Troijan Helena, tai Spartan Helena, miten haluatkaan häntä kutsua, on kenties yksi kreikkalaisen mytologian kuuluisimmista naishahmoista. Hän on maailman kaunein nainen, Troijan tuho, maailmanhistorian suurin huora, kidnappauksen uhri, tunteeton äiti, kreikkalaisen mytologian Julia, hän on niin monta eri asiaa. Kuka hän on, riippuu siitä, kuka häntä katselee. Helena on yksi suosikeistani kreikkalaisessa mytologiassa, juurikin siitä syystä, että hän on niin monta asiaa yhdessä naisessa.
Minun Helenani on sotaan (jossain määrin) syytön, mutta tietoisesti Spartasta lähtenyt Helena. En suostu uskomaan, että yksi nainen voisi todella aiheuttaa kymmenvuotisen sodan. Olen aina ajatellut, että Helena tarjosi kreikkalaisille kuninkaille ja sankareille hyvän tekosyyn lähteä sotaan voimakasta ja hyvin, hyvin rikasta Troijaa vastaan. Vuonna 2023 julkaistussa Horses of Fire -romaanissa, joka kertoo Troijan viimeisistä viikoista, Troijan prinssi Hector sanoo Helenalle: “Men find many reasons to wage war. Beauty is not one of them.” Helena ja Paris saattoivat laukaista tapahtumaketjun, joka johti sotaan, mutta en suostu uskomaan, että se olisi ainut syy, miksi Agamemnon ja muut kuninkaat jaksoivat sotia kymmenen vuotta. Helenan ohella Troijassa sodittiin vaurauden, ylpeyden, sankaruuden unelman ja itsepäisyyden vuoksi myös.
Mutta kuten sanoin, minun Helenani lähti Troijaan tieten tahtoen. On lukuisia versioita Troijasta joista pidän, joissa Helena on Parisin kidnappauksen uhri – esimerkiksi edellä mainittu Horses of Fire -teos nojaa tähän perinteeseen – mutta minusta on mielenkiintoisempaa ajatella, että Helena lähti omasta halustaan. Joskus ajattelen, että Helena tosissaan rakastui Parikseen, mutta toisinaan mietin, että lähtikö hän vain siksi, että oli tylsistynyt. Helena on Zeuksen tytär, jumalallinen, ja voin kuvitella, kuinka häntä raivostuttaisi ja tuhrauttaisi nähdä puolijumalmiesten, muiden Zeusten lasten, saavuttavan suuruuksia ja luoden mainetta itselleen. Entä jos Helena näki Pariksessa mahdollisuuden sementoida itsensä historiaan? Entä jos hän ei rakastanut Parista, mutta lähti tämän matkaan, koska halusi seikkailuja ja myyttisen suuren elämän? Minun Helenani ei ole välttämättä joku, jota kuvaisimme hyvänä ihmisenä, mutta mielestäni hän on paljon mielenkiintoisempi, kuin tyttö, joka karkasi rakkauden perässä kauniin prinssin kanssa.
Mihin tarinoihin minun mielikuvani Helenasta pohjaavat? Antiikin teoksista Helen on kenties lähimpänä sitä, miten minä hänet näen, Euripideen The Trojan Women -näytelmässä. Tragedia sisältää upean monologin Helenalta, jossa hän argumentoi miksi hän ei ole ainoa syypää sotaan. Hän puhuu kuin asianajaja, puolustamassa asiakastaan. Moderneista teoksista suosikki-Helenani löytyy upean Jennifer Saintin teoksesta Electra, jossa lukija ei pääse näkemään Helenan ajatuksia, vaan joutuu tyytymään seuraamaan hänen valintojaan ulkopuolisten – lähinnä hänen siskonsa Clytemnestran ja Troijan kirotun Cassandra-prinsessan – näkökulmista. Saint ei tarjoa lukijalle helppoja vastauksia. Onko Helena uhri, onko hän petturi, onko hän tunteeton, onko hän vanki – Saint jättää Helenan häilyväiseksi, etäiseksi hahmoksi, joka voi olla monia asioita. Helena on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun lukija ei saa hänestä kunnon otetta. Hän on jumalallinen, joutsenenmunasta syntynyt nainen (tämä on yksi mytologian hämmentävämpiä tarinoita, suosittelen googlaamaan, ellet ole jo tietoinen siitä miten Helen sai alkunsa) – on siis vain osuvaa, että hän on erillään meistä kuolevaisisista, toimii oman koodistonsa mukaan, jota emme voi aina ymmärtää.
On masentavaa nähdä, kuinka usein ihmiset haluavat typistaa Helenan yhteen stereotyyppiin: joko hän on täysin viaton uhri, tai hän on kieroileva huora, mytologinen femme fatale. Eikö olisi kuitenkin mielenkiintoisempaa nähdä hänet hieman toisin, naisena, joka voi olla molempia noita tyyppejä ja paljon enemmän? Ei tarvitse kuin katsoa meille säilyneitä antiikin lähteitä, että voi huomata Helenan olleen antiikin aikoina monimuotoinen, häilyvä hahmo. Euripideen The Trojan Women ja Helen -näytelmät antavat meille kaksi tyystin erilaista Helenaa: toinen on pragmaattinen ja jopa kylmä, ja toinen on viettänyt koko sodan viattomana Egyptissä. Helena Egyptissä -tarina on toinen hyvin villi mytologinen tarina, ja hyvä esimerkki siitä, miten erilaisia versioita samoista hahmoista kerrottiin antiikin aikana. On mahdollista, että aikanaan ajatus Troijaan karanneesta Helenasta oli yhtä yleinen kuin Helenasta, joka ei koskaan päätynyt Troijaan, vaan vietti kymmenen vuotta odotellen aviomiestään Egyptissä, sillä aikaa kun kreikkalaiset sotivat Helenan kuvajaisen puolesta. Iliaan Helena on tekojaan syvästi katuva, itseään syyllistävä prinsessa. Hän ei rakasta Parista enää tai kunnioita häntä. Odysseian Helena on rauhoittavia huumeita keittelevä kuningatar. Ovidiuksen Heroides -runokokoelman Helenan tunteet Parista kohtaan ovat hyvin monimutkaiset: hän tuntuu olevan perin turhautunut Parikseen, mutta silti tähän rakastunut.
Kuten ehkä tekstistäni voi kenties havaita, minulla on Helenasta paljon tunteita ja ajatuksia, ja hän on niitä fiktiivisiä hahmoja, joista jaksan puhua vaikka tuntikaupalla.
Kuva: Helen of Troy (Dante Gabriel Rossetti, 1863)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti