseni. Olen kirjoittanut yliopistourani aikana muutaman esseen historian ja historiallisen fiktion suhteesta – eräs näistä käsitteli sitä, miten Winston Grahamin oma aikakausi näkyi hänen historiallisessa Poldark-sarjassaan – joten olen miettinyt jonkin verran sitä, miten historialliseen fiktioon pitäisi suhtautua ja mitä se voi antaa lukijalleen.

Vaikka minun täytyy näin aloittelevana historioitsijana alleviivata, että jos haluat varmasti pätevää ja autenttista tietoa historiallisesta henkilöstä, tapahtumasta tai aikakaudesta, älä käänny historiallisen fiktion puoleen vaan etsi käsiisi pätevän asiantuntijan tietoteos tai artikkeli, olen aina ollut sitä mieltä, että yksi historiallisen fiktion parhaimpia puolia on se, että se on opettavaista. Olen fiktiolle velkaa niin monesta historiallisesta kiinnostuksenkohteestani: Egyptin prinssin katselu herätti minussa lapsena innostuksen muinaista Egyptiä kohtaan, Hamilton-musikaali innosti minua tutustumaan tarkemmin Yhdysvaltojen itsenäistymisprosessiin, Ruta Sepetysin I Must Betray You johdatti minut kuumeisesti googlaamaan Romanian kommunistista aikakautta ja palvomani TV-sarja Black Sails innosti minua perehtymään merirosvojen historiaan. Esimerkkejä olisi vielä vaikka kuinka monta, mutta on ehkä paras siirtyä eteenpäin. 

Historiallinen fiktio voi siis antaa lukijalleen/katsojalleen ikkunan, josta tirkistellä menneeseen aikaan ja jota fiktion ihailija voi myöhemmin itse laajentaa tietokirjojen tai muiden elämysten kautta. Historiallista fiktiota ei tule ottaa 100% autenttisena, koska se ei ole fiktion tarkoitus tai tavoite. Esimerkiksi kirjailijat tulevat aina muokkaamaan menneisyyttä – historiallisella henkilöllä voi kirjassa esimerkiksi olla vain yksi lapsi, vaikka todellisuudessa niitä oli monta, tai jokin tapahtuma voi sattua lähempänä toista tapahtumaa, koska aikajanojen muovailu tekee tarinasta dramaattisemman – ja tämä on ihan okei. Fiktio on aina fiktiota, ja kirjailijan tehtävä on kertoa paras mahdollinen tarina, ja välillä tarinan kertoakseen historiaa on muutettava. Mielestäni tämä ei kuitenkaan vähennä historiallisen fiktion arvoa laisinkaan tai tee siitä yhtään vähemmän mielekästä opastajaa historian maailmaan. Nykyään kun aloitan historiallisen romaanin, olen aina innoissani siitä, mitä se voi kertoa minulle menneisyydestä ja millaisen uuden näkökulman se voi tarjota aikakauteen johon se sijoittuu, mutta tiedostan aina, että minun ei pidä sokeana luottaa kaikkeen mitä luen. Jos kirjailija ei ole liittänyt tarinansa loppuun lukua, jossa hän selventää historiallisia faktoja ja ns. myönnä mitä hän on tarpeen tullen muutellut (nostan hattua erityisesti sille, miten rehellisiä Ruta Sepetys ja Kate Quinn ovat näissä teksteissä kirjojensa lopussa!), niin yleensä vietän muutaman tuokion googlaillen itse mitkä kirjan tapahtumista olivat aitoja ja mitkä keksittyjä. 

Hyvä esimerkki siitä, mitä historiallinen fiktio antaa minulle historioitsijana on se, miten fiktion kautta ymmärrykseni toisesta maailmansodasta on syventynyt. Olen opiskellut aikakautta paljon lukiossa ja yliopistossa, ja olen kirjoittanut vaikka mistä eri näkökulmista esseitä ja muita tekstejä. Olen siis suhteellisen perehtynyt aiheeseen. Historiallinen fiktio on kuitenkin antanut minulle niin paljon uutta tietoa ja syventänyt ymmärrystäni entisestään. Ruta Sepetysin upea Between Shades of Gray -teos sai minut ajattelemaan aiempaa enemmän Baltian maiden väestön julmaa kohtelua ja sortoa Neuvostoliiton toimesta. Toista maailmansotaa opiskellessa holokausti ja juutalaisten systemaattinen tuhoaminen Saksassa nousee usein, ymmärrettävästi, etusijalle, mutta tajusin Sepetysin teosta lukiessa, että se on johtanut siihen, etten ole missään vaihessa opiskelujani päässyt perehtymään muihin aikakauden laajamittaisiin sortoihin. Suomalaisena, jonka kotimaalle olisi voinut helposti tapahtua sama kuin Virolle, Liettualle ja Latvialle toisen maailmansodan aikana, tunsin tietynlaista häpeää tajutessani, että vaikka tiesin mitä Stalin teki Baltian maille, en ollut koskaan todella pysähtynyt ajattelemaan sitä. Olen kiitollinen Sepetysin teokselle tästä hyvin kiitollinen. 

Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja puolestaan sai minut pohtimaan valokuvaajien ja toimittajien roolia sodassa, mikä on teema, jota en ollut koskaan aiemmin esimerkiksi opiskeluissani ajatellut sen tarkemmin. Sukupuolihistoriaan keskittyvänä historioitsijana arvostin teoksessa myös erityisesti sitä, miten se toi esille naisvalokuvaajan aseman aikakautena, jolloin usein ajateltiin, ettei naisella ole mitään paikkaa sotatantereella. Maailmansotien aikaan sijoittuva fiktio on myös esitellyt minut lukuisille merkittäville historiallisille hahmoille, joista en ollut ikinä kuullutkaan. Olen esimerkiksi niin iloinen, että tiedän kuka Stefania Podgorska oli – kiitos tästä Sharon Cameronin upealle The Light in Hidden Places -romaanille. Fiktio on syventänyt ymmärrystäni maailmansodasta, saanut minut pohtimaan aivan uudenlaisia näkökulmia ja innostanut minua perehtymään teemoihin, joiden en aiemmin uskonut minua kiinnostavan. Vietin esimerkiksi tovin googlaillen radioiden käytöstä sodassa luettuani Anthony Doerrin loistavan Kaikki se valo jota emme näe -teoksen, jossa pohditaan paljon radion asemaa sekä tuhon että toivon välineenä sodassa.

Kenties merkittävin historiallisen fiktion lahja maailmalle on se, miten se elävöittää historiaa ja tekee alasta, jonka ihmiset helposti mieltävät kuivakaksi ja tylsäksi tunteikasta ja aidonoloista. Minusta historia ei ole koskaan ollut tylsää, mutta muistan jo ala-asteajoiltani, kuinka monet ystäväni pitivät sitä puisevimpana kaikista oppiaineista. Jälkeenpäin olen miettinyt mikä juuri historiassa teki siitä niin monelle puuduttavaa. Olen päätynyt siihen tulokseen, että historiaa opetetaan usein väärillä tavoilla. Oppilaat pakotetaan pänttäämään vuosilukuja, nimiä, paikkoja ja tapahtumien kronologiaa, ja se jos mikä tappaa opiskeluinnon. Jos opettaja painottaa opetuksessaan esimerkiksi numeroita, voivat opiskelijat helposti unohtaa sen, että historiassa on aina kyse ihmisistä. Historia on ihmisten valintoja, tunteita, reaktioita, tekoja ja päätöksiä, ja minun mielestäni juuri se tekee historiasta kiehtovaa. Ihmiset ovat monimutkaisia, ristiriitaisia, kykeneviä äärimmäiseen julmuuteen sekä äärimmäiseen hyvyyteen, ja historia heijasteleekin ihmisluontoa kaikessa moninaisuudessaan. Historia ei ole myöskään vain hienojen miesten oleilua hienoissa kartanoissaan, jossa he tekevät hienoja päätöksiään, vaan se on niin paljon muutakin. Historia oli kouluaikanani lähinnä poliittista historiaa ja suurmieshistoriaa, mikä uuvutti monia ystäviäni, koska he eivät jaksaneet pysyä perillä siitä, kuka kuningas teki mitäkin, kuka keisari peri vallan keneltäkin ja kuka teki päätöksen A ja kuka puolestaan sopimuksen B. Kenties historia olisi oppiaineena kiehtovampi useammalle nuorelle, jos historianopetuksessa ehdittäisiin perehtyä enemmän myös tavallisten ihmisten elämään, vähemmistöjen näkökulmiin, taiteeseen ja tieteeseen, ja ihmissuhteisiin. Sen sijaan, että esimerkiksi sotaa käsiteltäisiin vain listana taisteluita, kenraalien nimiä ja vuosilukuja, voitaisiin keskittyä siihen millaista rintamalla oli elää ja millaisia alkuperäistekstejä esimerkiksi sotilaat tai hoitajat ovat jättäneet jälkeensä. Tällainen näkökulma tekisi historiasta elävämpää ja muistuttaisi nuorta, että historian toimijat ovat olleet tuntevia, ajattelevia ihmisiä kuten hekin, eivätkä vain nimiä oppikirjan sivulla.

Historiallinen fiktio on oiva tuki esimerkiksi kouluopetuksessa saadulle historiantietämykselle. Koulussa oppii mitä tapahtui, mitä tapahtumasta seurasi ja ketkä tapahtuman merkittävimmät hahmot olivat, kun taas fiktio voi antaa sinulle jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä tapahtuman kokeminen tuntui ja millaisia ajatuksia se saattoi herättää. Fiktiiviset hahmot, vaikka he olisivat täysin keksittyjä tai vain osin aitoihin historiallisiin ihmisiin perustuvia, tuntuvat parhaimmillaan eläviltä, hengittäviltä olennoilta, ja heidän kauttaan jonkin historiallisen hetken kokeminen voi saada kuivakalta tuntuneen alaviitteen oppikirjassa tuntumaan siltä mitä se aina olikin: aidolta tapahtumalta, joka tapahtui aidoille ihmisille. Ihmisen on myös mielestäni hankalampi unohtaa jotain minkä hän on nähnyt tai lukenut tarinan muodossa kuin asian, jonka hän luki kerran oppikirjassa – itse ainakin saatan lukea jostain tapahtumasta tai ihmisestä useammankin kerran akateemisessa artikkelissa tai kirjassa, enkä silti saa aina painettua mieleeni kuka hän oli ja mitä hän teki. Mutta jos katson hänen elämästään vaikkapa elokuvan, samaistun hänen tunteisiinsa ja kohtaan hänet elävänä, puhuvana ja tuntevana olentona, muistan hänen tekonsa ja merkityksensä historialle paljon tarkemmin. En esimerkiksi tiedä muistaisinko Alexander Hamiltonia lainkaan yhtä hyvin ilman Lin-Manuel Mirandan upeaa musikaalia, jos olisin lukenut hänestä vain tietokirjoissa ja artikkeleissa. 

En halua vaikuttaa siltä, että vähättelisin akateemisen historiakirjoituksen tai populaarin tietokirjallisuuden merkitystä: ne ovat elintärkeitä ja niiden pariin ihmisen tulee kääntyä halutessaan mahdollisimman autenttista tietoa. Olen historioitsija ja haluan itsekin kirjoittaa ja julkaista akateemista tai populaaria tietokirjallisuutta. Haluan kuitenkin painottaa sitä, että mielestäni historiallista fiktiota tulisi syleillä ja arvostaa opastajana ja mahdollisena historiaharrastuksen innostajana. Olen kiitollinen siitä, että historiallinen fiktio on niin suosittu genre, koska se tarkoittaa, että niin monet ihmiset saavat edes sitten tarinoiden kautta jotain kosketuspintaa menneeseen ja alaan, jota he mahdollisesti saattoivat vihata kouluaikoinaan sen tylsyyden vuoksi. Olen myös erityisen iloinen siitä, että historiallisessa fiktiossa keskitytään nyt myös aiempaa enemmän eri vähemmistöjen näkökulmii. Ainakaan minun kouluaikojeni historian oppikirjoissa ei esimerkiksi homoja, lesboja tai transihmisiä kummemmin näkynyt. Se, ettei vähemmistöjä oteta mukaan historian opetukseen ja kaanoniin, voi helposti antaa opiskelijalle vääristyneen kuvan siitä, että historia on aina ollut pelkkien heteroiden ja cis-ihmisten asuttamaa. Historia kuuluu kaikille, ja jos fiktiivinen tarina voi muistuttaa lukijaansa tai katsojaansa siitä, etteivät historian toimijat ole aina olleet vain valkoisia, heteroita, varakkaita cis-miehiä, olen siitä kiitollinen.

Kirjoitin tämän miniesseen flunssaisessa huurussa ja allergiaoireideni nujertamana, joten pahoittelen, jos jotkut kohdat ovat sekavia tai jos virkkeeni ovat monirivisiä: huomaan, että mitä sumuisemmassa tilassa olen, sitä innokkaampi pilkkujen ja ajatusviivojen hyödyntäjä minusta tulee. Toivon, että sain kuitenkin ajatukseni paperille edes jotakuinkin koherentisti ja ymmärrettävästi. In short, historiallinen fiktio on mielestäni tärkeää ja arvokasta, koska se voi auttaa lukijaansa/katselijaansa ymmärtämään historiaa paremmin, herättää heissä kiinnostusta ja ohjata heidät tietokirjallisuuden pariin. Historiallisen fiktion genre on myös täynnä upeita, tunteikkaita tarinoita, kiinnostavia hahmoja ja loistavaa proosaa – se ei ole tärkeää vain sen vuoksi, miten se voi tukea historiaa oppiaineena, vaan ihan itsensä vuoksi omana taiteenmuotonaan.

5 Suosikkia: Harley Quinn -tarinat

DC:n sarjakuvista, elokuvista, peleistä ja kirjoista tuttu Harley Quinn on yksi suosikkihahmoistani ikinä. Hän on ehdottomasti DC:n parasta antia, mutta hän on myös yleisesti yksi lemppareistani. 

Kirjoitan hänestä varmaan joskus pidemmänkin tekstin, mutta näin aluksi, ajattelin jakaa listan tarinoista, joissa Harley pääsee mielestäni parhaiten oikeuksiinsa tai ovat muuten vain loistavia tarinoita. Harley on minulle kovin rakas monesta syystä, mutta yksi niistä on ehdottomasti se, miten erilaisia tarinoita hänestä tai hänen kauttaan voi kertoa. Tässä listassa tulee aika hyvin esille hahmon monenkirjavuus: lista sisältää tarinoita, joissa hän on itsenäinen nainen jahtaamassa unelmiaan, nuori opiskelija etsimässä paikkaansa maailmassa, fiksu tohtori, joka hukkuu rakkauteensa mielipuolta kohtaan, ja räväkkä pahis, joka alkaa epäillä rooliaan pahiksena ja unelmoida toisenlaisesta elämästä.

1. Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn)

Birds of Prey on Harleyn sooloelokuva, jossa hän, erottuaan Jokerista, pyrkii löytämään itsensä ja pääsemään eroon julman exänsä varjosta. Hän huomaa kuitenkin pian, että vain rooli Jokerin tyttöystävänä piti hänet turvassa Gothamin rikollispomoilta, ja hän joutuu lyöttäytymään yhteen värikkään naisporukan kanssa päihittääkseen heidät. 

Leffa on hauska, värikäs ja hypähtelee aikatasojen välillä Harleyn kertoessa tarinaansa ja unohdellessaan kertoa asioita loogisessa järjestyksessä, eli on juuri sellainen kuin Harleyn oman elokuvan pitääkin olla. Pidän myös siitä, miten elokuvassa ei taistella alieneita, supervoimakkaita pahiksia ja heidän hirviöiden armeijoitaan vastaan tai muuta supersankarielokuville tyypillistä, vaan kyseessä on hyvin "pieni" tarina – vaakalaudalla ei ole koko maailma tai kokonainen kaupunki, vaan viiden naisen henki ja vapaus. Birds of Prey tuntuu tämän takia virkistävän erilaiselle. Leffasta tekee virkistävän myös se, että sen keskiössä on ryhmä naisia, jotka ovat kaikki erilaisia ja monimutkaisia, ja se, että elokuvan visuaalisesta maailmasta, naisten puvustuksesta ja suhteista näkee, että leffan on ohjannut nainen. Harleyta, kuten ei muitakaan leffan naisia, ei ole ylenpalttisesti seksualisoitu, mikä on supersankarileffoissa valitettavan usein naisen kohtalona. Pakko on myös mainita, että Ewan McGregor tekee leffan pääpahiksena, Roman Sionisina, upean suorituksen!

Birds of Prey on minulle tärkein Harley-tarina, koska se oli ensimmäinen tarina, jossa koskaan kohtasin Harleyn. Menin katsomaan elokuvan, koska ajattelin, että se voisi olla hauska ja koska Harleyn hahmo vaikutti kiinnostavalta. Olen niin iloinen, että menin, koska löysin yhden lempielokuvistani ikinä sekä lemppari-Harleyni ikinä – Margot Robbie loistaa roolissaan.

2. Harleen (Stjepan Sejic)

Harleen on synkkä, upeasti kuvitettu ja koskettava minisarjakuva (se sisältää vain kolme lukua), joka kertoo Harley Quinnin syntytarinan uudella tavalla. Sejic nojaa Paul Dinin ja Bruce Timmin Mad Love -tarinan perusjuoneen, mutta tekee siitä omanlaisensa ja, mielestäni, sitäkin paremman. 

Sejic kuvaa Harleyn ja Jokerin suhteen synnyn ja kehityksen karmaisevan hienolla tavalla. Sarjakuvaa lukiessa tunsin koko ajan valtavaa halua suojella Harleyta Jokerilta ja hänen omilta tunteiltaan, koska minulla on lukijana Harleyta parempi käsitys Jokerista ja siitä mihin Harleyn valinnat tulevat hänet johtamaan. Sejic ei romantisoi Harleyn ja Jokerin suhdetta, mutta hän kertoo eräänlaisensa rakkaustarinan: synkän rakkaustarinan, kaunotar ja hirviö -tarinan, jossa kaunotar ei onnistu pelastamaan hirviötä. Harleyn valumista pimeyden, väkivallan ja viettelevän hulluuden maailmaan oli kuitenkin kiehtovaa lukea. Sejicin omat kuvitukset olivat huikaisevia, ja monet sarjakuvan sivuista sisälsivät kuvia, jotka voisin ilolla printata koristamaan seiniäni. Myös sarjan teksti on kaunista.

Siinä missä Birds of Prey on hauska, räiskähtelevä ja värikäs pläjäys, Harleen on melankolinen, häiritsevä ja monin paikoin masentava. Yhdessä teokset kuvastavat Harley Quinnin hahmon monitasoisuutta parhaimmillaan: tarinat ovat niin erilaiset, mutta niiden keskiössä on silti sama hahmo, eikä kumpikaan versio Harleysta tunnu toista autenttisemmalta tai paremmalta.

3. Mad Love (Paul Dini & Bruce Timm)

Paul Dinin ja Bruce Timmin Mad Love oli ensimmäinen tarina, joka kertoi Harley Quinnin taustatarinan. Se on klassikko ja hyvin tärkeä Harleyn hahmon kehitykselle, mutta se on myös ihan vain todella loistava sarjakuva. 

Tarinan taide on värikästä ja tyyliteltyä (se on piirretty samaan tyyliin kuin klassinen Batman-animaatiosarja), ja hahmojen teot ja eleet ovat sarjakuvamaisen liioteltuja, mutta tarinan ytimessä on hyvin inhimillinen, surullinen tarina. Mad Love on kertomus naisesta, joka on jumissa väkivaltaisessa parisuhteessa, mutta ei kykene sitä itse näkemään tai hyväksymään. Harley palvoo Jokeria, hän antaa tälle kaiken anteeksi ja Jokerin toimiessa julmasti, Harley keksii syitä, jotka oikeuttavat tämän teot. Harley on kenties superpahiksen kätyri, eikä siis mitenkään herttainen tai hyvä ihminen, mutta hän on myös emotionaalisen ja fyysisen väkivallan uhri, ja se, miten Dini ja Timm painottelevat näiden kahden roolin välillä tässä lyhykäisessä sarjakuvassa, on upeaa. Vaikka Harley ei ole hyvis tai sankari, lukija säälii häntä ja haluaa hänen heräävän huumastaan. Jokeri on Mad Lovessa myös pelottavimmillaan, koska hänen julmuutensa ei näyttäydy yliampuvina suunnitelmina tai epärealistisina tempauksina, vaan arkipäiväisenä, tosielämän julmuutena: hän on pahoinpitelevä puoliso, joka halveksuu kumppaniaan.

Mad Love on niitä Harley-tarinoita, jonka soisin kenen tahansa hahmon fanin – tai ns. aloittelevan fanin – lukevan. Se on aidosti koskettava katsaus Harleyn surulliseen tilanteeseen ja hänen kieroutuneeseen suhteeseensa Jokeriin, mutta se on myös merkittävä edistysaskel Harleyn tarinassa. Dini ja Timm antoivat hänelle hänen taustatarinansa, joka on ollut pohjana niin monessa sitä seuranneessa tarinassa.

4. DC Icons: Harley Quinn -trilogia (Rachael Allen)

Rachael Allen on julkaissut DC Icons: Harley Quinn -trilogiassa jo kaksi kirjaa: Reckoning ja Ravenous. Tämä trilogia kertoo aivan uudenlaisen version Harleyn tarinasta. Hän aloittaa Reckoning-kirjan Gothamin yliopistoon pääsystä unelmoivana lukiolaisena, joka pääsee harjoitteluun neuropsykiatriaan keskittyvään labraan. Havaitessaan kuinka akateeminen tieteen maailma on misogynian riivaama ja kohdatessaan itse väkivaltaa miesten taholta, Harley ajautuu kapinallisten tyttöjen porukkaan, joka alkaa taistella naisvihaa vastaan keinoja kaihtamatta. Ravenous jatkaa Harleyn tarinaa, ja tuo kuvioihin muun muassa Poison Ivyn hahmon.

Pidän Allenin kepeästä kirjoitustyylistä ja siitä, miten on vanginnut Harleyn äänen. On myös mielenkiintoista seurata Harleyta, joka on kiinnostunut neuropsykiatriasta ja mielenterveysongelmien biologisemmasta puolesta hoitavan työn sijaan. Trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet aivan omanlaisiaan tarinoita, mutta niissä on silti havaittavissa Harleyn tarinan perinteiset virstanpylväät: psykiatria, merkittävä suhde Jokeriin, ystävyys Poison Ivyn kanssa, muutos hyviksestä joksikin synkemmäksi, sukellus happoaltaaseen ja niin edespäin. Trilogian omalaatuisuus yhdistettynä sen tietynlaiseen perinteisyyteen tekee kirjoista hyvin mielenkiintoisia lukea, koska odotan aina innolla, että pääsen näkemään miten Allen on sisällyttänyt jonkin asian teokseensa ja tehnyt siitä omansa.

Trilogia on myös hyvin queer, mikä on aina plussaa minulle, ja Harley on kirjassa avoimesti ja selkeästi biseksuaali. Harley on DC:n kenties merkittävin ja kuuluisin queerhahmo, ja olen hyvin iloinen siitä, että Allen antaa kirjassaan tilaa Harleyn seksuaalisuuden kehittämiselle ja kunnioittamiselle. 

5. Harley Quinn (2019–)

Aikuisille suunnattu, kieleltään ja sisällöltään räävitön, väkivaltainen ja kaikinpuolin yliampuva animaatiosarja Harley Quinn on todella hauskaa katsottavaa. Sarjassa seurataan Harleyn elämää tämän erottua Jokerista ja aloitellessaan omaa uraansa pahiksena Gothamissa. Apunaan hänellä on hänen paras ystävänsä Poison Ivy, sekä omalaatuiset King Shark ja Clayface. 

Tässä verisessä hupailussa vilahtelee päähenkilöiden ohella vaikka keitä merkittäviä DC-hahmoja: Justice League esiintyy jokusen kerran, kuten myös Lex Luthor, Swamp Thing, Catwoman, Pingviini ja Arvuuttaja. Monet näistä kuuluisista hahmoista eivät kuitenkaan ole sellaisia kuin odotat heidän olevan, vaan sarjassa leikitellään hahmojen perinteisillä rooleilla yllättävillä tavoilla. Bruce Wayne on ehkä dramaattinen, tragedioita kokenut sankari, mutta hän on myös vähän hömelö, rikkaudessaan etuoikeutettu (ja tästä aivan tietämätön) ja rakkaudessa täysi tolvana. Arvuuttaja rakastuu Clock Kingiin, ja yhdessä he tavoittelvat Gothamin parhaimman julkkisparin palkintoa. Pidän siitä, miten tämä sarja ei ota itseään tai DC:n maailmaa liian vakavasti ja tekee jopa hellästi pilkkaa DC:n perinteistä ja hahmoista. Rakastan sarjassa myös erityisesti Harleyn ja Ivyn suhdetta, joka syventyy kausien edetessä ystävyydestä rakkauteen – #harlivyforever.

Sarja ei ole virheetön ja etenkin ensimmäisellä kaudella on joitain mälsiä vitsejä ja tyhmiä juonenkäänteitä, mutta sarja on ollut parempi myöhemmillä kausilla. Se ei siis ole täydellinen tapaus, mutta silti tosi viihdyttävä. Harleyn hahmo on elementissään, koska sarjan ikäraja sallii hänen olla niin kaaottinen, hirveä ja väkivaltainen kuin hän haluaa. Tekijät eivät kuitenkaan ole unohtaneet Harleyn viehättävintä ominaisuutta: kaiken verenvuodatuksen, tappelemisen ja ronskiuden alla, Harley on syvästi rakastava nainen, joka on kokenut kovia ja haluaa löytää oman paikkansa maailmassaan.

Jane Austen Meets Taylor Swift (Osa 2)

Tänään on aika julkaista Jane Austen Meets Taylor Swift -projektini toinen osa! Vähän aikaa sitten julkaisin ensimmäisen postauksen, jossa yhdistin kolme Austenin romaania johonkin Taylor Swiftin levyyn ja selitin, miksi kukin levy sopii kullekin romaanille. 

Tänään vuorossa ovat loput Austenin romaaneista, eli Emma, Ylpeys ja ennakkoluulo, ja Viisasteleva sydän!

HUOM! Sisältää spoilereita yllä mainituista romaaneista.

Emma = 1989

1989 on hauska, rento ja cool popalbumi, jossa Swift juhlii elämänmuutoksia, itsenäisyyden tuomaa vapautta ja tarjoaa kuuntelijalleen loistavia tanssibiisejä, joiden tahtiin heilahdella. Tämän lisäksi levyllä on kuitenkin myös paljon sydäntä ja tunnetta, mutta ellei lyriikkoja kuuntele tarkasti, voi haikeammat sanoitukset mennä kuuntelijalta ohitse hänen keskittyessään menevään tempoon (esim. New Romantics).

Emma on hahmona paljon 1989-levyn kaltainen. Hän on hauska ja pirteä nuori nainen, jolla ei näennäisesti ole mitään ongelmia tai huolia, mutta tarinan edetessä, hän joutuu kohtaamaan omat heikkoutensa ja jopa tajuamaan, että hän on vaarassa menettää miehen, jota hän, ehkä vasta liian myöhään, tajusi rakastavansa. Emma korostaa myös aina itsenäistä asemaansa ja sitä, miten hän ei tarvitse romanttista kumppania ollakseen onnellinen – Shake It Off -biisin vihaajien ja kommentoijien sanomisten unohtamiseen ja itsensä syleilyyn kehottava viesti sopii tähän puoleen Emmassa. Emmalla on kuitenkin myös omat ongelmansa, eikä hän ole sydänsurujen yläpuolella. Hän hautaa joitain hankalampia tunteitaan – esimerkiksi rakkautensa Knightleyta – ja tästä minua muistuttaa Welcome to New Yorkin säe "Took our broken hearts, put them in a drawer". 

Emman ja Knightleyn rakkaustarinaan sopivia biisejä ovat esimerkiksi You Are in Love ja This Love. You Are in Love on laulu parista, jotka ovat sekä ystäviä, että rakastavaisia – Emma ja Knightley ovat loistava esimerkki friends-to-lovers -troopista. Erityisesti minulle tulee heidät mieleen säkeistä "One night he wakes / Strange look on his face / Pauses, then says / 'You're my best friend' / And he knew what it was / He is in love". Tässä kohdassa osuvaa on myös se, että tajuaminen tulee yllättäen, koska Emma ja Knightley eivät todellakaan olleet tietoisia tunteistaan kirjan alussa. This Love puolestaan sopii mainiosti siihen aikaan kirjassa, kun Emma uskoo menettäneensä mahdollisuutensa Knightleyn kanssa ikuisesti ja luulee Knightleyn rakastuneen Harrietiin. Emma kuitenkin hyväksyy tämän ja on valmis olemaan ikuisesti vain Knightleyn ystävä. Tietenkin hän ja Knightley saavat lopulta toisensa, mutta he joutuivat kumpikin romaanin eri vaiheissa hyväksymään mahdollisuuden, että heidän täyty antaa toisen mennä, etteivät he voi olla yhdessä. Tästä minua muistuttaa laulun kohta "This love left a permanent mark / This love is glowing in the dark / These hands had to let it go free, and / This love came back to me".

Teoksen sivuparille, Frank Churchillille ja Jane Fairfaxille, sopivat jotkut levyn dramaattisemmat kappaleet. He ovat salaisia rakastavaisia, jotka eivät voi olla yhdessä Frankin tädin mielipiteiden ja Janen vähävaraisuuden takia, ja he lähes eroavat romaanin lopulla Janen alkaessa kypsyä Frankin toilailuihin ja tunteettomuuteen. I Know Places on laulu piilottelevasta pariskunnasta, mikä sopii tälle kaksikolle hyvin – tosin heitä ei vainota ihan samalla tavalla kuin laulun paria. He saavat kuitenkin onnellisen loppunsa ja heidän kärsivällinen odottamisensa palkitaan, ja tästä minulle tulee mieleen How You Get the Girl laulu: "And then you say / I want you for worse or for better / I would wait forever and ever / Broke your heart, I'll put it back together / I would wait forever and ever / And that's how it works / That's how you get the girl". Frank pyytää lopulta anteeksi typeryyksiään ja antaa Janelle kaiken, mitä he molemmat ovat jo kauan odottaneet ja toivoneet.

Ylpeys ja ennakkoluulo = Speak Now

Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan pariksi olen valinnut Swiftin kolmannen albumin, Speak Now'n. Tähän valintaan ei vaikuta niinkään levyn energia – vaikkakin levyn tasapainottelu surullisten biisien sekä hauskojen ja menevien kappaleiden välillä sopii kirjan fiilikseen, koska teoksessa on todella surullisia hetkiä vaikka se on lähtökohtaisesti todella hupaisa – vaan enemmänkin sanoitusten sopivuus.

Ennen kuin syvennyn Elizabethin ja Darcyn romanssiin sopiviin biiseihin, haluan puhua ensin vähän sen sivuhahmoille sopivista lauluista. Satumaisesta ensitapaamisesta ja välittömästi syttyvistä tunteista kertova Enchanted, sopii loistavasti Janelle ja Bingleylle, joiden välille kehittyy heti yhteys – tämä säkeistö todellakin on Jane heidän ensimmäisten tanssiastensa jälkeen: "The night is sparklin', don't you let it go / I'm wonderstruck, blushing all the way home / I'll spend forever wonderin' if you knew / I was enchanted to meet you". Tässä lainauksessa osuvaa on myös se, ettei laulun puhuja ole varma tietääkö toinen mitä hän tuntee, sillä osa Janen ja Bingleyn ongelmista johtuu juuri siitä, etteivät he osaa ilmaista tunteitaan toisilleen selkeitä. 

Levyn aikaan hyvin nuoren Swiftin ja tätä paljon vanhemman John Mayerin suhdetta kuvaileva Dear John puolestaan sopii Wickhamin viettelemäksi ja huijaamaksi joutuneelle Georgianalle kuin, näin klassista sanontaa hyödyntäen, nyrkki silmään. "Dear John, I see it all now that you're gone / Don't you think I was too young to be messed with? / The girl in the dress cried the whole way home / I shoulda known" – tästähän Georgianan tarinassa on paljolti kyse. Häntä vanhempi ja kokeneempi mies leikitteli hänelle hänen ollessa vielä nuori ja naiivi, ja hänellä kesti aikansa nähdä tekojensa hupsuus. Georgianan lapsenomaisen luottamuksen musertumiseen Wickhamin myötä sopii myös viattomuutta ja sen menettämistä pohdiskeleva kappale Innocent, jossa laulun puhuja toteaa lohduttavasti, etteivät virheet ja typeryydet tee sinusta pahaa, että voit silti olla viaton ja aloittaa uudelleen – "Who you are is not what you did / You're still an innocent". Säkeet "Wasn't it easier in your firefly-catching days? / When everything out of reach / Someone bigger brought down to you / Wasn't it beautiful running wild til you fell asleep / Before the monsters caught up to you?" sisältävät myös viittauksia nuorta auttaneeseen vanhempaan ihmiseen, mikä tuo minulle mieleen Georgianan ja Darcyn läheiset välit.

Darcyn tuntosia vastaavia kohtia löydän The Story of Us -kappaleesta, huolimatta siitä, että se kertoo jo hajonneesta suhteesta. "Oh, a simple complication / Miscommunications lead to fallout / So many things that I wish you knew / So many walls up, I can't break through / Now I'm standin' alone in a crowded room / And we're not speakin'" ja "See me nervously pulling at my clothes and tryin' to look busy / And you're doin' your best to avoid me" ovat molemmat hyvin, hyvin Darcyja. Ensimmäisessä mainitaan asioita, joita ei vain saatu kerrottuja ja väärinymmärryksiä, jotka kalvavat parin suhdetta, ja toinen muistuttaa minua Darcyn sosiaalisesta tukaluudesta ja Elizabethin happamuudesta häntä kohtaan. Back to Decemberin, jossa puhuja pyrkii paikkaamaan välinsä rakastettuun, jonka päästi menemään, kohta "So, this is me swallowing my pride / Standin' in front of you sayin', 'I'm sorry for that night'" puolestaan sopii mainiosti niin Elizabethille kuin Darcylle, jotka molemmat joutuvat oppimaan nielemään ylpeytensä ja päätyvät pyytelemään anteeksi ennakkoluulojaan ja typeryyksiään. Heijastuksia Elizabethin ja Darcyn onnellisesta lopusta, jonka he saavuttavat huolimatta joidenkin vastustajien (kuten Catherine de Bourghin) mielipiteistä huolimatta, voi löytää laulusta Ours: "Don't you worry your pretty little mind / People throw rocks at things that shine / And life makes love look hard / The stakes are high, the water's rough / But this love is ours".

Viisasteleva sydän = Lover

Loverin valitsin Viistastelevalle sydämelle osuvien kappaleiden vuoksi. Levyn energia on kirjalle hieman turhan menevä ja hilpeä – kirjan energian kanssa yhteen sopisi enemmän Redin tai Folkloren kaltaiset, melankolisemmat levyt – mutta päädyin kuitenkin nyt tähän pariin. Anne ja Wentworth ovat mielestäni Austenin romanttisin tarina, joten on jossain määrin sopivaa, että Swiftin levyistä se, joka on nimetty rakastajan mukaan ja juhlii rakkautta kaikissa sen väreissä, iloissa sekä alamäissä, on se, jonka omistan heille.

Wentworth yrittää romaanin alussa parhaansa mukaan olla kuin I Forgot You Existed -kappale, jossa puhuja juhlistaa sitä, ettei hän enää ajattele exäänsä tai anna hänen häiritä elämäänsä, vaan on siunatusti tyystin unohtanut tämän. Wentworth ei kuitenkaan ole tässä kovinkaan menestynyt, vaan hän on enemmänkin Death By a Thousand Cuts, jossa Swift laulaa: "And what once was ours is no one's now / I see you everywhere, the only thing we share / Is this small town / You said it was a great love, one for the ages / But if the story's over, why am I still writing pages?". Biisissä osuvaa on myös se, että se kertoo jo kauan sitten tapahtuneesta, yhä traagiselta tuntuvasta erosta – onhan Annen ja Wentworthin kihlauksen purkautumisesta kirjan alussa jo 8 ja puoli vuotta. 

Annen tunteisiin sopii puolestaan Afterglow, jonka puhuja pohdiskelee virheitään ja sitä, miten hän särki rakkaansa sydämen jättämällä tämän. Olen aina mieltänyt Afterglow'n olevan jossain määrin Death By a Thousand Cuts -laulun vastapari. Voin kuvitella Annen halunneen ja haluavan sanoa Wentworthille jotakin tämän kaltaista: "Why'd I have to break what I love so much? / It's on your face, don't walk away, I need to say / Hey, it's all me, in my head / I'm the one who burned us down / But it's not what I meant / I'm sorry that I hurt you".  Se mitä Anne ja Wentworth lopussa saavuttavat on Daylight, joka kertoo kypsästä, aikuismaisesta rakkaudesta, joka löytyy nuoruuden intohimoisten surujen ja onnen jälkeen: "I once believed love would be black and white / But it's golden". Wentworth ja Anne ovat romaanin lopussa kummatkin oppineet hyväksymään toistensa virheet ja siten, maailman harmauden mustavalkoisuuden sijaan. Huolimatta heidän muutamien vuosien erostaan, minusta tuntuu, että Anne ja Wentworth aina tunsivat näin: "I don't wanna look at anything else now that I saw you / I don't wanna think of anything else now that I thought of you". Kappaleessa Lover on myös eräs kohta, joka hymyilyttää minua, jos ajattelen levyä tämän rakkaustarinan linssien läpi – Anne ja Wentworth saavat toisensa ja he ovat nyt elämänvaiheessa, jossa he eivät anna enää kenenkään tehdä päätöksiä heidän puolestaan ja tästä minulle tulee mieleen Loverin lausahdus "This is our place, we make the rules".

Viisastelevassa sydämessä pohditaan jonkin verran kuolemaa, menetystä ja menetyksen mahdollisuutta. Kapteeni Benwick on menettänyt kihlattunsa ja suree tätä syvästi, ja Louisa melkein kuolee onnettomuutensa jälkeen. Soon You'll Get Better kertoo Swiftin pelosta ja ahdistuksesta hänen äitinsä sairastaessa syöpää, ja voin kuvitella Benwickin ajatelleen samanlaisia juttuja rakastettunsa tehdessä kuolemaa ja Louisan perheenjäsenten pelänneen Swiftin lailla Louisan sairasvuoteen äärellä: "And I hate to make this all about me / But who am I supposed to talk to? / What am I supposed to do / If there's no you?" Louisasta ja Benwickistä puheen ollen, heidän romanssinsa syttymistä ei näytetty ja lukijalle vain kerrotaan heidän rakastuneen, mutta olen aina kuvitellut, että he alkoivat jutella yhdessä Louisan toipuessa kaikesta mahdollisesta – runoista, kirjoista, harrasteistaan, Benwickin urasta jne. – ja että heidän rakkautensa syttyi hiljalleen ystävyyden kautta, kuten rakkaus syttyy laulussa It's Nice to Have a Friend: "20 questions, we tell the truth / You've been stressed out lately, yeah, me too / Something gave you the nerve / To touch my hand / It's nice to have a friend".

Jane Austen Meets Taylor Swift (Osa 1)

Rakastan Jane Austenia, rakastan Taylor Swiftin musiikkia, joten miksen yhdistäisi näitä kahta? 

Tänään yhdistän jokaisen Jane Austenin romaanin johonkin Taylor Swiftin levyyn – perusteena voi olla levyn tunnelma, jonkin tietyn laulun osuvuus tai ihan vaan fiilikseni. 

Tässä postauksessa käyn läpi teokset Järki ja tunteet, Kasvattitytön tarina ja Neito vanhassa linnassa. Julkaisen postauksen kolmesta muusta kirjasta hieman myöhemmin!

HUOM! Teksti sisältää spoilereita Austenin romaaneista!

Järki ja tunteet = Red

Red on haikea, romanttinen ja surumielinen levy, jossa monet laulut käsittelevät joko menetettyä rakkautta tai muuten vain hankalaa rakkautta. Kuten Swift itse kuvaili, se on levy, joka käsittelee ns. "punaisia" tunteita ja kuvaa sydämen särkymistä. Levy kuitenkin päättyy toiveikkaaseen ajatukseen uudelleenrakastumisen mahdollisuudesta (Begin Again). 

Mielestäni Red sopii Järki ja tunteet -teokselle, koska Järki ja tunteet on tarina, osittain, ensirakkaudesta, ylitsevuotavasta sydänsurusta ja onnen mahdollisuuden löytämisestä kaiken kärsimyksen jälkeen. Teos on mielestäni yksi Austenin tunteikkaimmista ja dramaattisimmista, joten täytyihän minun valita teokselle pariksi yksi Swiftin tunteikkaimmista ja dramaattisimmista levyistä. Levyn surullisissa rakkauslauluissa on myös tietynlaista häpeilemätöntä avoimuutta, mikä muistuttaa minua Mariannesta.

Levyltä löydän ehdottomasti eniten Mariannelle ja Willoughbylle sopivia lauluja. Forever Winter -kappaleen sanat "I'll be summer sun for you forever / Forever winter if you go" tuntuvat sanoilta, joita Marianne olisi ajatellut rakastuessaan Willoughbyyn, ja I Knew You Were Trouble puolestaan sisältää tämän haikean tokaisun (vaikka onkin hupaisa tanssibiisi), joka on todella, todella Marianne Willoughbyn hänet hylättyä: "And the saddest fear comes creeping in / That you never loved me or her, or anyone, or anything". Ehdottomasti Mariannein kappale tältä levyltä on kuitenkin All Too Well, erityisesti vuonna 2021 paljastettu biisin alkuperäinen, pitempi versio All Too Well (10 Minute Version), jonka Taylor Swift lisäsi levylle julkaistessaan muutama vuosi sitten oman, itse omistamansa versionsa levystä. All Too Well on haikea, vihainen, masentunut ja vaikeroiva kappale nuoren naisen näkökulmasta hänen muistellessaan karusti päättynyttä romanssiaan. "Time won't fly, it's like I'm paralyzed by it / I'd like to be my old self again, but I'm still tryin' to find it" on Marianne, kun hän yrittää toipua mutta ei pysty jättämään Willoughbya menneeseen. "Cause there we are again when I loved you so / Back before you lost the one real thing you've ever known / It was rare, I was there / I remember it all too well" ja "Just between us, did the love affair maim you too?" ovat lauseita, jotka sopivat Mariannelle tämän miettiessä sitä mitä menetti, mitä heidän rakkautensa merkitsi Willoughbylle ja mitä heidän välillään oli. 

Mariannen ja Brandon rakkauden luonnetta puolestaan kuvastaa Begin Again, jossa kuvataan sitä, miten rakkaus voi roihahtaa uudelleen toisen kanssa huolimatta siitä, että olet surrut entistäsi pitkään: "I've been spending the last eight months / Thinking all love ever does is break and burn and end / But on a Wednesday, in a café, I watched it begin again". Tämä laulu sopii niin Brandonille kuin Mariannelle, koska molemmat ovat kokeneet rakkauspuolella suruja ja menettäneet uskonsa uuden rakkauden mahdollisuuteen, mutta löytävät sen toisissaan.

Elinorille ja Edwardille sopii mielestäni  mainiosti Swiftin duetto Ed Sheeranin kanssa Everything Has Changed, joka kuvaa vasta alkavaa romanssia ja sitä tunnetta, että tapaat jonkun, joka tulee muuttamaan elämäsi. "I just wanna know you better" ja "Cause all I know is we said 'Hello' / And your eyes look like coming home / All I know is a simple name / Everything has changed" sopivat minusta hyvin tälle pariskunnalle heidän tavatessaan ensi kertaa Norland Parkissa.

Kasvattitytön tarina = Folklore

Folklore sopii mielestäni Kasvattitytön tarinan energiaan, koska Folklore on melankolinen, rauhallinen, haikea ja runollinen albumi, jonka biisit eivät ole tanssibiisejä tai hauskoja popveisuja. Kasvattitytön tarina on yksi Austenin vakavammista teoksista, joten en olisi voinut yhdistää sitä esimerkiksi 1989-levyyn tai Loveriin, jotka ovat fiilikseltään huomattavasti kevyempiä levyjä. Olen aika varma, että jos Fanny eläisi nykyaikana, hän nauttisi eniten Folkloresta ja Folkloren ns. pikkusisaruksesta Evermoresta, koska hän arvostaisi levyjen kappaleiden sanoituksien taidokkuutta, kerronnallisuutta ja koskettavuutta.

Ennen kuin menen biiseihin, jotka sopivat mielestäni Fannylle tai Fannyn romanssille Edmundin kanssa, mainitsen biisejä, jotka tuovat minulle mieleen kirjan sivuhahmot. Maria Bertram eli Henry Crawfordin kanssa Illicit Affairs -biisin teemaisessa maailmassa heidän ihastuessaan toisiinsa ja aloittaessaan salasuhteen, joka kulminoitui heidän karkaamiseensa. Illicit Affairs on kielletystä, intohimoisesta suhteesta, joka pilaa kaikki muut suhteet – voin kuvitella Marian miettineen miten hän ei voi koskaan tavata ketään Henryn kaltaista saatuaan hänet. Biisissä painotetaan myös spesifisti sitä, miten puhuja tuhoaa itsensä rakastettunsa vuoksi, ja Maria todellakin tuhoaa itsensä ja maineensa Henryn vuoksi. The Last Great American Dynasty -kappaleen säe "She had a marvelous time ruining everything" puolestaan muistuttaa minua ihanaisesta mutta paikoittain hirveästä Mary Crawfordista. Kappale kertoo sopimattomana pidetystä Rebekah Harknessista, ja mielestäni tämä tematiikka sopii Marylle, jota monet hahmot pitävät paheellisena hänen käytöksensä ja hieman arveluttavan perhetaustansa takia.

Folklore-levyllä on kolme kappaletta, jotka muodostavat trion, jota Swift kutsuu "teenage love triangle". Kasvattitytön tarinan keskiössä on kolmiodraama Edmundin, Fannyn ja Maryn välillä, ja biisit sopivatkin minusta mainiosti näille kolmelle. Cardigan on levyn Fannyin biisi: se on surumielinen kertomus epävarmasta tytöstä, jonka rakas pettää hänet, joka ei aina tunne itseään erityiseksi tai kauniiksi, ja joka katselee rakkaansa hengailua toisen tytön kanssa. "A friend to all is a friend to none / Chase two girls, lose the one" sopii kuin nakutettu, kuten myös "You drew stars around my scars / And now I'm bleeding". Kaikkein osuvin Cardiganin lausahduksista on kuitenkin "And when I felt like I was an old cardigan under someone's bed / You put me on and said I was your favorite", koska Fanny kokee usein olevansa huono, turha ja heikko, mutta Edmund saa hänet aina tuntemaan olonsa paremmaksi ja rakastetuksi. Laulutrilogian viimeinen kappale Betty kertoo trion pojasta, joka saapuu pettämänsä tytön ovelle pyytääkseen tältä anteeksi. Tämä biisi on Edmund teoksen lopussa, hänen tajuttuaan, että hänen rakkautensa Maryyn oli pelkkää hetken hulluutta. "I'm only seventeen / I don't know anything / But I know I miss you" ja "The worst thing I ever did / Was what I did to you" sopivat Edmundille mainiosti. Trilogian "toisen naisen" kappale August on Mary Crawfordille ehkä hieman liian sentimentaalinen ja haikea, mutta siinä on hänelle sopivat hetkensä, kuten "So much for summer love, and saying 'us' / Cause you weren't mine to lose" ja "I remember thinking I had you". 

Teinikolmiodraaman biisien ohella Fannylle ja Edmundille sopii levyltä myös Swiftin masentava duetto Bon Iverin kanssa, Exile. Laulussa Swiftin ja Iverin hahmot laulavat suhteesta, joka tuntuu tuomitulta ja jossa osapuolet eivät ymmärrä toisiaan eivätkä osaa tulkita toistensa tunteita. Fanny ja Edmund ovat halki teoksen eri aaltopituuksilla. "Cause you never gave a warning sign / (I gave so many signs)" ja "All this time / We always walked a very thin line / You didn't even hear me out / (didn't even hear me out)" ovat minusta osuvia tälle parille suurimman osan aikaa teoksesta. Biisistä sopii Fannylle myös lausahdus "You were my town / Now I'm in exile seeing you out", koska Edmund on hänen ainut läheinen ystävänsä, hänen suojelijansa ja se, joka saa Fannyn tuntemaan olonsa edes jollain tavalla osaksi Bertramin perhettä – Maryn tullessa kuvioihin, Fanny menettää Edmundin tälle ja hänestä tulee ulkopuolinen Edmundin elämään.

Neito vanhassa linnassa = Fearless

Fearless on Swiftin toinen albumi. Levyllä on romanttinen, satumainen energia, ja Swift käyttää lyriikoissaan paljon satuihin ja tarinoihin viittavaa termistöä: hän laulaa ritareista, jotka ratsastavat valkoisilla hevosilla (White Horse), Romeon ja Julian tarinaan nojaten kielletystä rakkaudesta (Love Story) ja siitä, miten oikean ihmisen kanssa, arki voi tuntua satumaiselta (Today Was a Fairytale). Swift oli levyn julkaistessan vielä hyvin nuori, ja hänen lauluissaan on, muun muassa juuri satumaisuuden takia, hyvin nuorekas, teinimäinen fiilis. Voin kuvitella sieluni silmin Catherinen istumassa vuoteellaan, silmät visusti ummessa, laulamassa koko sydämellään Love Storyn tahtiin ja eläytymässä Swiftin jokaiseen nuoren naisen pauhaavaan tunteeseen.

Neito vanhassa linnassa -teoksen Catherine Morland ei ehkä ole Austenin päähahmoista nuorin, mutta hänellä on teinityttömäisin viba. Hän elää pää pilvissä ja unelmissa, ahmii kirjallisuuttta ja antaa kauhutarinoiden ruokkia mielikuvitustaan, ja hänessä on vielä naiviiutta, jota maailma ei ole hänestä potkinut pois. Catherinen tarina on kuitenkin tuon lapsenomaisen mustavalkoisuuden murentumisesta ja siitä, miten Catherine joutuu ensi kertaa kohtaamaan ihmisiä, jotka satuttavat ja käyttävät häntä. Fearless-levyllä on havaittavissa samanlainen teema: levyllä on lauluja hullaantuneesta rakkaudesta ja unelmista, mutta myös haikeampia tarinoita petetyksi tulemisesta ja mielikuvien murenemisesta. Catherinella on onnellinen loppu, mutta hän tulee elämän kolhimaksi ja hän oppii mitä todellinen rakkaus ja välittäminen on, aivan kuten Swift oppii levyllään.

Catherinen nuoren tytön mustavalkoisen maailmankuvan murenemiseen sopii mainiosti kappale Fifteen, joka kuvaa viisitoistavuotiaan elämää ja sitä, miten tuossa iässä naiivisti uskot ihmisiä ja kaikki kokemasi tunteet tuntuvat korostetun voimakkailta. "Cause when you're fifteen and somebody tells you they love you / You're gonna believe them" tuo minulle mieleen Catherinen ja hänen nopeasti syttyvän ystävyssuhteensa Isabella Thorpeen, johon hän luottaa ja jota hän pitää hurmaavana ja fiksuna, joka kuitenkin lässähtää Isabellan paljastuttua kylmäksi ja tämän petettyä Catherinen veljen. Heidän ystävyytensä nopeasta syttymisestä muistuttaa myös kappaleen säe "You sit in class next to a redhead named Abigail / And soon enough, you're best friends" ja kihlattunsa (ja maineensa) vanhemman herra Tilneyn vuoksi hylänneen Isabellan kohtalosta minua muistuttaa: "And Abigail gave everything she had / To a boy who changed his mind". Fearless-levyn monet eroa käsittelevät biisit sopivat myös Isabellalle ja Catherinelle, jos niitä katsoo hajoavan ystävyyden näkökulmasta – esimerkiksi You're Not Sorryn lausahdus "And you can tell me that you're sorry / But I don't believe you, baby, like I did before / You're not sorry" käy heille loistavasti.

Catherinelle ja hänen herra Tilneylle en keksi niin monia spesifejä kappaleita, mutta minusta esimerkiksi Fearless-kappaleen fiilis sopii Catherinen rakkaudelle hyvin. Catherine on monin tavoin estoton, avosydäminen ja heittäytyvä nuori nainen, mutta hän on myös hetkittäin arka, ja siksi minusta heille sopivat "And I don't know why but with you I'd dance / In a storm in my best dress, fearless" ja "My hands shake, I'm not usually this way but / You pull me in and I'm a little more brave / It's the first kiss, it's flawless, really something". Heidän romanssinsa on hyvin viaton, herttainen ja paljolti draamaton, joten heille sopii myös yksi levyn herttaisemmista lauluista, Jump Then Fall – Catherinen rakkaudelle sopii suloinen lyriikka "Every time you smile, I smile / And every time you shine, I shine".

The Book Recommendations Tag

Tänään suositellaan kirjoja kirjatagin kautta!

En valitettavasti tiedä kuka tägin alunperin loi – en löytänyt alkuperäistä videota YouTubesta – mutta jos kukaan tietää, sanokaa ja laitan tiedon tähän alkuun. Kysymykset olen suomentanut itse.

1. A book you tell people is your favorite / Kirja, jonka sanot olevan suosikkisi

Victor Hugon Les Misérables! Minun on aina ollut hankala määritellä suosikkikirjani ikinä, koska on niin monia kirjoja joita rakastan. On kanssa hyvin hankala verrata esimerkiksi kirjoja eri genreistä, koska pidän romansseista eri tavalla kuin pidän fantasiasta tai trillereistä – odotan kirjoilta eri asioita ja reagoin niihin eri tavoilla. Les Misérables on kuitenkin kirja, johon aina päädyn tämän kysymyksen edessä, koska harva kirja tai tarina on merkinnyt minulle niin paljon ja ollut osa elämääni niin monissa eri muodoissa – Les Mis on kirja, fandom, musikaali, elokuva, musiikkia ja niin edespäin. 

2. A book that is your guilty pleasure / Kirja, joka on ns. salainen paheesi

En oikein pidä guilty pleasure -konseptista ja yleensä ottaen nautin niistä kirjoista mistä nautin ilman suurempia tunnontuskia. Ehkä yksi teos joka on kuitenkin sellainen, etten ehkä ihan kaikissa tilanteissa mainitsisi sitä tai ottaisi sitä puheeksi on Phil Androksen eroottinen romaani Kreikkalainen naimajuttu. Teos ei siis ole eroottinen romanssiromaani, vaan ihan silkkaa miesten välistä erotiikkaa vailla sen kummempaa juonta. Teos oli yllättävän hupaisa ja etenkin suomenkielisen käännöksen sanavalinnat saivat minut hihittämään kontrolloimattomasti.

3. A book everyone loved but you didn't / Kirja, jota kaikki rakastavat mutta sinä et

John Greenin The Fault in Our Stars on niitä teoksia, joiden hypeä en lainkaan käsitä. Se ei ole huono kirja ja muistan viihtyneeni sen parissa ihan hyvin, mutta en koskaan ajatellut, että se oli mitenkään kummoinen tai romanttisen nuorten kirjallisuuden huipentuma. Greenin kerrontatyyli ja hahmojen dialogi tuntui minusta paikoittain vähän tekotaiteelliselta. Kirja ei innostanut minua myöskään jatkamaan Greenin teosten parissa.

4. A book you read the fastest / Kirja, jonka luit todella nopeasti

Luin Salla Simukan Matalapaine/Korkeapaine -teoksen reilussa tunnissa, jos muistan oikein. Tämä ei kuitenkaan ole mikään ihmeellinen saavutus, koska teos on hyvin lyhyt ja runollisesti kirjoitettu, eikä siten yhdellä sivulla ole useinkaan kovin paljon tekstiä. Simukan kirja oli todella tunnelmallinen katsaus kahden teinitytön kesäromanssiin ja siihen, miten eri tavoin he kokevat samat asiat ja miten emme voi koskaan todella tietää mitä toinen ajattelee, tuntee ja kokee.

5. A book that deserves more hype / Kirja, joka ansaitsee enemmän hypeä

T.J. Berryn Space Unicorn Blues on aivan hulvaton avaruusfantasiaseikkailu puoliyksisarvisesta Garysta, happamasta mutta vitsikkäästä avaruuskapteeni ja lesboikoni Jenny Peratasta, ja heidän värikkäästä tuttavakaartistaan heidän joutuessaan kaikenlaisiin hämmentäviin ja hupsuihin selkkauksiin. Kirja sai minut useaan otteeseen hekottamaan ääneen ja se hurmasi minut tyystin. Teos ei kuitenkaan ole pelkkää hupailua, vaan siinä pohditaan tämän fantastisen maailman kautta oikean maailman ongelmia, kuten imperialismia ja orjuutta. Toivoisin kovasti löytäväni joskus jonkun toisen, joka on lukenut tämän teoksen!

6. A book that is becoming a movie/TV show / Kirja, josta on tulossa leffa tai TV-sarja

Odotan innolla uutta Percy Jakcson TV-sarjaa. Luin alkuperäisen Percy-sarjan tänä vuonna ja tykkäsin siitä kovasti. Sarjan näyttelijävalinnat ovat loistavia – erityisesti odotan Toby Stephensiä Poseidonina, koska olen tykännyt Tobysta kovasti niin herra Rochesterinä Kotiopettajattaren romaanin TV-adaptaatiossa ja James Flintinä Black Sails -sarjassa. Toivottavasti sarja on onnistunut ja tämä fandom saa vihdoinkin ansaitsemansa adaptaation. En ole aiempia elokuvia katsonut, mutta en ole kuullut kenenkään niitä kehuvan.

7. A book you have reread the most / Kirja, jonka olet lukenut uudelleen useimmiten

En todellakaan tiedä.  Harry Potter ja Viisasten kivi on tullut luettua aika monta kertaa, joten kaipa vastaan sen tähän. 

8. A book from a genre you don't typically read / Kirja, genrestä jota et usein lue

Kalynn Bayronin You're Not Supposed To Die Tonight on nuorten slasherkauhuteos. Luen nykyään kauhua jonkin verran, mutta en kovinkaan usein lue slashereita tai kauhuteoksia, joissa kauhu perustuu hulluilta väkivaltaisilta murhaajilta piilotteluun. You're Not Supposed To Die Tonight oli kuitenkin todella viihdyttävä ja juuri sopivan karmaiseva, joten taidan tulevaisuudessa testata muitakin slashereita.

9. A book that deserves all the hype it gets / Kirja, joka ansaitsee kaiken hypensä

M.L. Rion If We Were Villains on todella suosittu ja tunnettu teos, ja sitä on tituleerattu tämän sukupolven my dark academia -klassikoksi. Monet vertaavat sitä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teokseen (toinen teos, joka ansaitsee hypensä!). If We Were Villains on kauniisti kirjoitettu, sen hahmokaarti on loistava ja se on aivan käsittämättömän sydäntä särkevä. Itkin holtittomasti saatuani kirjan loppuun. Teoksen rakkaustarina on myös yksi parhaimpia, jonka olen viime vuosina lukenut. Pidin myös kovasti siitä, miten tiiviisti Shakespeare ja hänen näytelmänsä olivat osa teosta. 

10. A book you usually recommend when asked to give a recommendation / Kirja, jota yleensä suosittelet kun sinua pyydetään suosittelemaan jotain

Kaikki suositukseni riippuvat aina siitä, kuka minuta kysyy kirjavinkkausta. En keksi mitään kirjaa, jota suosittelisin kelle tahansa ihmiselle riippumatta tämän mielipiteistä ja mieltymyksistä. Ehkä vastaan tähän kirjalla, joka mielestäni jokaisen olisi hyvä lukea. Tällaisia löytyy enemmän tietokirjallisuuden puolelta. Yksi helppolukuinen teos, jonka ehdottomasti soisin kenen tahansa lukevan on Mona Blingin 23 Transmyyttiä, jossa hän käy selkeästi ja helppolukuisesti läpi transihmisiin liitettyjä oletuksia ja haastaa stereotypioita. Kuka tahansa hyötyisi tämän kirjan lukemisesta, mutta erityisesti suosittelisin sitä kelle tahansa cis-ihmiselle.

11. A book that has your favorite character(s) / Kirja, jossa on lempparihahmosi

Rakastan Leigh Bardugon Six of Crows -duologian hahmoja koko sydämestäni! Kylmä ja väkivaltainen mutta läpeensä traumatisoitunut rikollisnero Kaz Brekker, hyväsydäminen mutta kovia kokenut, uskon kannattelema Inej Ghafa, itsevarma ja hauska grishataistelija Nina Zenik, misogynistisen ja rasistisen valtion kasvattama Matthias, jonka näkemykset tulevat haastetuksi, vitsikäs ja kaoottisuuteen taipuvainen pyssysankari Jesper Fahey, ja menneisyyttään piilotteleva kaltoinkohdeltu epävarma nero Wylan – he ovat kaikki ihania ja upeasti rakennettuja hahmoja. Kaikilla on oma selkeä äänensä ja roolinsa, ja kullakin on mielenkiintoinen kasvutarina. 

12. A book that you wish you could live in / Kirja, jonka maailmassa haluaisit asua

On monia maailmoja, joissa haluaisin vierailla mutta joissa en todellakaan haluaisi asua. Kuka haluaisi asua Tulen ja jään laulun maailmassa, jossa on jatkuvasti sotaa ja muita kriisejä, ja pohjoisesta vyöryy jääzombeja? Ei kiitos. Haluaisin nähdä tuon maailman, mutta sitten palata omaan maailmaani. Jos minun pitäisi pysyvästi muuttaa jonnekin, haluaisin ehkä Mustesydän-kirjojen Mustemaailmassa. Siellä on satunnaisesti draamaa ja taisteluita, mutta se ei ole fantasiamaailmojen kaaottisimmasta päästä ja uskoisin voivani olla siellä ihan tyytyväinen.

13. A book you thought you would hate but ended up loving / Kirja, jota ajattelit vihaavasi mutta jota päädyit rakastamaan

Minulle ei tule mieleen yhtään kirjaa jonka olisin lukenut sillä oletuksella, että tulisin vihaamaan sitä. Olen aina ollut suhteellisen innostunut jopa koulussa pakosta luettuja kirjoja kohtaan. Albert Camusin teos Sivullinen, jonka luin yliopistokurssilla, oli kuitenkin sellainen kirja, joka yllätti minut. En odottanut vihaavani sitä, mutta en todellakaan odottanut pitäväni siitä niin paljon kuin pidin. Hankin kirjan kurssin jälkeen itselleni ja suunnitelmissani on lukea se uudelleen joku päivä ilman kurssin tuomaa painetta.

14. A book that made you cry / Kirja, joka sai sinut itkemään

Aika moni kirja on saanut minut itkemään, mutta yksi pahimmista itkukohtauksista parin viime vuoden aikana aiheutti Stephanie Drayn ja Laura Kamoien My Dear Hamilton, joka kertoo USA:n ensimmäisen valtiovarainministeri Alexander Hamiltonin vaimon Elizan tarinan teinivuosista tämän vanhuuden päiviin. Elizan tarina on eeppinen ja kauniisti kirjoitettu tarina yhden naisen kehityksestä, sisaruudesta, valtion synnystä ja kehityksestä, poliitikon vaimon roolista, kaiken kestävästä rakkaudesta ja anteeksiannon voimasta.

15. A book you wish you could read for the first time / Kirja, jonka haluaisit lukea ensimmäisen kerran uudelleen

Olisi kiinnostavaa tietää millaista olisi ollut lukea Valtaistuinpeli (George R.R. Martin) tietämättä mitään kirjan juonesta. Luin kirjan katsottuani sarjan muutaman ensimmäisen kauden, joten kaikki isot juonenkäänteet ja tapahtumat olivat minulla jo tiedossa. Kuinka shokeeraava Valtaistuinpeli olisi ollut lukea jos en olisi tiennyt Ned Starkin kohtalosta, Lannisterin kaksosten suhteesta tai siitä, kuka perii valtaistuimen teoksen lopussa?

5 Suosikkia: Yllättävät suosikit

Yksi parhaimmista lukemiseen ja kirjoihin liittyvistä tunteista ja kokemuksista on se, kun löytää uuden suosikin kirjasta, jota ei koskaan odottanut rakastavansa. Tiedän oman kirjamakuni hyvin ja osaan usein aavistella paljonko tulen antamaan kirjalle asteikolla yhdestä viiteen, mutta aina välillä jokin kirja yllättää minut tyystin olemalla joko paljon huonompi kuin odotin, tai parhaimmassa tapauksessa, paljon parempi kuin uskalsin toivoa. 

Nämä viisi kirjaa ovat esimerkkejä kirjoista, joista odotin pitäväni, mutta joiden en olisi koskaan aavistanut päätyvän suosikeikseni. 

1. Sorcery of Thorns (Margaret Rogerson)

Kaverini suositteli minulle Sorcery of Thorns -kirjaa kerran akateemisessa kirjakaupassa ja päätin napata kirjan matkaani vain ja ainoastaan hänen arvionsa pohjalta. Olen tästä ikuisesti kiitollinen, koska teos tarjosi minulle yhden tämän vuoden ihanimmista ja tunteikkaimmista lukukokemuksista. 

Sorcery of Thorns on erinomainen, simppeli mutta koukuttava fantasiaseikkailu. Kirjan fiilis muistutti minua Studio Ghibli -elokuvista: pystyin lukiessani kuvittelemaan tarinan älylliset ja vaaralliset kirjat, taikuuden ja hahmot ghiblimäisinä animaatioina. Tämä on ehdoton plussa mille tahansa tarinalle, koska rakastan Ghibli-elokuvia. Päähenkilöt Elisabeth, Silas ja Nathaniel olivat kaikki rakastettavia ja mielenkiintoisia, ja heidän välisensä suhde oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Silasin ja Nathanielin eriskummallinen ystävyys ja herra-palvelija -suhde varasti sydämeni tyystin. 

Minulla kesti jokunen luku uppoutua tarinaan, mutta kun vihdoin antauduin tarinan vietäväksi, se hurmasi minut. Tiedän, että tulen palaamaan Rogersonin kirjan pariin tulevaisuudessa uudelleen.

2. Most Wanted (Rae Carson)

Star Warsin uuden kaanonin nuortenkirjallisuus on ollut laadukasta ja erinomaista, ja suosikki SW-kirjojeni listalla on monta nuorten romaania. Yllättävin näistä suosikeistani on kuitenkin Rae Carsonin Most Wanted, joka kuvaa Han Solon ja Qi'ran ensimmäistä isoa seikkailua ennen Solo-elokuvan tapahtumia. En odottanut teoksen nousevan suosikikseni, koska en uskonut, että Hanin ja Qi'ran suhteen alkuvaiheen kuvaus voisi olla muuta kuin ihan hauska ja ookoo, mutta väärässähän sitä oltiin. 

Most Wanted tekee täydellisesti kaiken mitä sen on tarkoituskin tehdä. Teos antaa Hanin ja Qi'ran suhteelle ja yhteiselle menneisyydelle painoarvoa, kuvaa Corellian rikollista alamaailmaa kiehtovasti ja syventää erityisesti Qi'ran hahmoa. Star Wars -fanit tuntevat Hanin hyvin, joten olen hyvin kiitollinen siitä, että Carson keskittyi enemmän Qi'ran tavoitteisiin, menneisyyteen ja luonteeseen.

Teoksen luettuani Solo-elokuva iski minuun entistäkin voimakkaammin. Olin aina pitänyt elokuvasta, mutta Carsonin teos sai minut rakastamaan ja arvostamaan Qi'ran hahmoa enemmän, ja syvensi ymmärrystäni Hanin ja Qi'ran suhteesta. Jos Solo jätti sinut kaipamaan taustoitusta ja vähän enemmän Qi'ran hahmolta, tsekkaa Most Wanted.

3. The Book of Accidents (Chuck Wendig)

Olen viime vuosina alkanut lukea kauhukirjallisuutta enemmän kuin aikaisemmin. Yksi lähtölaukauksista tälle kiinnostukselleni oli Chuck Wendigin eeppinen paranormaali teos The Book of Accidents, jossa pohdiskellaan fantastisen, ajalla leikittelevän kauhuelementin kautta muun muassa väkivallan kierteitä, kasvatusta, uusia mahdollisuuksia ja rakkauden voimaa. 

Pidin kirjassa siitä, miten Wendig otti aikansa ennen kuin todella sukelsi kauhun syövereihin. Ahdistavaa tunnelmaa luodaan alkuun hitaasti pienten mutta pelottavien tapahtumien kautta, samalla, kun Wendig esittelee keskeiset hahmonsa ja saa lukijansa välittämään heistä. Kun kauheudet tosissaan vihdoin alkavat, lukija on huolissaan todentuntuisista, rakastettavista hahmoista ja kaikki mitä tapahtuu saa sinut pelkäämään heidän puolestaan ja toivomaan parasta.

Haluan lukea Wendigin muita kauhuteoksia jossain vaiheessa, koska The Book of Accidents oli juuri minulle sopivaa kauhua, ei liiallisen karmaisevaa vaan juuri sopivan ahdistavaa. Kauhutarinat ovat minusta myös parhaimmillaan kun ne ovat hahmovetoisia, ja mielestäni Wendigin teoksen ikimuistoisimmat asiat ovatkin juuri hänen hahmonsa ja heidän henkilökohtaiset tarinansa. 

4. The Falling in Love Montage (Ciara Smyth)

Odotin Smythin teoksen olevan hauska ja herttainen romanttinen komedia, jossa leikitellään genren perinteillä. Sain mitä odotin, mutta sain myös paljon muutakin. En todellakaan odottanut teoksen olevan hyvin rakennetun ja realistiselta tuntuvan romanssin ohella sydäntäsärkevä katsaus muistisairauden julmuuteen ja rikkinäiseen, mutta rakastavaan perheeseen.

Kirjan romanssi oli hyvä, mutta parasta siinä oli päähenkilö Saoirsen perheen kuvaus. Saoirsen äiti on nuoresta iästään huolimatta sairastunut muistisairauteen eikä enää tunnista perhettään. Saoirsen isä puolestaan ilmoittaa rakastuneensa toiseen naiseen ja aikovansa mennä naimisiin. Smyth kuvaa loistavasti Saoirsen ristiriitaisia tunteita, surua ja kiukkua. Erityisesti se, miten Saoirse käsittelee rakkaan vanhempansa menetystä muistisairaudelle kosketti minua, koska olen joutunut seuraamaan tuota prosessia sivusta elämässäni.

The Falling in Love Montage on erinomainen esimerkki siitä, miten teos voi olla yhtä aikaa pehmoinen ja söpö romcom, että vakava katsaus aitoihin, isoihin ongelmiin. Teos on yksi suosikeistani genressään ja ehdottomasti syvällisyydessään yllättävin. 

5. Kaikki pois piilosta (Kiersten White)

Kaikki pois piilosta on, kuten Wendigin kauhuteos, esimerkki juuri minulle sopivasta kauhusta. Kauhuelementit eivät ole liian päällekäyviä, eikä teos ole silkkaa murhaa, verta ja suolenpätkiä, vaan se on enemmänkin tarina eri tavalla hajotettujen ja yksinäisten ihmisten selviytymisestä. Keskiössä ovat ihmiset, heidän päätöksensä, heidän menneisyytensä ja se, miten ihmisten teot ovat aiheuttaneet kirjan miljöön, hylätyn huvipuiston, kauhut. Kirja on paranormaali, mutta sen pahimmat hirviöt ovat ihmisiä. 

Koska olen iso mytologianörtti, olin myös riemastunut kun tajusin kirjan pohjaavan löyhästi erääseen kreikkalaisen mytologian tarinaan. En paljasta mikä myytti toimii kirjan pohjana, koska en halua paljastaa juonesta liikaa. Arvostin kuitenkin sitä, miten White hyödynsi tätä myyttiä ja käytti sitä pohdiskellakseen niin alkuperäisessä tarinassa läsnäolevia teemoja kuin tuoreita, meidän maailmaamme koskettavia teemoja.